Kun Rob ja Ted hankkivat kokemuksia kotona, huvitteli Josie sydämensä
pohjasta rannikolla Laurencein vieraana. Bess oli kovin kiintynyt
pieneen serkkuunsa, ja Laurie-setä nautti saadessaan soudella,
ajella, leikkiä ja vetelehtiä kahden iloisen tyttölapsen seurassa.
Josie kukoisti kuin kedon kukka tässä vapaudessa, ja molemmat tytöt
olivat naapurien suosikkeja tässä pikku yhdyskunnassa, missä huvilat
kiertelivät pitkin matalaa rantaa tai kallionharjoja kauniin lahden
ympärillä.
Eräs kiihkeä toive häiritsi kuitenkin Josien rauhaa, se kasvoi
intohimoksi ja piti häntä levottomana ja varuillaan kuin
salapoliisia, joka on saanut selvittääkseen rikoksen. Neiti Cameron,
suuri näyttelijätär, oli vuokrannut erään huviloista ja vetäytynyt
sinne lepäämään ja luomaan uutta osaansa tulevaa näytäntökautta
varten. Hän seurusteli vain muutaman ystävänsä kanssa. Hänellä oli
yksityinen uimaranta ja hänet nähtiin vain kun hän oli ajelulla tai
kun uteliaiden tirkistelijäin kiikarit sattuivat meressä kelluvaan
siniseen olentoon. Laurencet tunsivat hänet, mutta eivät halunneet
häiritä häntä ennen kuin hän itse ilmoitti toivovansa seuraa.
Mutta Josie oli kuin janoinen kärpänen suljetun hunajapurkin
ympärillä. Hän olisi välttämättä tahtonut nähdä, kuunnella ja
puhutella tuota kuuluisaa naista, joka lumosi taiteellaan tuhansia.
Jos ystävällinen neiti Cameron olisi aavistanut, kuinka kiihkeä
halu ja toivo polttivat sen tytön mieltä, jonka hän joskus näki
kiipeämässä kallioilla, polskimassa uimarannassa tai ratsastamassa
hänen porttinsa ohi shetlanninponilla, hän olisi toki suonut
ihailijalleen sanan tai edes katseen. Mutta talven työstä uupuneena
ja uuteen osaansa uppoutuneena neiti ei välittänyt nuoresta
naapuristaan enempää kuin lokeista lahden selällä. Portaille jätetyt
kukkavihot, piha-aidan takana pidetyt serenadit ja ihailevien silmien
tuijotus olivat niin jokapäiväisiä, että hän tuskin kiinnitti niihin
huomiota. Ja Josie tuli aivan epätoivoiseksi, kun kaikki hänen
yrityksensä epäonnistuivat.
-- Minä voisin kiivetä tuohon petäjään ja pudota mätkähtää hänen
kuistinsa katolle tai panna Sheltien paiskaamaan minut maahan huvilan
kohdalla, hän sanoi Bessille, kun tytöt olivat eräänä iltapäivänä
menossa uimaan. -- Ei kannata koettaa hukuttautua hänen silmiensä
edessä, hän vain lähettäisi jonkun miehen kiskomaan minut kuiville.
Mitä minä teen? Tahdon nähdä hänet ja kertoa toiveistani ja saada
kuulla hänen suustaan, että saan joskus vielä näytellä. Häntä äitikin
uskoisi. Ja jospa hän ottaisi minut oppilaakseen -- se olisi ihanaa.
-- Odota sinä vain aikaasi äläkä ole noin kärsimätön! tyynnytti
Bess. -- Isähän lupasi järjestää sinulle tilaisuuden ennen kuin
loma päättyy. Se on toki paljon parempi kuin nuo sinun hupsut
suunnitelmasi.
-- Minä vihaan odottamista, mutta kai minun täytyy. Voi jos hän
olisi uimassa nyt iltapäivällä. Hän oli sanonut sedälle, että hänen
täytyy uida illalla, sillä aamuisin ihmiset kiikaroivat ja tulevat
ihan hänen uimarannalleen. Tule, sukelletaan oikein kunnolla tuolta
suurelta kalliolta. Täällä on pelkkiä lapsia hoitajineen, me voimme
hyppiä ja polskuttaa mielin määrin.
Kun tytöt myöhemmin istuivat vettä valuvina isolla kalliolla, Josie
töytäisi äkkiä Bessiä niin että tämä oli luiskahtaa veteen, ja
huudahti innoissaan:
-- Tuolla hän on! Katso, hän tulee uimaan! Voi, jospa hän joutuisi
vähän vaaraan ja minä saisin pelastaa hänet hukkumasta!
-- Ole katsovinasi muualle, Josie. Ei olla näkevinämme häntä, sillä
hän haluaa olla rauhassa, vastasi Bess koettaen pysyä piilossa
purjeveneen takana.
-- Uidaan virran mukana sinne päin niin kuin oltaisiin meriruokoa.
Ei hän voi pahastua, jos me kellumme selällämme vain nenä veden
pinnalla. Sitten kun ei enää voida olla näkemättä häntä, uidaan aika
kyytiä takaisin niin kuin olisi erehdytty. Se tekisi vaikutuksen, ja
ehkä hän silloin tahtoisi kiittää kohteliaita nuoria neitejä, jotka
ottavat huomioon hänen toivomuksensa, ehdotti Josie, jonka vilkas
mielikuvitus suunnitteli aina jännittäviä tilanteita.
Juuri kun he aikoivat liukua alas kalliolta, näytti kuin kohtalo
olisi viimeinkin antanut periksi; neiti Cameron viittilöi kovasti,
hän seisoi vyötäisiään myöten vedessä ja katseli pohjaan.
-- Juokse, lennä! Hän tarvitsee meitä, hän tarvitsee meitä! Josie
huusi heittäytyen veteen kuin tarmokas kilpikonna ja ui hienointa
tyyliään kohti kauan kaivattua riemun satamaa. Bess seurasi vähän
hitaammin, ja molemmat tulivat vapisevina mutta hymyillen neiti
Cameronin eteen, joka silmiään nostamatta sanoi kauniilla äänellään:
-- Minä pudotin rannerenkaani. Se näkyy tuolla, mutta en saa sitä
ylös. Mahtaisitko, poikaseni, löytää minulle jostain pitkän kepin?
Minä pidän silmällä, ettei vesi kuljeta sitä mukanaan.
-- Minä sukellan kyllä mielelläni sitä hakemaan. Mutta en minä ole
poika, vastasi Josie nauraen ja ravisti kiharaista päätään, joka oli
saanut neidin erehtymään.
-- Anteeksi kovasti! Mutta sukella sitten! Se peittyy ihan kohta
hiekkaan. Se on minulle hyvin rakas. Olen aina ennen muistanut ottaa
sen pois uimaan mennessäni.
-- Kyllä minä sen saan, sanoi Josie ja painui veteen noustakseen ylös
koura täynnä pieniä kiviä, mutta ilman rengasta.
-- Se on mennyttä. Antaa olla -- omapa on syyni, sanoi neiti Cameron
pahoillaan, mutta häntä huvitti tytön nolous, kun tämä pudisti vettä
silmistään ja läähätti urheasti:
-- Eikä ole. Minä hankin sen vaikka saisin olla vedessä koko illan,
ja vedettyään pitkään henkeä Josie sukelsi uudestaan, niin että
hänestä näkyi vain kaksi sätkivää koipea.
-- Kunhan hänelle ei vaan kävisi huonosti, sanoi neiti Cameron
katsellen Bessiä. Hän tunsi tytön äidin näöstä.
-- Eikö mitä! Josie ui kuin kala. Se on hänestä vain hauskaa. Ja Bess
hymyili hyvillään serkkunsa toiveen toteutumisesta.
-- Te olette herra Laurencen tytär, eikö totta? Kuinka teillä
jaksetaan? Kertokaa isällenne, että tulen pian tervehtimään. Olen
ollut kovin väsynyt, mutta nyt alan virkistyä. Kas, siinä sukeltaja.
Miten kävi? hän kysyi kun kantapäät painuivat veteen ja märkä pää
pulpahti esiin.
Josie ei voinut aluksi kuin läähättää ja porskuttaa. Mutta vaikka
hänen kätensä olivat pettäneet, hänen rohkeutensa ei silti pettänyt.
Hän heilautti päättäväisesti märkää tukkaansa, katsoi kirkkain silmin
kookasta neitiä ja ahmien ilmaa keuhkoihinsa sanoi tyynesti:
-- "Älä hellitä" on minun tunnussanani. Minä hankin renkaan vaikka
saisin mennä Liverpooliin asti sitä hakemaan. Hei! Ja taas merenneito
painui veteen, nyt ihan näkymättömiin, ja kuopi pohjaa kuin oikea
merikrapu.
-- Sisukas tyttö! Semmoisesta minä pidän. Kuka hän on? kysyi neiti
Cameron istuutuen puoleksi veden peittämälle kivelle vartioimaan
sukeltajaa, kun ei enää nähnyt rengastaan.
Bess kertoi yhtä valloittavasti hymyillen kuin isänsä:
-- Josie haluaa näyttelijäksi ja hän on jo kuukauden päivät koettanut
nähdä teidät edes vilaukselta. Tämä oli hänelle suuri onni.
-- Siunatkoon sitä tyttöä! Miksei hän ole tullut käymään. Vaikka
kyllä minä tavallisesti vältän ihastuneita tyttöjä niin kuin
lehtimiehiäkin, naurahti neiti Cameron.
Samassa vedestä ilmestyivät näkyviin ruskea käsi ja kiiltävä
rannerengas, ja niitä seurasivat punakat kasvot. Josie oli
noustessaan niin pyörällä päästään, että tarrautui Bessiin melkein
menehtyneenä.
Neiti Cameron veti Josien viereensä kivelle, työnsi hiukset tytön
silmiltä ja sai tämän toipumaan sanomalla: "Bravo, bravo!" Josie oli
monta kertaa kuvitellut mielessään ensimmäistä kohtaamistaan jonkun
näyttelijättären kanssa -- miten hän arvokkaasti ja viehättävästi
esittäisi suuren toiveensa, miten hänellä olisi yllään tehoava
puku, miten järkevästi hän puhuisi ja miten hänen lupaavat lahjansa
tekisivät syvän vaikutuksen. Mutta ei koskaan, ei huimimpina
hetkinäänkään hän ollut ajatellut tällaista kohtaamista. Punaisena,
hiekkaisena, vettä valuen ja äänettömänä hän nojautui kuuluisaan
olkapäähän kuin sorea hylje, räpytteli silmiään ja läähätti, kunnes
saattoi hymyillä ja huudahtaa ylpeänä:
-- Löysin sen! Ihanaa!
-- Tyyntykäähän nyt, niin minullakin on hyvä olla! Olitte kiltti, kun
näitte tuon vaivan minun tähteni. Kuinka voin kiittää teitä? kysyi
neiti Cameron.
Josie läimäytti yhteen likomärät kätensä ja vastasi niin
rukoilevasti, että kovinkin sydän olisi siitä heltynyt:
-- Antakaa minun kerran tulla luoksenne, vain yhden ainoan kerran!
Tahtoisin kuulla teidän suustanne osaanko näytellä. Kyllä te sen
näette. Minä seuraan teidän ohjeitanne, ja jos arvelette, että
minusta on näyttelijäksi -- sitten joskus, kun olen oikein kovasti
opiskellut --, niin olen maailman onnellisin ihminen. Saanko tulla?
-- Saatte. Tulkaa huomenna kello yhdeltätoista. Jutellaan oikein
kunnolla. Näytätte sitten mitä osaatte, ja minä sanon teille
mielipiteeni. Mutta ei se ole teistä mieluista.
-- Ihan varmasti. En välitä vaikka sanoisitte, että olen pähkähullu.
Tahdon että tästä asiasta tulee selvä, ja niin äitikin tahtoo. En
minä sorru, vaikka sanoisittekin ei, mutta jos sanotte, että osaan
näytellä, en kyllä hellitä ennen kuin olen tehnyt parhaani -- niin
kuin tekin.
-- Lapsi kulta, se on raskas tie, ja vaikka ansaitsisitte lopulta
ruusuja, niissäkin on okaita. Teillä taitaa kyllä olla rohkeutta ja
äskeisestä päätellen sisuakin. Ehkä teistä on näyttelijäksi. Tulkaa,
niin saamme nähdä.
Neiti Cameron osoitti puhuessaan rannerengasta ja hymyili niin
ystävällisesti, että malttamaton Josie olisi tahtonut syleillä häntä.
-- Neiti Cameron ei pääse uimaan, ja vesi alkaa jo laskea. Tule,
Josie, sanoi ajattelevainen Bess, joka pelkäsi että he viipyivät jo
kauemmin kuin oli soveliasta.
-- Juoskaa lämpimiksenne rantaa pitkin! Monet kiitokset. Kättään
heilauttaen murhenäytelmien kuningatar lähetti pois hovinsa, mutta
jäi itse seuraamaan kahden solakan tytön juoksua hietikolla, kunnes
he hävisivät. Uidessaan hän mietti:
-- Tuolla tytöllä on näyttämökasvot, eloisat ja liikkuvat, kauniit
silmät, eläytymiskykyä, rohkeutta ja tahtoa. Ehkä hän kelpaa. Hyvää
ainesta -- lahjakas perhe. Sittenpähän nähdään.
Josie ei tietysti nukkunut silmäntäyttäkään; hän oli odotuksesta
kuin kuumeessa. Laurie-setää tapaus huvitti. Amy-täti valitsi
suurta kohtausta varten sievimmän valkoisen leningin, Bess lainasi
kauneimman hattunsa ja Josie itse samosi maita ja metsiä kootakseen
villiruusuista, valkoisista atsaleoista, sananjaloista ja muhkeista
heinänkorsista kukkavihon kiitollisuutensa osoitukseksi.
Kello kymmeneltä hän jo juhlallisesti sonnustautui ja istui sitten
katsellen sieviä hansikkaitaan ja solkikenkiään, kunnes oli aika
lähteä. Ajatellessaan että hänen kohtalonsa kohta ratkaistaan, hän
kävi kalpeaksi ja vakavaksi. -- Haluan mennä yksin, niin olemme
vapaampia. Rukoile, Bess, että hän neuvoisi minua oikein, hänen
sanansa merkitsivät niin paljon. Äläkä yhtään naura, setä, tämä on
minulle vakava hetki. Neiti Cameron tietää sen ja kertoo sinullekin.
Heilauttaen kättään niin kuin esikuvansa Josie lähti matkaan hyvin
sievänä ja hyvin peloissaan.
Varmana sisäänpääsystään hän soitti nyt rohkeasti tuolla ovella, joka
monille pysyi kiinni. Kun hänet ohjattiin varjoisaan olohuoneeseen,
hänen katseensa kiintyi muutamiin muotokuviin. Lukemansa perusteella
hän tunsi useimmat näistä näyttelijöistä ja muisti heidän roolinsa,
ja huomaamattaan hän rupesi jäljittelemään kuvasta näkemäänsä rouva
Siddonsia lady Macbethina. Niin syventynyt hän oli osaansa, että
neiti Cameron sai rauhassa katsella häntä muutamia minuutteja. Sitten
hän tytön hämmästykseksi jatkoi lady Macbethin vuorosanoja siitä,
mihin Josie oli jäänyt.
-- Minä en koskaan pysty esittämään sitä tuolla lailla, mutta minä
yritän, jos te olette sitä mieltä, huudahti Josie unohtaen innoissaan
kaikki käytöstavat.
-- Näyttäkää sitten mitä osaatte, vastasi näyttelijä hypäten
viisaasti suoraan asiaan, sillä hän tiesi, ettei mikään tavanomainen
jaarittelu tyydyttäisi tätä tosissaan olevaa nuorta neitiä.
-- Ensin tahtoisin antaa teille nämä. Arvelin että pitäisitte enemmän
metsäkukista kuin kasvihuoneessa kasvaneista, enkä osannut muutenkaan
kiittää teitä ystävällisyydestänne, sanoi Josie.
-- Ne ovat minun lempikukkiani ja huoneeni ovatkin niitä tulvillaan,
sillä jokin hyvä haltija ripustelee aina niitä porttiini. Totta
tosiaan, olen tainnut löytää sen haltijan, tästä kimpusta päätellen,
neiti Cameron lisäsi nopeasti.
Tyttö ja hänen pieni uhrilahjansa liikuttivat neiti Cameronia, hän
veti Josien puoleensa ja sanoi luonnollisesti: -- Pidän niistä ja
teistäkin. Ylistykseen väsyy, mutta ihailu tekee hyvää, kun se on
näin yksinkertaista ja vilpitöntä. Mutta näyttäkäähän nyt mihin
pystytte! Julia tietysti, kaikkihan aloittavat siitä. Tyttöriepu,
kyllä häntä rääkätään!
Josie oli tosiaankin aikonut aloittaa Romeon uskollisena morsiamena,
esittää sitten Bianca Paulinea ja muita teatterihullujen tyttöjen
suosikkiosia. Mutta äkkiä hän älysi, kuinka viisas Laurie-sedän
neuvo oli ollut, ja päätti seurata sitä. Hän ei purjehtinutkaan
neiti Cameronin odottamiin vuorosanoihin, vaan esitti Ophelian
hulluuskohtauksen ja suoriutui siitä oikein hyvin, sillä hän
oli harjoitellut sitä opistossa puhetaidon opettajan ohjaamana.
Tietystikin hän oli osaan liian nuori, mutta valkoinen puku,
hajallaan olevat hiukset ja kukat, joita hän sirotteli ympärilleen,
auttoivat asiaa. Ja hän lauloi laulut herttaisesti, kumarsi
juhlallisen kohteliaasti ja hävisi verhon taa.
-- Oikein hyvä. Esittäkäähän jotain muuta. Se meni paremmin kuin
osasin odottaakaan, kuului oraakkelin tuomio.
Josie lausui kappaleen Portian vuorosanoja. Sitten voimatta luopua
siitä, mitä piti suurimpana saavutuksenaan, hän antoi mennä
Julian parvekekohtauksen ja myrkytyksen ja hautaholvin. Hän uskoi
onnistuneensa paremmin kuin koskaan ja jäi odottamaan taputuksia.
Mutta tulikin raikuva nauru, joka sai hänet kihisemään kiukusta ja
häpeästä. Hän sanoi hämmästyneenä:
-- Ja minulle on kehuttu sitä. Ikävää että olette toista mieltä.
-- Hyvä ystävä, se on kovin ikävää. Eikä sille kai mitään mahda?
Mitä teidän kaltaisenne tyttö voi tietää rakkaudesta, pelosta ja
kuolemasta? Älkää yrittäkö sitä vielä! Antakaa murhenäytelmien olla,
kunnes kypsytte niihin.
-- Mutta tehän taputitte Ophelialle?
-- Niin, se olikin sievää. Kuka tahansa älykäs tyttö voi onnistua
siinä. Mutta Shakespearen todellista tarkoitusta ette vielä aikoihin
ymmärrä. Komedianpätkä oli paras. Siinä te osoititte tosiaan
kykyä. Se oli samalla hupaisa ja ylevä. Jatkakaa siihen suuntaan.
Se kehittää ääntä ja opettaa käyttämään sen eri vivahteita.
Teillä on hyvä ääni ja luontaista suloa, kumpikin avuja joita on
harjoittelemalla vaikea saavuttaa.
-- Hauska että on edes jotakin, Josie huokasi istuutuen.
Nöyryytettynäkin hän oli lannistumaton ja päätti kuulla tuomionsa
loppuun asti.
-- Rakas tyttöseni, minähän ennustin, ettette pitäisi siitä mitä
sanon. Mutta voidakseni olla avuksi minun pitää olla rehellinen. Sen
olen sanonut monelle teidän kaltaisellenne, mutta useimmat eivät ole
koskaan antaneet sitä anteeksi. Te olette vielä liian nuori. Neroja
on hyvin harvassa, eivätkä he useinkaan vielä viidentoista vuoden
iässä ole näyttäneet, mitä heistä voi tulla.
-- Voi, enhän minä luule olevani nero! huudahti Josie jo äskeistä
tyynempänä. -- Tahdon vain tietää, onko minulla sen verran lahjoja,
että kannattaa jatkaa. Tuntuu kuin minussa olisi jotakin, joka ei
pääse purkautumaan muuten kuin tällä tavalla. Minä olen näytellessäni
hyvin onnellinen. Rakastan Shakespearea enkä koskaan väsy hänen
henkilöihinsä.
Puhuessaan Josie unohti kokonaan itsensä. Hänen silmänsä loistivat
ja huulet värähtelivät, kun hän koetti purkaa sanoiksi tunteita,
jotka täyttivät hänet äyriään myöten. Neiti Cameron ymmärsi sen, hän
käsitti, että tämä oli enemmän kuin tyttömäinen päähänpisto. Ja hänen
vastauksessaan oli myötätuntoa, vaikka hän viisaasti pidättäytyikin
sanomasta kaikkea mitä ajatteli. Hän näet tiesi, miten kärkkäästi
nuoret rakentavat tuulentupia yhden ainokaisen sanan perusteella, ja
myös kuinka katkera pettymys on silloin, kun kirkkaat kuplat särkyvät.
-- Jos siltä tuntuu, en voi antaa muuta neuvoa, kuin tämän:
rakastakaa ja tutkikaa edelleen suurta mestaria, hän sanoi hitaasti.
-- Se on koulutusta jo sinänsä eikä ihminen koko elinaikanaan ehdi
oppia kaikkia hänen salaisuuksiaan. Mutta paljon teillä on työtä,
ennen kuin kykenette tulkitsemaan hänen sanojaan. Onko teillä
tarpeeksi kärsivällisyyttä ja rohkeutta ja voimia aloittaa alusta ja
laskea hitaasti ja työläästi perustus tulevalle työllenne? Maine on
helmi, monet sukeltavat sitä hakemaan, mutta vain ani harvat löytävät
sen.
Viimeiset sanat hän näytti lausuvan enemmän itsekseen kuin
kuulijalleen, mutta Josie vastasi hymyillen ja ilmeikkäästi:
-- Löysinhän minä rannerenkaankin, vaikka kitkerä suolavesi pisti
silmiini.
-- Niin löysittekin, sitä en unohda. Se oli hyvä enne. Pidetäänpä
mielessä.
He hymyilivät kumpikin, ja neiti Cameronin kasvot säteilivät Josielle
auringonpaistetta, kun hän ojensi kätensä kuin ottaakseen vastaan
näkymättömän lahjan. Sitten hän lisäsi ihan toiseen sävyyn ja
sanojensa vaikutusta tarkaten:
-- Nyt te petytte, kun minä neuvon teitä palaamaan kouluun ja käymään
sen läpi. Se on ensimmäinen askel, sillä kaikki oppi on tarpeen.
Kehittäkää henkeänne ja ruumistanne, sydäntänne ja sieluanne ja
tulkaa viisaaksi, suloiseksi, kauniiksi ja terveeksi tytöksi. Sitten
kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäisenä alatte harjoitella ja
koetella voimianne. Parasta lähteä taisteluun vasta kun aseet ovat
kunnossa. Silloin säästyy monilta katkerilta opetuksilta joita saa,
kun ryntää päämääräänsä liian aikaisin. Osaatteko odottaa ja tehdä
työtä?
-- Osaan.
-- Sittenhän nähdään. Mutta muistakaa, pelkkä kauneus ja komeat
puvut eivät tee näyttelijätärtä. Minun sydämelläni on näyttämön
uudistaminen. Kaikki on nykyään silmänlumetta ja petosta. Miksi
yleisö tyytyykään pelkkään roskaan, kun kokonainen maailma
totuutta, kauneutta, runoutta ja henkeä odottaa tulkitsemistaan ja
nauttijoitaan!
Neiti Cameron oli unohtanut kenelle puhui, hän käveli edestakaisin
täynnä ylvästä paheksumista, jota jokainen sivistynyt ihminen tunsi
ajatellessaan näyttämötaiteen alennustilaa.
Keskustelu jatkui vilkkaana ja pysytteli teatterissa, kunnes Josie
yhtäkkiä nousi. Hän oli vilkaissut kelloon ja huomasi viipyneensä jo
kauan. Hattuunsa tarttuen hän lähestyi neiti Cameronia, joka seisoi
katsellen häntä niin tarkkaan, että Josie tunsi itsensä läpinäkyväksi
kuin lasiruutu ja punastui sievästi sanoessaan ääni värähtäen:
-- En osaa kyllin kiittää tästä hetkestä ja kaikesta, mitä olette
minulle sanonut. Teen niin kuin sanotte, ja äiti on iloinen, kun
näkee taas minut kirjojen ääressä. En kuvittele liikoja, vaan teen
työtä ja odotan ja koetan noudattaa neuvojanne, sillä vain siten voin
maksaa teille velkani.
-- Tuostapa muistankin, että minun velkani on vielä maksamatta. Pikku
ystävä, pitäkää tämä muistona minulta! Se sopii merenneidolle ja
muistuttaa teitä sukelluksestanne. Toivottavasti seuraavalla kerralla
sukellatte paremman jalokiven -- saamatta karvasta suolavettä
suuhunne!
Puhuessaan neiti Cameron irrotti kaularöyhelöstään akvamariinineulan
ja kiinnitti sen kuin ritarimerkin Josien rintaan. Sitten hän kohotti
tytön onnelliset kasvot, suuteli niitä hellästi ja jäi katsomaan, kun
Josie hymyillen poistui.
Kaikki kuuntelivat kiinnostuneina Josien kuvausta käynnistä
ja myönsivät, että neiti Cameronin neuvo oli hyvä. Amy tunsi
helpotusta, kun ratkaisu lykkäytyi, sillä hän ei olisi halunnut
sisarentyttärestään näyttelijää vaan toivoi tytön haaveitten
haihtuvan.
Tämä tapaaminen ei jäänyt viimeiseksi. Neiti Cameron oli todella
innostunut asiasta ja keskusteli monta kertaa vakavasti Laurien
kanssa.
Josie kirjoitti kotiin paksuja kirjeitä. Ja kesämatkalta tultuaan hän
ilahdutti äitiään käymällä niin kärsivällisen tarmokkaasti kirjojen
kimppuun, että se hämmästytti kaikkia.
9