-- Jo, minulla on huonoja uutisia, sanoi professori Bhaer tullessaan
sisään eräänä päivänä tammikuun alussa.
Jo pudotti työnsä ja nousi seisomaan kuin ottaakseen urhoollisesti
vastaan iskun.
-- Emilin laiva on kateissa eikä häneltä ole tullut mitään tietoja.
Oli hyvä että herra Bhaer oli ottanut vaimonsa vahvan käsivartensa
syleilyyn, sillä näytti siltä kuin Jo-rouva pyörtyisi. Hetken
kuluttua hän kuitenkin tointui ja kuunteli miehensä vieressä istuen,
mitä tällä oli kerrottavaa.
Joku pelastuneista oli lähettänyt tietoja tapahtumasta laivan
omistajalle Hampuriin, ja Franz oli heti sähköttänyt enolleen. Koska
yksi venekunta oli pelastunut, oli toiveita siitä, että toisiakin
selviytyisi. Nopeakulkuinen höyrylaiva oli tuonut nämä uutiset, ja
tarkempia tietoja saattoi odottaa minä hetkenä hyvänsä. Mutta Franz
jätti mainitsematta, että merimiehet arvelivat maston kaatuessaan
tuhonneen kapteenin veneen, vaikka savun vuoksi ei varmasti nähty
miten siinä kävi. Aikanaan tämäkin surullinen huhu kyllä kulkeutui
Plumfieldiin.
Kaikesta huolimatta Jo kieltäytyi uskomasta Emilin hukkuneen. Hän
selitti järkkymättä, että Emil kyllä kestäisi myrskyn kuin myrskyn ja
pulpahtaisi esiin terveenä ja iloisena. Professori Bhaer ei jaksanut
olla näin toiveikas, mutta häntä lohdutti suuresti muiden osoittama
myötätunto ja suru. Franz käytti ahkeraan lennätintä ilmoittaakseen
uutisia, Nat lähetti kiintymystä uhkuvia kirjeitä Leipzigistä ja Tom
kulki kaikki laivatoimistot ristiin rastiin saadakseen tietoja. Doll
ja George kävivät tuomassa kukkia äiti Bhaerille, ja hyväsydäminen
Ned matkusti Chicagosta asti puristaakseen ystäviensä kättä.
-- Tuo käynti teki oikein hyvää. Vaikka en muuta olisikaan opettanut
pojilleni, heillä on ainakin veljesrakkautta, ja sen voimalla he
tukevat toisiaan halki elämän, sanoi Jo, kun Ned oli lähtenyt.
Viikot vierivät hitaasti, ja sitten eräänä päivänä tuli sähke:
"Kaikki hyvin, kirjeitä tulossa." Silloin lippu kohosi salkoon,
opiston kellot soittivat tunnin päättyneeksi, Tedin kauan käyttämättä
ollut tykki kumahti ja ihmiset kulkivat ympäri nauraen ja itkien.
Odotetut kirjeet tulivat aikanaan ja niissä kerrottiin haaksirikon
kaikki vaiheet. Koko kapteenin perhe oli liittänyt Emilin kirjeeseen
oman tervehdyksensä. Milloinkaan ei kirjeitä ole luettu niin
tarkkaan, Jo kantoi sitä taskussaan aina kun se ei ollut professorin
mukana.
Professori hymisi taas kävellessään puistotietä opistolle kuin suuri
mehiläinen ja rypyt silisivät äiti Bhaerin otsalta, kun hän kirjoitti
levottomille ystäville kirjeitä ja antoi romaaniensa odottaa.
Onnittelutervehdyksiä tulvi.
Nyt alkoi uudenlainen odotus, sillä pelastuneet olivat matkalla
Hampuriin ja heidän piti viipyä siellä jonkin aikaa. Kapteenin oli
näet annettava Herman-sedälle, "Brendan" omistajalle, meriselitys, ja
Emil aikoi jäädä samalla Franzin häihin.
Tällä välin Nat kulki Leipzigissä vakaasti eteenpäin sitä tietä,
jonka oli valinnut, niin vaikea kuin se monesti olikin, sillä
maistettuaan kiellettyä hedelmää hän oli päässyt joutilaisuuden ja
huvitusten makuun. Rikkaruohoja hänen sadossaan oli, mutta hän niitti
rohkeasti mitä oli kylvänyt, ja löysi hyvääkin vehnää ohdakkeiden
seasta. Päivisin hän opetti ja illan toisensa jälkeen soitti viulua
rähjäisessä pikku teatterissa. Samalla hän opiskeli niin ahkerasti,
että opettaja oli häneen erittäin tyytyväinen ja lupasi muistaa
häntä, jos ilmautuisi etenemismahdollisuuksia.
Kevään tullessa asiat paranivat -- menot vähenivät, työ muuttui
hauskemmaksi ja elämä siedettävämmäksi. Velat eivät enää painaneet
Natia, ja vuosi oli melkein kulunut. Jos hän tahtoi vielä jäädä,
opettaja lupasi järjestää niin, että Nat voisi ainakin jonkin aikaa
olla riippumaton.
Nat sai palkinnon ahkeruudestaan pikemmin kuin odottikaan, ja se
oli suurempi kuin hän arveli ansainneensa. Eräänä päivänä Natin
opettaja ilmoitti, että hänet oli muutamien muiden lupaavien
oppilaiden kanssa valittu orkesteriin, jonka oli määrä matkustaa
heinäkuussa esiintymään musiikkijuhlille Lontooseen. Tämä oli arvokas
tunnustus opiskelijalle, mutta se avasi Natille muutenkin iloisia
tulevaisuudennäkymiä.
-- Koeta olla hyödyksi Bachmeisterille Lontoossa englannin
taidollasi, ja jos kaikki sujuu hyvin, hän ottaa sinut mukaansa
Amerikkaan, sillä hän lähtee sinne alkusyksystä pitämään konsertteja.
Olet edistynyt hyvin viime aikoina ja toivon sinusta pelkkää hyvää.
Tämä kiitos sai Natin työskentelemään entistäkin ahkerammin.
Tulevassa matkassa hänellä oli jo mielestään yllin kyllin ilon
aihetta, niin että kaikkien koettelemusten jälkeen tuntui miltei
ylenpalttiselta, kun Franz ja Emil kesäkuun alussa ilmaantuivat
pikavierailulle Leipzigiin mukanaan hyviä uutisia ja mieluisia
lahjoja. Nat oli riemussaan langeta heidän kaulaansa kuin ikävöivä
tyttölapsi; ennen pitkää hän purki ystävilleen koko surkean tarinansa
ja oli perin helpottunut, kun he nauraen tunnustivat, että oli heillä
itselläänkin ollut samantapaisia kokemuksia.
Sovittiin että Natkin tulisi Franzin häihin kesäkuun lopussa ja
liittyisi retkikuntaan vasta Lontoossa. Sulhaspoikana Nat ei voinut
kieltäytyä siitä uudesta puvusta, jonka Franz tahtoi tilata hänelle,
ja rahalähetys, joka parahiksi saapui, sai hänet pitämään itseään
miljonäärinä.
Samoihin aikoihin Dankin laski viikkoja elokuuhun, jolloin hän
pääsisi vapauteen. Ilta illan jälkeen hän tuuditti itsensä uneen
suunnittelemalla, kuinka Mary Masonin luona käytyään ohjaisi kulkunsa
suoraan vanhojen intiaaniystäviensä luokse, kätkisi erämaahan
häpeänsä ja parantaisi haavansa. Hän uskoi, että tehdessään työtä
monien ihmisten hyväksi hän sovittaisi sen, että oli riistänyt hengen
yhdeltä.
-- Mutta kun kaikki taas on kunnossa ja minulle on kertynyt
kerrottavaa, jota ei tarvitse hävetä, menen kotiin Plumfieldiin, hän
ajatteli. -- Ei vielä. Minun täytyy ensin päästä tästä. He näkisivät
ja tuntisivat vankilan tahran minussa, enkä voisi katsoa heitä
silmiin ja salata totuutta. En halua menettää Tedin rakkautta, äiti
Bhaerin luottamusta ja -- ja -- tyttöjen kunnioitusta. Ja Dan katseli
masentuneena ruskeaa kättään muistaen, mitä se oli tehnyt sen jälkeen
kun eräs tietty pieni valkoinen käsi oli luottavaisesti levännyt
siinä. -- Vielä he ylpeilevätkin minusta, eikä kukaan milloinkaan saa
tietää tästä vuodesta. Voin pyyhkiä sen pois ja niin teenkin, Jumala
minua auttakoon!
16