Missä oli Dan? Vankilassa. Samaan aikaan kun jouluvalot loistivat
vanhassa Plumissa, Dan istui yksin kopissaan lukien Jon antamaa
pientä kirjaa ja kaivaten kaikkea minkä oli menettänyt.
Niin, Dan oli pahassa ahdingossa. Niin kuin usein käy, tämä
suistuminen aallonpohjaan oli tapahtunut juuri silloin, kun hän oli
erityisen toiveikas ja täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.
Hän tapasi junassa hauskan nuoren miehen, Blairin, ja huomasi
saavansa tästä matkatoverin, sillä Blairkin oli menossa Kansasiin,
jossa hänen veljellään oli maatila. Tupakkavaunussa oli käynnissä
korttipeli, ja pitkään matkaan kyllästynyt poika -- hän oli vain
kahdenkymmenen -- kulutti aikaansa pelaamalla mukana.
Jolle antamansa lupauksen takia Dan ei halunnut liittyä peliin, mutta
hän katseli sitä kiinnostuneena. Hänelle selvisi pian, että Blairin
pelitoverit olivat parkkiintuneita huijareita; ilmeisesti he olivat
päättäneet kyniä pojan, joka oli ajattelemattomasti näyttänyt heille
pullean lompakkonsa. Dan tunsi aina suojelevaa kiintymystä nuorempia
ja heikompia kohtaan, ja tämä poika muistutti jollakin tapaa Tediä.
Siksi hän piti Blairia silmällä ja varoitti tätä pelitovereista.
Tietenkin se oli turhaa. Kun pysähdyttiin yöksi erääseen suureen
kaupunkiin, Dan vei pojan omaan hotelliinsa, mutta jo muutaman
tunnin kuluttua tämä oli hävinnyt. Saatuaan kuulla kenen kanssa
Blair oli mennyt, Dan lähti etsiskelyretkelle. Hän haukkui itseään
hulluksi ryhtyessään moiseen vaivannäköön, mutta ei hennonut jättää
herkkäuskoista poikaa oman onnensa nojaan.
Dan löysi Blairin. Tämä istui pahamaineisessa paikassa pelaamassa
korttia junatoveriensa kanssa, ja kun Dan ilmestyi näkyviin, hänen
huolestuneille kasvoilleen levisi niin huojentunut ilme, että oli
helppo havaita asioiden olevan hullusti. Poika oli liian myöhään
huomannut vaaran.
-- En voi tulla vielä -- olen hävinnyt. Rahat eivät ole minun, ja ne
on saatava takaisin, muuten en uskalla mennä veljieni luo, kuiskasi
Blair, kun Dan kehotti häntä lähtemään ennen kuin menettäisi lisää.
Poika oli suunniltaan pelosta ja häpeästä, ja hän jatkoi pelaamista
siinä toivossa, että ennen pitkää voittaisi rahat takaisin.
Nähdessään Danin päättäväiset kasvot, terävän katseen ja varman
käytöksen roistot olivat varuillaan ja antoivat Blairin voittaa
vähäsen. Mutta he eivät aikoneet päästää saalistaan, ja huomatessaan,
että Dan seisoi vartioimassa pojan selän takana, miehet vaihtoivat
keskenään pahanenteisen katseen, joka merkitsi: tuo mies on saatava
pois tieltä.
Dan huomasi sen ja hänkin oli varuillaan, sillä hän ja Blair olivat
vieraita tässä peliluolassa, ja sellaisissa paikoissa tehtiin
helposti konnantöitä, joista koskaan ei saatu tietää. Mutta hän ei
tahtonut antaa pojan joutua tuhoon, vaan piti silmällä jokaista
korttia, kunnes huomasi selvästi toisten pelaavan väärin ja puuttui
rohkeasti asiaan. Kovia sanoja vaihdettiin, Danin kiivaus voitti
varovaisuuden, ja kun toinen heittiö huusi törkeyksiä ja kieltäytyi
pistooli kourassa maksamasta takaisin anastamiaan rahoja, Danin sisu
kuohahti ja hän iski miehen kumoon. Tämä lensi päistikkaa uunia
vasten ja tuupertui tajuttomana ja verissään lattialle. Seurasi hurja
sekamelska, mutta sen lomassa Dan sai kuiskatuksi pojalle. -- Painu
pois äläkä puhu mitään! Älä huolehdi minusta!
Peloissaan ja kauhuissaan Blair pakeni päätä pahkaa kaupungista
jättäen Danin viettämään yönsä putkassa ja muutamia päiviä myöhemmin
seisomaan oikeudessa syytettynä taposta. Danilla ei ollut kaupungissa
ainoatakaan ystävää, ja kerrottuaan lyhyesti tapauksen hän vaikeni.
Koska halusi pitää tämän salassa kotiväeltä, hän ei paljastanut edes
henkilöllisyyttään, vaan esiintyi David Kentin nimellä, niin kuin
usein ennenkin jouduttuaan pinteeseen. Oikeudenkäynti oli lyhyt,
ja koska tapauksessa ilmeni lieventäviä asianhaaroja, hän sai vain
vuoden kuritushuonerangaistuksen.
Tämä järkyttävä äkkikäänne tyrmistytti Dania niin, ettei hän täysin
käsittänyt sitä, ennen kuin rautainen ovi paiskautui kiinni hänen
peräänsä ja hän istui ahtaassa, kylmässä, haudanhiljaisessa kopissa.
Hän tiesi, että yksikin sana olisi tuonut Laurien tänne avuksi, mutta
hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa tätä häpeää ja tuottaa surua
ystäville, jotka toivoivat hänelle pelkkää hyvää.
-- Ei, luulkoot että olen kuollut, hän mietti ja ponkaisi astelemaan
pitkin kivilattiaa kuin häkkiin suljettu leijona. Hän kulki
edestakaisin mieli kuohuksissa, kunnes arveli tulevansa hulluksi
ja rupeavansa takomaan seiniä, jotka erottivat hänet vapaudesta.
Ensimmäiset päivät olivat kuin helvettiä, mutta ennen pitkää hän
väsyi ja vaipui synkkämielisyyteen, joka oli vielä pahempaa kuin
kiihtymys.
Vankilan johtaja oli raaka mies, joka oli kaikkien epäsuosiossa
tarpeettoman kovuutensa vuoksi. Sen sijaan vankilan pappi tunsi
lämmintä myötätuntoa vankeja kohtaan ja hoiti raskaan työnsä
uskollisesti. Hän koetti saavuttaa Danin luottamuksen, mutta mikään
ei näyttänyt vaikuttavan vankiin, ja pastorin oli pakko odottaa, että
vankeus kesyttäisi ylpeän miehen, joka pystyi kärsimään mutta ei
valittamaan.
Dan pantiin tekemään harjoja, ja kun hän tunsi, että toiminta oli
hänen ainoa pelastuksensa, hän teki työtä kuumeisella tarmolla.
Työnjohtaja oli häneen tyytyväinen, mutta vähemmän taitavat
toverit alkoivat kadehtia häntä. Päivästä toiseen hän istui
paikallaan aseistetun kaitsijan vartioimana. Hän ei saanut puhua
kuin välttämättömän, ei saanut vaihtaa ajatuksia vieressä istuvan
vankitoverinsa kanssa, ainoana vaihteluna oli matka kopista
työpaikalle ja ainoana ruumiinliikuntona väsyttävä kävely samaa rataa
kädet edelläastujan olkapäillä -- kaikkea muuta kuin sotilaiden
reipasta marssia. Ääneti, nuiveana ja katkerana Dan teki päivätyönsä,
söi karvasta leipäänsä ja totteli käskyjä silmissään kapinallinen
välke, josta johtaja sai aihetta sanoa:
-- Tuo mies on vaarallinen. Pitäkää häntä silmällä, hän karkaa vielä
jonakin päivänä.
Joukossa oli vaarallisempia miehiä kuin Dan, vanhoja rikollisia,
jotka olivat valmiita mihin uhkayritykseen tahansa saadakseen
vaihtelua pitkän rangaistusaikansa yksitoikkoisuuteen. He aavistivat
Danin mielialan, ja niillä salaperäisillä keinoilla, joita
rangaistusvangit aina keksivät, he toimittivat hänelle sanan jo ennen
ensimmäisen kuukauden loppua, että suunnitteilla oli kapina.
Kiitosjuhlan päivä oli niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin vangit
saivat puhella keskenään, sillä juhlan kunniaksi oli lupa viettää
kokonainen tunti vapaasti vankilan pihalla. Silloin päätettäisiin
yksityiskohdista ja pantaisiin -- jos mahdollista -- toimeen
äkkirynnäkkö, joka antaisi ainakin muutamille vapauden.
Dan oli jo suunnitellut omaa karkaamistaan ja odotti vain
sopivaa aikaa. Sitä mukaa kuin vankeus jäyti hänen ruumistaan ja
sieluaan, uhmamielinen ja hurja kapinanhenki sai hänet valtaansa.
Hän hautoi mielessään tuhoutunutta elämäänsä ja luopui kaikista
suunnitelmistaan; hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi palata
vanhaan rakkaaseen Plumfieldiin eikä puristaa ystäviensä kättä, kun
hänen omansa olivat veren tahrimat. Hän ei välittänyt miehestä, jonka
oli surmannut, mutta vankeuden häpeä ei koskaan väistyisi hänen
muististaan, vaikka ajeltu tukka kasvaisikin, harmaa takki vaihtuisi
toiseen ja lukot ja salvat jäisivät taakse.
-- Kaikki on mennyttä, olen tuhonnut elämäni. Menköön siis kaikki
menojaan. Parasta ottaa irti hauskuutta sieltä mistä ja milloin sitä
saa. He luulevat minun kuolleen ja surevat minua eivätkä saa koskaan
tietää, mikä minä olen. Äiti Bhaer raukka, hän yritti turhaan auttaa
minua. Ei kekälettä voi pelastaa.
Pää käsien varassa matalan vuoteen laidalla Dan suri kaikkea sitä,
minkä oli menettänyt, suri kyynelettömän haikeuden vallassa, kunnes
armelias uni vei hänet entisiin onnellisiin päiviin, jolloin kaikki
hymyili hänelle ja Plumfield oli täynnä aurinkoa ja iloa.
Danin työpaikassa työskenteli muuan poloinen, jonka kohtalo oli
vielä kovempi kuin Danin. Miehen rangaistusaika päättyi keväällä,
mutta hänellä oli tuskin toiveita elää siihen asti, sillä hän oli
pahasti sairas. Kovasydämisinkään ei voinut olla säälimättä tätä
Mason-raukkaa, joka yskien laski, kuinka monta raskasta päivää oli
vielä edessä, ennen kuin hän saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Oli
hiukan toiveita armahduksesta, mutta Masonilla ei ollut avuliaita
ystäviä, ja oli selvää, että suuren Tuomarin armahdus pian päättäisi
hänen kärsimyksensä.
Dan sääli miestä enemmän kuin kehtasi näyttää, ja tämä ainoa hellä
tunne tuona synkkänä aikana oli kuin vanhassa sadussa muuritiilien
väliin kasvanut pieni kukka, joka pelasti vangin epätoivosta. Dan
auttoi Masonia työllään, kun tämä ei jaksanut saada urakkaansa
valmiiksi. Mason puolestaan koetti varoittaa Dania liittymästä
'pahaan liutaan', niin kuin kapinallisia sanottiin. Mutta jouduttuaan
tähän alennustilaan Dan oli kuin riivaajan vallassa; hän tunsi hurjaa
tyydytystä ajatellessaan päivää, jolloin saisi ehkä kostaa julmalle
vankilanjohtajalle ja tapella vapautensa puolesta. Istuessaan
kiitosjuhlaa edeltävänä sunnuntaina vankilan kappelissa Dan huomasi,
että jumalanpalveluksessa oli läsnä useita vieraita, jotka istuivat
heille varatuilla paikoilla. Hän katseli levottomana, oliko joukossa
ketään tuttuja, sillä hän pelkäsi aina kuollakseen, että joku
kotiväestä ilmestyisi odottamatta hänen eteensä. Ei, kaikki olivat
tuntemattomia, ja Dan vaipui ajatuksiinsa.
Vankilan vierailla oli usein tapana puhua jumalanpalveluksissa.
Niinpä ei herättänytkään erityistä huomiota, kun muuan nainen nousi
ja sanoi haluavansa kertoa pienen tarinan. Tuolla naisella oli
miellyttävät kasvot ja lämmin ääni; Danin mielestä hän muistutti
Jota. Siksi Dan heräsi välinpitämättömyydestään ja kuunteli.
Lyhyesti ja yksinkertaisesti nainen kertoi tarinan kahdesta
sotilaasta, jotka viruivat sairaalassa haavoittuneina. Molemmat
olivat vaarassa menettää oikean kätensä. Toinen potilaista alistui
ääneti kohtaloonsa kuullessaan että käsi oli katkaistava. Ennen
pitkää hän parani ja saattoi jatkaa elämäänsä, vaikkei hänestä ollut
enää sotilaaksi. Toinen kapinoi eikä halunnut suostua leikkaukseen
ennen kuin oli myöhäistä. Hän menehtyi haavoihinsa.
-- Tämäkin on sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita sotilaita,
puhuja sanoi. -- Apu on kaikille tarjona, mutta on opittava
alistumaan kipuun ja häpeään, ennen kuin parannus on mahdollinen.
Kärsimyksestä jää arpi, mutta ihmisen on parempi menettää kätensä
kuin sielunsa. Jos nämä kovat vuodet opettavat teitä hillitsemään
itsenne, ne eivät mene hukkaan, vaan niistä voi tulla elämänne
arvokkain aika. Uskokaa tulevaisuuteen, jollette itsenne tähden,
niin omaistenne ja ystävienne tähden. He odottavat teitä ja toivovat
teille hyvää.
Puhe päättyi. Danin oli pakko luoda silmänsä maahan ja puristaa
huulensa yhteen estääkseen niitä vavahtelemasta, sillä Jon ääni
kaikui vetoavana hänen korvissaan. Hän oli iloinen päästessään
koppinsa yksinäisyyteen; hän tunsi äkkiä ratkaisun olevan edessä.
Liittyisikö hän kapinoitsijoihin pidentäen ehkä tällä uudella
rikoksella rangaistusaikaansa? Silloin hän kääntäisi selkänsä
peruuttamattomasti ystävilleen ja turmelisi tulevaisuutensa,
josta vielä saattoi olla toivoa. Vai alistuisiko hän kärsimään
rangaistuksensa? Silloin hän kenties uskaltaisi mennä kotiin ja saisi
uutta voimaa ystäviltään.
Hyvä ja paha taistelivat Danista niin kuin enkeli ja paholainen
Sintramista. Katumus ja uhma, häpeä ja suru, ylpeys ja intohimo
tekivät ahtaan kopin taistelutanterekseen. Vähäinen seikka oli
kallistanut vaa'an, ja Dania sipaissut myötätunto auttoi siinä
ratkaisussa, josta oli tuleva hänen elämänsä siunaus tai kirous.
Pimeänä iltahetkenä pilkisti valo ovenraosta, salpa aukeni hiljaa ja
sisään astui vankilan pappi. Hän oli ennenkin odottamatta saapunut
Danin luo, mutta aina tavannut hänet jörönä, välinpitämättömänä tai
kapinallisena ja poistunut kärsivällisesti odottamaan aikaansa. Nyt
se oli tullut; vangin kasvoilla oli helpottunut ilme, kun valo sattui
niihin, ja ihmisääni kaikui oudon mieluisalta, kun oli tuntikausia
kuunnellut kopissa kummittelevaa intohimon, epäilyn ja pelon
kuisketta.
-- Kent, Mason on lähtenyt. Hän lähetti teille terveisensä ja tunsin,
että minun piti tulla tuomaan niitä heti, sanoi pappi istuutuen
tuolille ja katsoi ystävällisesti vuoteella makaavan jäykkiin
kasvoihin. -- Mason kuoli äkkiä, mutta muisti teitä ja pyysi minua
sanomaan nämä sanat: "Sanokaa ettei Dan ryhtyisi siihen puuhaan,
vaan koettaisi kestää, ja kun hänen rangaistusaikansa loppuu,
menisi suoraa päätä Maryn luo, sillä hänellähän ei ole ystäviä
näillä seuduin. Mary ottaa hänet kyllä vastaan minun tähteni.
Sanokaa hänelle minulta terveisiä ja hyvästi. Hän oli minulle hyvä,
ja Jumala siunaa häntä." Sitten hän kuoli rauhallisesti ja pääsi
kotiin saatuaan Jumalan armahduksen, kun ihmiset eivät sitä ajoissa
toimittaneet.
Dan ei sanonut mitään, nosti vain käsivarren silmilleen ja makasi
ääneti. Nähdessään että terveiset olivat tehneet tehtävänsä paremmin
kuin hän uskalsi toivoakaan, pappi jatkoi aavistamatta, kuinka
rauhoittavalta hänen isällinen äänensä kuulosti vangista, joka ikävöi
kotia, mutta tunsi menettäneensä siihen oikeuden.
-- Mason oli vaatimaton mies, mutta ette varmaankaan voi olla
välittämättä siitä, että hänen viimeinen ajatuksensa kohdistui
teihin. Tiedän että täällä on tulossa ikävyyksiä. Uskokaa pois, tuo
yritys ei onnistu -- ne eivät onnistu koskaan --, ja olisi vahinko,
jos pilaisitte siinä paperinne, sillä te olette täällä hyvissä
kirjoissa. Pysykää rohkeana ja lähtekää rangaistusaikanne päätyttyä
täältä vapauteen muistaen Masonin terveisiä. Teillä on nyt paikka
mihin mennä, ellei teillä ole täällä ystäviä.
Dan kuunteli pastorin sanoja aivan toisin kuin ennen, sillä
koti-ikävä, yksinäisyyden tunne ja kuolinsanoma olivat herkistäneet
hänen mielensä. Ja tänä iltana hänessä tapahtui muutos, vaikkei
sitä tiennyt kukaan muu kuin pastori. Toisia kohtaan Dan oli sama
vaitelias ja tyly mies kuin ennenkin. Hän käänsi selkänsä niin
pahoille kuin hyvillekin, ja hänen ainoana ilonaan olivat kirjat,
joita pappi hänelle toimitti. Niin kuin pisara kovertaa kiveä,
pastori voitti kärsivällisyydellään vähitellen Danin luottamuksen,
ja hänen opastamanaan Dan alkoi etsiä tietä eteenpäin. Hän sai
vielä kokea monta luiskahdusta, monta raskasta hetkeä, joina elämä
ei tuntunut elämisen arvoiselta ja Masonin kohtalo näytti ainoalta
pelastukselta. Kuitenkin koti-ikävä ja halu sovittaa menneisyys
paremmalla tulevaisuudella antoivat hänelle kärsivällisyyttä ja
voimia.
Jouluna Danille tuli niin ikävä Plumfieldiin, että hän mietti, kuinka
voisi lähettää sinne tervehdyksen ilmaisematta olinpaikkaansa.
Lopulta hän kirjoitti Mary Masonille ja pyysi tätä postittamaan
kirjeen. Siinä hän ilmoitti olevansa terve ja työssä ja luopuneensa
maamiehen urasta; suunnitelmistaan hän kertoisi myöhemmin. Hän ei
tulisi todennäköisesti kotiin ennen syksyä eikä kirjoittaisi usein,
mutta hän lähetti terveisiä ja toivotti hauskaa joulua kaikille.
13