Päivä paistoi kauniisti Plumfieldiin, kun kevätjuhla tuli mukanaan
tavanomaiset tuomisensa: ruusut ja mansikat, valkopukuiset tytöt
ja hienoiksi sonnustautuneet nuorukaiset, koulun ystävät ja
arvohenkilöt, jotka olivat tyytyväisiä vuoden tulokseen. Tämän
laitoksen erikoisuutena oli opiskelijatyttöjen mukanaolo. Se loi
tilaisuuteen vilkkautta, joka puuttui tyystin niistä kouluista missä
kauniimpi sukupuoli oli vain katsomassa.
Jatko-opiston kukkulalla, Parnassossa ja vanhassa Plumissa parveili
iloisia ihmisiä. Laurie ja Amy kuuluivat vastaanottokomiteaan, Meg,
Daisy ja Josie auttoivat tyttöjen puolella myöhästyneitä pukeutumaan,
pitivät silmällä pöytien kattamista ja ohjasivat koristamista. Jolla
oli kädet täynnä työtä, ja lisäksi hänelle tuli aika urakka, ennen
kuin Ted saatiin esiintymiskuntoon.
Ei Ted pukeutumista vastustanut, kaukana siitä. Hän herrasteli
mielellään hienoissa pukimissa, ja juhliin hän kiskoi ylleen
frakin, jonka eräs turhamainen ystävä oli lahjoittanut hänelle. Se
näytti aika hullunkuriselta hänen päällään, mutta Ted piti sitä
itsepintaisesti toisten naurusta huolimatta. Silinterihatunkin hän
olisi halunnut, mutta sitä hän kärtti turhaan, sillä tällä kohtaa
vanhemmat tekivät tenän. Ted vetosi siihen, että englantilaiset
pojat käyttivät silinteriä kymmenvuotiaasta lähtien eivätkä olleet
hiukkaakaan hienostelevia, mutta hänen äitinsä taputti vain
tyynnyttävästi pojan keltaista harjaa.
-- Sinä olet jo ilmankin ihan tarpeeksi eriskummallinen. Jos antaisin
sinun pitää tuota naurettavaa päähinettä, johtokunta potkisi meidät
molemmat pois Plumfieldistä.
Kun tämä jalo miehuuden tunnus näin jäi pelkäksi unelmaksi, Ted
lohduttautui pukeutumalla tyrmistyttävän korkeaan ja kankeaan
kaulukseen ja rusetteihin, jotka olivat naisten silmissä kerrassaan
merkillisiä. Tämä päähänpisto oli kosto kovasydämiselle äidille,
sillä kaulukset saattoivat silittäjän epätoivoon, kun niitä ei saanut
moitteettomiksi, ja rusetit vaativat sellaista sidontataitoa, että
joskus kolmekin naista sai uurastaa, ennen kuin Ted oli tyytyväinen.
Kiiltävät ja puristavat kengät nähtiin Josien sanojen mukaan pitkän
mustan vaateripustimen toisessa päässä, toisessa taas nuoret mutta
juhlalliset kasvot. Vaaleat käsineet, keppi ja -- voi katkeraa
pisaraa ilon maljassa! -- halveksittava olkihattu täydensivät tämän
huomiotaherättävän pojan puvun.
-- Miltäs tämä nyt näyttää? hän kysyi ilmestyen pää kallellaan
äitinsä ja serkkujen pariin, joiden mukana hänen piti lähteä
juhlapaikalle.
Naurun pyrskähdys ja kauhun huudahdukset tervehtivät häntä, sillä
tuo vintiö oli kiinnittänyt huuliinsa pienet vaaleat viikset, joita
hän usein näytellessään käytti. Ne sopivat hyvin ja korvasivat Tedin
mielestä jotenkuten puuttuvan silkkipytyn.
-- Ota ne pois heti paikalla, senkin lurjus! Isäsi kauhistuisi
nähdessään sinun ilveilevän tuolla tavalla juuri tänään, kun meidän
pitää olla mallikappaleita, pauhasi Jo.
-- Anna hänen pitää ne, täti, nehän pukevat häntä. Kaikki luulevat
häntä vähintään kahdeksantoistavuotiaaksi, huudahti Josie, jota
valepuvut aina viehättivät.
-- Ei isä sitä huomaa, hän on niin syventynyt arvovieraisiin ja
tyttöihin. Eikä hätää vaikka huomaisikin, hän olisi mukana leikissä
ja esittelisi minut vanhimpana poikanaan. Rob ei näytä miltään,
kun minä olen täysissä tamineissa. Ja Ted asteli edestakaisin kuin
mikäkin riikinkukko.
-- Poika, tottele! Jo komensi sellaisella äänellä, että hänen
sanaansa oli uskottava. Myöhemmin viikset kuitenkin ilmestyivät
takaisin, ja moni vieras luuli varmaan, että oli olemassa kolme
nuorta Bhaeria. Näin Tedkin löysi edes yhden valonsäteen surkeuteensa.
Päivällistä ja kestitystä riitti varsinaisen päättäjäisjuhlan jälkeen
koko iltapäivän, mutta auringon laskiessa oli jo hiljaisempaa, kun
kaikki lepäsivät ennen iltatilaisuuksien alkua. Rehtorin vastaanotto
oli vielä jäljellä, samoin tanssiaiset Parnassossa.
Vaunuja tuli ja meni, ja nuoret, joita istui ryhmissä kuisteilla,
nurmikoilla ja ikkunasyvennyksissä, katselivat vieraita
kiinnostuneina. Heidän uteliaisuutensa vain kasvoi, kun Bhaerin oven
eteen pysähtyivät pölyiset ajoneuvot, joihin oli kuormattu paljon
matkalaukkuja, etenkin kun vaunuista hyppäsi pari ulkomaalaisen
näköistä herraa mukanaan kaksi nuorta naista, joita kaikkia
Bhaerit tervehtivät riemastuneina. Sitten koko joukko hävisi
taloon tavaroineen päivineen jättäen katsojat aprikoimaan, keitä
salaperäiset vieraat mahtoivat olla, kunnes muuan opistolainen
selitti, että he olivat kai professorin sisarenpoikia.
Hän oli oikeassa. Franz esitteli ylpeänä vaalean, tanakan morsiamensa
Ludmillan, ja heti perään Emil talutti esiin sievän Marynsä
ilmoittaen iloisesti:
-- Eno ja Jo-täti, tässä on teille toinenkin tytär. Onko teillä tilaa
minunkin vaimolleni?
-- Varjelkoon, miksette kirjoittaneet, että olisi voitu valmistautua
ottamaan vastaan kaksi morsianta yhden asemesta, nuhteli Jo,
joka näytti kuin myrskyn kourista karanneelta kampausnutussaan
ja neulat törröttäen päässä, sillä hän oli rynnännyt alas kesken
iltavalmistelujen.
-- Minä muistin, että Laurie-sedän naimisiinmeno oli teistä aikoinaan
mainio pila, ja päätin järjestää samanlaisen yllätyksen, nauroi Emil.
-- Toivoimme että ehtisimme perille jo eilisillaksi, mutta hyvä kun
päästiin edes ilonpidon loppuun.
Olohuoneessa kävi aikamoinen puheenpälpätys. Kaikilla oli paljon
kerrottavaa, varsinkin Emilillä ja Marylla. Heidän oli tarkkaan
kuvattava haaksirikko, pelastuminen ja vielä matkan onnellinen ja
odottamaton päätöskin, josta kotiväki ei ollut tiennyt mitään.
-- Maryn isä kehotti meitä odottamaan vähän, mutta minä sanoin, että
tuskin me sen pahempaan mylläkkään enää joudumme kuin oli yhdessä
kestetty ja että jollemme tämmöisen vuoden jälkeen tunne toisiamme,
ei meistä ikinä tuttuja tulekaan. Niin sain tahtoni läpi ja pestasin
itselleni pienen laivakumppanin.
-- Aiotko tosissasi lähteä Emilin mukana merelle? kysyi Daisy Maryltä
ihailevasti.
-- Ei minua pelota, Mary hymyili. -- Olen kokeillut tätä kapteenia
niin kauniilla säällä kuin myrskyssäkin, ja jos hän vielä joutuisi
haaksirikkoon, olisin mieluummin hänen mukanaan kuin rannalla
odottamassa.
-- Siinä on oikea merimiehen vaimo! Oletpa sinä onnenpoika, Emil,
sanoi Jo ihastuneena. -- Minä tunsin luissani, että sinä tulet
takaisin, ja kun muut olivat epätoivoissaan, minä väitin vain sinun
riippuvan jostakin raakapuusta.
-- Niinhän minä riipuinkin, sanoi Emil yksinkertaisesti. -- Ja koko
ajan mietin sitä punaista lankaa, josta puhuit ennen lähtöäni. Päätin
että jos palanenkaan köyttäni jää ajelehtimaan, niin siinä pitää olla
punainen säie.
-- Olihan siinä! Kapteeni Hardy todistaa sen ja tässä on palkkasi,
sanoi Jo suudellen Maryä.
Emil silmäili huonetta, jota ei ollut uskonut enää milloinkaan
näkevänsä, ja sanoi:
-- Kummallista miten selvästi pikku asiat muistuvat mieleen vaaran
hetkellä. Kun ajelehdimme kurjina ja nälkäisinä, olin kuulevinani
Tedin koluavan alakertaan ja Jo-tädin kutsuvan: "Pojat, tulkaahan
syömään." Tunsin kahvin tuoksun, ja kerran melkein itkin, kun heräsin
nähtyäni unta Pöpön piparkakuista. Elämäni katkerimpia pettymyksiä
oli herätä nälkäisenä, kun tunsi yhä nenässään tuon makean tuoksun.
Antakaa ihmeessä minulle piparkakkuja, jos niitä on!
Tädit ja serkut mutisivat säälivästi, ja Emil vietiin juhlasaatossa
syömään piparkakkuja, joita aina oli varastossa. Jo liittyi
sisarineen toiseen joukkoon kuulemaan mitä Franz kertoi Natista.
-- Heti paikalla kun näin, kuinka laiha ja nukkavieru hän oli, tiesin
että jokin oli hullusti. Mutta hän viis veisasi siitä, oli vain niin
iloissaan meidän käynnistämme, että en viitsinyt liikoja kysellä
häneltä. Mutta kävin professori Baumgartenin ja Natin opettajan,
professori Bergmannin luona. Heiltä kuulin, miten hän oli elänyt yli
varojensa ja koetti sovittaa asian ylimääräisellä työllä. Baumgarten
arveli, että se oli Natille vain terveellistä, eikä ollut puhunut
asiasta muille kuin minulle. Nat onkin maksanut velkansa ja ansainnut
leipänsä otsa hiessä, niin kuin kunnian mies ainakin.
-- Juuri tuosta minä Natissä pidän. Se on ollut kova läksy, ja hän on
oppinut sen hyvin, sanoi herra Bhaer tyytyväisenä.
-- Sanoinhan sinulle, Meg, että pojassa on ainesta ja että rakkaus
Daisyyn pitää hänet oikealla tiellä. Olisipa hänkin nyt täällä,
huudahti Jo unohtaen kokonaan viime kuukausien epäilyt ja pelon.
-- Olen siitä iloinen, ja kai minä taivun tässäkin asiassa niin kuin
aina, varsinkin kun täällä näyttää raivoavan oikea kulkutauti. Sinä
ja Emil olette panneet kaikkien pään pyörälle. Kai Josiekin on tässä
tahtomassa sulhasta ennen kuin ennätän edes kääntyä, vastasi Meg
epätoivoisesti.
Mutta Jo huomasi, että Natin koettelemukset olivat liikuttaneet
sisarta, ja hän kiiruhti kertomaan pojan menestyksestä, jotta voitto
olisi täydellinen.
-- Eikö tuo Lontoon matka ole Natille hieno saavutus? hän kysyi.
-- Kerrassaan. Nat saa erinomaista harjoitusta Bachmeisterin
orkesterissa. Minä onnittelin häntä, ja hän oli hyvin iloinen. Hän
ihailee yhä uskollisesti Daisya ja pyysi kertomaan kaiken hänelle.
Minä jätän sen puolestani sinun tehtäväksesi, Meg-täti, ja voit myös
kautta rantain kertoa, että Natilla on oikein tyylikäs vaalea parta.
Ludmillalla on valokuva hänestä.
Franz kuvaili Natin elämänvaiheita niin elävästi, että Meg oli
melkein voitettu. Hän päätti pitää pienen keskustelutuokion Daisyn
kanssa. Hän saattaisi heltyä vähitellen ja vaihtaa epäröivän
"sittenhän nähdään" sydämelliseen "tule onnelliseksi, kultaseni".
Kellonlyönti herätti Jon haaveista todellisuuteen ja hän huudahti
kauhuissaan:
-- Hyvät ihmiset, teidän pitää syödä ja levätä ja minun pukeutua
kiireesti, muuten saan ottaa vieraat vastaan näissä kauheissa
riekaleissa. Meg, saata sinä Ludmilla ja Mary yläkertaan ja pidä
heistä huolta! Franz tietää, missä ruokahuone on. Ja me, Fritz,
lähdemme siistiytymään.
19