"Brenda" kulki täysin purjein nousevassa tuulessa, ja jokainen
laivassaolija oli iloissaan, sillä pitkä matka lähestyi loppua.
-- Neljä viikkoa enää, rouva Hardy, sanoi toinen perämies Emil
Hoffman pysähtyessään kahden naisen viereen kannen suojaiseen
nurkkaukseen.
-- Tuntuu varmaan hyvältä seistä taas tukevasti maankamaralla,
vastasi vanhempi nainen hymyillen. Emil oli hänen suosikkinsa,
sillä tämä oli ottanut huolekseen pitää seuraa laivan ainoille
matkustajille, kapteenin rouvalle ja tyttärelle. -- Nouseekohan
tuolta myrsky? rouva Hardy jatkoi vilkaisten levottomana länttä
kohti, jonne aurinko laski punaisena.
-- Vain lakillinen tuulta, juuri sopivasti puskemaan meitä eteenpäin,
vastasi Emil vilkaisten miettiväisenä taivaalle.
-- Laulakaa meille, herra Hoffman, me kaipaamme musiikkia, sanoi Mary
pyytävästi.
Emil oli näiden kuukausien kuluessa monta kertaa siunannut
laulutaitoaan, sillä se lyhensi pitkiä päiviä ja toi tunnelmaa
hämärän hetkiin. Nytkin hän oli heti valmis, ja nojaten tytön
vierellä parraspuuhun hän lauloi Maryn lempilaulun:
"Hei, tuuli raikas antakaa
ja hyökylaineen tyrskyt
ja aimo aallonkyntäjä,
jota ei kaada myrskyt!
On hauska merta viilettää
ja maiset kahleet heittää,
kotimme kun on aalloilla,
ne kerran meidät peittää".
Juuri kun heleän ja voimakkaan äänen viimeiset sävelet hiljenivät,
rouva Hardy huudahti äkkiä:
-- Mitä tuo on?
Savua tuprusi luukusta, josta sitä ei pitänyt tulla, ja Emilin sydän
tuntui lakkaavan hetkeksi lyömästä, kun hän käsitti sen merkitsevän
tulipalon vaaraa. Samassa hän oli täysin tyyni ja lähti pois sanoen
rauhallisesti:
-- Ei tuolla saa tupakoida. Minä menen katsomaan kuka siellä on.
Hän viipyi vain hetken ja palattuaan savun seasta henkeään haukkoen
hän kiiruhti kalpeana ilmoittamaan kapteenille:
-- Tuli irti ruumassa, sir.
"Brendan" lasti oli erittäin tulenarkaa, ja ruumaan suunnatuista
vesivirroista huolimatta huomattiin pian, että laiva oli mennyttä.
Savua tuprusi kaikkialta palkkien välistä ja vihuri puhalsi hiipivän
tulen ilmiliekkiin. Rouva Hardylle ja Marylle ilmoitettiin, että
heidän piti olla valmiina lähtemään laivasta heti kun käskettiin.
Pelastusveneet pantiin kuntoon, ja miehet tukkivat vimmatusti reikiä,
joista lieskat pyrkivät esiin.
Kaikesta huolimatta onneton "Brenda" oli pian uiskentelevana kokkona,
ja annettiin käsky käydä veneisiin. Pakokauhua ei syntynyt, kaikki
säilyttivät malttinsa, ja veneet saatiin toinen toisensa jälkeen
vesille. Se vene, missä naiset olivat, pysytteli aluksen vieressä,
sillä kapteeni tahtoi jäädä viimeiseen asti laivaansa.
Emil pysyi hänen rinnallaan, kunnes sai lähtökäskyn, jota oli
toteltava. Mutta juuri kun hän oli päässyt aluksen vierellä
vaappuvaan veneeseen, kaatua rojahti tulen kaluama masto ja sinkosi
kapteeni Hardyn mereen. Kapteeni oli tajuton ja tainnoksissa, mutta
vene saavutti hänet pian, ja Emil hyppäsi mereen pelastamaan häntä.
Tämän jälkeen Emilin oli otettava komento käsiinsä, ja hän käski
miesten soutaa henkensä edestä, sillä hylyssä voisi minä hetkenä
tahansa tapahtua räjähdys.
Toiset veneet olivat jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, mutta viipyivät
yhä lähistöllä seuraten lumoutuneina kammottavan komeaa näytelmää.
Palava laiva ajelehti punaten iltataivaan ja heijastaen kirkasta
loimoa veden pintaan, missä täysinäiset pelastusveneet kelluivat.
Kaikki katsoivat viimeistä kertaa "Brendaa", joka hitaasti vajosi
märkään hautaansa. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sen loppua, sillä
navakka tuuli pyyhkäisi nopeasti veneet paikalta ja hajotti ne niin,
että muutamat katselijoista eivät tapaa toisiaan ennen kuin meri
antaa kuolleensa takaisin.
Päivän sarastaessa Emil totesi, ettei koko aavalla merellä näkynyt
ainoatakaan muuta venettä, ja hän ymmärsi, missä vaarassa he olivat.
Ruokaa ja vettä oli otettu mukaan sen verran kuin ehdittiin,
samoin muita varusteita, mutta oli päivänselvää, ettei varasto
riittäisi pitkäksi aikaa kymmenelle hengelle, joista yksi oli
pahasti haavoittunut. Ei ollut muuta toivoa kuin että näköpiiriin
osuisi sattumalta jokin laiva; sekin toive oli heikko, sillä koko
yön puhaltanut tuuli oli suistanut veneen kauaksi laivareitiltä.
Kuitenkin haaksirikkoiset tähystivät tunnista toiseen taivaanrantaa
pelastusta odottaen.
Toinen perämies Hoffman oli rohkea ja avulias, vaikka odottamaton
vastuu painoikin raskaasti hänen hartioitaan. Kapteenin tila näytti
toivottomalta, vaimoraukan suru kalvoi mieltä ja Maryn sokea
luottamus tuntui raskaalta taakalta; siitä huolimatta ei veneen
nuoren komentajan kasvoilla saanut näkyä merkkiäkään pelosta tai
epävarmuudesta. Miehet tekivät auliisti tehtävänsä, mutta Emil
tiesi, että jos nälkä ja epätoivo saisi heidät suunniltaan, hänellä
olisi edessään ankara urakka. Siksi hän ei antanut periksi. Hän oli
toiveikas ja puhui niin vakuuttavasti pelastumismahdollisuuksista,
että kaikki odottivat vaistomaisesti häneltä neuvoja ja tukea.
Ensimmäinen vuorokausi meni aika hyvin, eikä toisenakaan ollut vielä
hankaluuksia, mutta kun päästiin kolmanteen päivään, toivo alkoi
pettää. Kapteeni houraili, hänen vaimonsa oli nääntymäisillään
tuskaan ja jännitykseen, ja Maryä heikotti nälkä, sillä hän oli
pannut puolet korppuannoksestaan syrjään äitinsä varalle ja antanut
vesiosuutensa isänsä kuumeisten huulien kostukkeeksi.
Merimiehet lakkasivat soutamasta ja istuivat juroina odotellen, joku
purnasi suoraan esimiehelleen siitä, ettei tämä ollut seurannut
heidän neuvoaan, toiset vaativat enemmän ruokaa ja vaara kasvoi
kaiken aikaa, kun nälkä ja väsymys olivat saaneet piilevät vaistot
hereille. Emil teki parhaansa, mutta tunsi olevansa voimaton, hän
saattoi vain kääntää kasvonsa pois kovasta pilvettömästä taivaasta
aavalle merelle, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Kaiken päivää
hän koetti rohkaista seuralaisiaan ja rauhoittaa heitä, vaikka pelko
hänen omassa sydämessään kasvoi.
Tuli neljäs päivä, ja ruoka- ja vesivarasto oli melkein lopussa. Emil
ehdotti, että säästettäisiin rippeet sairaalle miehelle ja naisille,
mutta kaksi miehistä nurisi ja vaati osaansa. Emil säästi omansa
esimerkin vuoksi ja toiset miehet tekivät samoin. Vielä tämän päivän
veneessä vallitsi rauha.
Mutta kun Emil seuraavana yönä väsymyksestä nääntyneenä jätti
vartioinnin luotettavimmalle miehelleen levätäkseen hetken, nuo
kaksi purnaajaa pääsivät ruokavarojen kimppuun ja anastivat kaiken
leivän ja viimeisen paloviinapullon, jota Emil oli huolellisesti
säästänyt tehdäkseen karvaan veden juomakelpoiseksi. Puolihulluina
janosta miehet joivat ahnaasti, ja aamulla toinen oli tukkihumalassa
ja toinen oli niin hurjana, että kun Emil koetti häntä hillitä, hän
hyppäsi mereen ja hukkui. Tapahtumasta kauhistuneina muut miehet
alistuivat kohtaloonsa, ja vene ajautui hiljaa eteenpäin mukanaan
toivoton, kokoon lyyhistynyt ihmisjoukko.
Tuli uusi koettelemus, joka vain lisäsi epätoivoa. Näköpiiriin
ilmestyi purje. Se sai haaksirikkoiset hetkeksi hurjan riemun
valtaan, mutta ilo kääntyi pian katkeraksi pettymykseksi, sillä laiva
kulki ohi liian kaukaa. Hätämerkit ja avunhuudot olivat turhia.
Silloin Emil luhistui. Kapteeni näytti olevan kuolemaisillaan
eivätkä naiset voisi kestää paljon kauemmin. Illan pimeässä, jolloin
hiljaisuuden läpi kuului vain sairaan läähätystä, vaimon kuiskailevia
rukouksia ja aaltojen lakkaamatonta loiskinaa, Emil tuijotti kuivin
silmin eteensä mielessään autio toivottomuus.
Kun hän istui siinä pää käsien varassa elämänsä ensimmäisen suuren
koettelemuksen lamauttamana, päänsä päällä tumma taivas, allaan
rauhaton meri ja ympärillään turtunut ihmisjoukko, hiljaisuuden
katkaisi vaimea ääni. Hän jäi kuuntelemaan sitä kuin unissaan. Mary
lauloi tyynnyttääkseen äitiään, joka oli nyyhkien painautunut hänen
syliinsä. Ääni oli heikko ja katkeileva, sillä tytön huulia poltti
jano, mutta hänen heltynyt mielensä oli tänä epätoivon hetkenä
kääntynyt suuren Auttajan puoleen. Hän lauloi herttaista vanhaa
laulua, jota usein Plumfieldissäkin laulettiin, ja äkkiä Emil oli
olevinaan jälleen kotona. Viimeinen keskustelu Jo-tädin kanssa
palautui hänen mieleensä, ja itsesyytösten ahdistamana hän ajatteli:
-- Punainen lanka! Minun on tehtävä velvollisuuteni loppuun asti.
Ohjaa suoraan, vanha veikko, ja jollet pääse satamaan, painu pohjaan
täysin purjein!
Emil alkoi uneksia Plumfieldistä. Hän näki kaikki omaiset, kuuli
tutut äänet, tunsi kädenpuristukset ja oli sanovinaan itsekseen: --
Hyvä, heidän ei tarvitse hävetä minun puolestani, vaikken koskaan
enää näkisi heitä.
Huudahdus herätti hänet lyhyestä unesta, ja otsalle pudonnut pisara
ilmaisi, että siunattu sade oli vihdoinkin tullut ja tuonut mukanaan
pelastuksen; janoa on näet vaikeampi kestää kuin nälkää, kuumaa
tai kylmää. Suunniltaan ilosta kaikki kohottivat kuivat huulensa,
ojensivat kouransa ja levittivät vaatteitaan kerätäkseen talteen
noita kallisarvoisia pisaroita, joita pian valui taivaan täydeltä.
Sadetta kesti koko yön. Tunnista toiseen haaksirikkoiset nauttivat
virvoittavasta ryöpystä, joka huuhteli heidän suolaveden
karstoittamaa ihoaan, ja he elpyivät kuin nuutuneet kasvit sateella.
Päivän koittaessa pilvet hajaantuivat. Emil hypähti pystyyn.
Yön hiljaisuudessa hän oli latautunut täyteen tarmoa ja
tulevaisuudenuskoa. Eivätkä hänen hyvät aavistuksensa pettäneet:
tähystäessään pitkin taivaanrantaa hän näki äkkiä laivan. Se piirtyi
selvästi aamutaivasta vasten ja oli niin lähellä, että silmä saattoi
erottaa maston huipussa liehuvan viirin ja kannella liikkuvat tummat
hahmot.
Villi huuto purkautui kaikkien kurkusta ja kantautui veden yli,
huidottiin, vaatekappaleet heiluivat, ja kuin pelastava enkeli laiva
lähestyi hyvää vauhtia vireässä tuulessa.
Tällä kertaa ei koettu pettymystä. Vastausmerkit varmistivat,
että apu oli tulossa. Ylitsevuotavassa riemussaan rouva Hardy ja
hänen tyttärensä syleilivät Emiliä; tämä sanoikin myöhemmin, että
elämänsä ylväimmän hetken hän koki, kun Mary pidettyään siihen asti
urhoollisesti päänsä pystyssä pyörtyi hänen käsivarsilleen pelkästä
ilosta.
Heti kun kaikki olivat turvassa "Uranian" kannella ja potilas
saatettu hoitoon, Emilin oli tehtävä haaksirikkoselostus ennen kuin
hän ennätti ajatella omaa tilaansa. Vasta tuntiessaan naisille tuodun
liemen herkullisen tuoksun hän muisti nälkänsä, ja hänen puheensa
kävi äkkiä niin katkonaiseksi ja sekavaksi, että toiset huomasivat
miten heikossa kunnossa hän oli. Laivalääkäri tuli hänen luokseen, ja
saatuaan ruokaa ja hoivaa hän jäi vuoteeseen lepäämään.
Juuri kun lääkäri oli lähdössä, Emil kysyi käheällä äänellä: --
Mikä päivä tänään on? Pääni on niin sekaisin, että olen menettänyt
ajantajun.
-- Kiitosjuhlan päivä, hyvä mies! Ja saatte oikean uusenglantilaisen
juhla-aterian jos tahdotte, vastasi lääkäri sydämellisesti.
Mutta Emil oli liian voipunut tehdäkseen mitään, hän lepäsi vain
hiljaa ja kiitti palavammin kuin koskaan ennen, olihan hän saanut
elämän siunatun lahjan, joka oli vielä autuaampi, kun hän tiesi
täyttäneensä uskollisesti velvollisuutensa.
12