Poikien lähdettyä Plumfield vaipui hiljaiseloon ja perhe hajaantui
eri tahoille, koska elokuu oli tullut ja kaikki kaipasivat vaihtelua.
Professori Bhaer vei Jon vuoristoon. Laurencet viettivät lomaa
rannikolla, ja Megin perhe ja Bhaerin pojat kävivät heidän luonaan
vuoron perään, koska jonkun piti aina olla hoitamassa asioita.
Meg ja Daisy hoitivat tällä kertaa opiston kansliaa, ja Rob ja Ted
olivat juuri palanneet kotiin rannikolta. Nankin oli suonut itselleen
viikon loman ja oli viettämässä sitä Daisyn kanssa Plumissa.
Meri-ilma näytti kihonneen Tedille päähän, hän oli tavallista
levottomampi ja piti kujeillaan tätiään ja Robia alituisessa
jännityksessä. Hän ratsasti Oktoon näännyksiin ja komenteli Donia
yhtä mittaa hyppimään ja temppuilemaan, niin että koira teki
ilmikapinan. Opiston tytöillä oli sekä hupia että harmia niistä
aaveista, joita esiintyi milloin missäkin öiseen aikaan, ja niistä
hyytävistä äänistä, jotka häiritsivät heidän lukurauhaansa. Lopulta
sattui kuitenkin tapaus, joka sai Tedin järkiintymään ja teki
kumpaankin poikaan pysyvän vaikutuksen.
Syyskuun ensimmäisenä päivänä -- sitä päivää pojat eivät koskaan
unohtaneet -- reippaan kävelyn ja hyvän kalaonnen jälkeen Ted ja
Rob loikoilivat ladossa, sillä Daisylla oli vieraita ja pojat
pysyttelivät syrjässä.
-- Uskotko, Rob, että Don on sairas. Se ei peuhaa, ei syö eikä juo
ja käyttäytyy kummasti. Dan tappaa meidät, jos koiralle sattuu
jotakin, sanoi Ted katsellen Donia, joka makasi koppinsa luona. Koira
oli vaeltanut koko päivän edestakaisin Danin huoneen ovelta pihan
varjoisaan nurkkaukseen, johon Dan oli sen jättänyt vartioimaan
vanhaa hattuaan kunnes palaisi.
-- Ehkä se johtuu helteestä. Mutta joskus minusta tuntuu, että se
ikävöi Dania. Koirathan ikävöivät, ja ukkorukka on ollut allapäin
siitä saakka kun pojat lähtivät. Tai ties vaikka Danille olisi
sattunut jotakin, Donhan ulvoi viime yönä. Olen kuullut semmoisesta,
Rob vastasi miettivästi.
-- Pötyä, se on vain pahalla tuulella. Minä lähden juoksemaan sen
kanssa, se tekee sille hyvää. Hoi, kaveri, herää. Ted napsautti
sormiaan Donille, joka vain muljautti häneen haluttomasti.
-- Anna olla. Viedään se huomenna tohtori Watkinsille, jos tuo ei
mene ohi, sittenpähän kuullaan mitä hän arvelee. Ja Rob heittäytyi
taas heinille katselemaan pääskysten lentoa ja parantelemaan
latinankielistä runoa, jonka oli sepittänyt.
Mutta Tediin meni itsepäisyyden paholainen. Vain uhmatakseen Robin
kieltoa hän jatkoi koiran härnäämistä muka piristääkseen sitä. Don
ei ollut huomaavinaan taputuksia tai komennuksia eikä kääntänyt
päätäänkään Tedin usuttaessa sitä liikkeelle. Lopulta poika sisuuntui
ja päätti nujertaa koiran väkipakolla. Hän sieppasi vitsan, mutta
oli kyllin viisas sitoakseen Donin, sillä tämä ei sietänyt lyöntejä
vierailta. Koira aavisti mitä oli tulossa ja nousi muristen
jaloilleen. Rob kuuli murinan ja nähdessään Tedin kohottavan vitsaa
juoksi väliin.
-- Älä koske siihen, hän huusi. -- Anna koiran olla rauhassa! Ei sitä
saa lyödä, Danhan kielsi!
Rob komensi harvoin, ja silloin kun hän sen teki, Tedin oli
taivuttava. Mutta poika oli nyt kuohuksissaan, ja Robin kielto vain
yllytti häntä. Ainakin yksi isku oli niskoittelevan koiran saatava.
Hän sivalsi vain kerran, mutta isku kostautui heti. Sillä vitsan
heilahtaessa koira karkasi murahtaen Tedin kimppuun, ja juostessaan
väliin Rob tunsi terävien hampaiden pureutuvan jalkaansa. Samassa Don
irrotti leukansa ja painautui Robin jalkoihin, sillä se piti pojasta
ja oli selvästi pahoillaan, kun oli vahingossa purrut ystäväänsä.
Rob taputti koiraa sovinnon merkiksi ja lähti nilkuttamaan latoon
kannoillaan Ted, joka häpesi nähdessään punaiset pisarat Robin
sukassa ja pienet haavat hänen jalassaan.
-- Olen totisesti pahoillani. Minkä ihmeen tähden tulit siihen? Tässä
on vettä, pese tuo haava, niin minä etsin riepua siteeksi, hän sanoi
nopeasti kastaen pesusienen veteen ja kaivaen taskustaan likaisen
nenäliinan.
Rob ei tavallisesti tehnyt numeroa tapaturmistaan, mutta nyt hän
istui ääneti katsoen punaisia jälkiä niin kalpeana, että Ted tuli
levottomaksi.
-- Mitä, et kai sinä pelkää tuollaista pikku haavaa? hän kysyi.
-- Pelkään vesikauhua, vastasi Rob irvistäen.
Pudottaen kauhistuneena sienen ja nenäliinan Ted tuijotti Robiin.
-- Voi, Rob, voisiko Don olla sairas! Mitä me teemme?
-- Käy hakemassa Nan, hän tietää. Mutta älä säikytä tätiä äläkä kerro
kenellekään muulle kuin Nanille. Hän on takakuistilla. Tuo hänet niin
pian kuin voit, minä huuhtelen sillä välin haavaa. Ehkä ei ole mitään
vaaraa. Ted, älä ole noin onnettoman näköinen. Minä vain arvelin,
että se on mahdollista, kun Don käyttäytyy noin omituisesti.
Rob yritti puhua rohkeasti, mutta Tedin jalkoja heikotti, kun hän
riensi hakemaan apua. Onneksi ketään ei tullut vastaan, sillä hänen
kasvonsa olisivat kavaltaneet kaiken. Nan loikoili ylellisesti
riippumatossa ja luki juuri suureksi nautinnokseen eloisaa esitystä
kuristustaudista, kun kiihtynyt poika melkein kiskaisi hänet laidan
yli ja kuiskasi:
-- Tule Robin luokse latoon! Don on sairas ja puri Robia, emmekä
me tiedä mitä tehdä. Kaikki on minun syytäni. Kukaan ei saa tietää
tästä. Pian nyt!
Nan oli heti jaloillaan, säikähtyneenä mutta valppaana. He lähtivät
ääneti ja pujahtivat talon taitse, kun Daisy jutteli pahaa
aavistamatta ystäviensä kanssa olohuoneessa ja Meg-täti nautti
päiväillistorkkujaan yläkerrassa.
Rob oli vetäytynyt valjashuoneeseen, jottei herättäisi huomiota.
Tapaus kerrottiin Nanille, ja vilkaistuaan Donia, joka nyt makasi
allapäin kopissaan, tämä sanoi hitaasti:
-- On olemassa yksi varotoimenpide, ja siihen meidän on pakko
turvautua heti paikalla. Ei ole aikaa noutaa lääkäriä eikä jäädä
katsomaan, miten Donin laita on. Minä tiedän mitä on tehtävä ja
teenkin sen, mutta se koskee kovasti, ja on kamalaa tuottaa sinulle
tuskaa.
Nanin ääni värähti varsin epäammattimaisesti, ja hänen katseensa
sumeni, kun hän näki edessään kahdet huolestuneet kasvot, jotka
luottavaisina odottivat häneltä apua.
-- Minä tiedän: haava pitää polttaa. Polta pois vain, kyllä minä
kestän, mutta Tedin on mentävä pois, sanoi Rob. Hän puristi
päättävästi huulensa yhteen ja nyökkäsi onnettomalle veljelleen.
-- En minä häiritse. Kyllä minä kestän siinä missä Robkin. Ja
oikeastaan minun pitäisikin olla hänen paikallaan, sanoi Ted niin
pahoillaan, pelästyneenä ja häpeissään, ettei hänen kestokykynsä
näyttänyt suinkaan luotettavalta.
-- Jääköön vain auttamaan, se tekee hänelle hyvää, vastasi Nan
töykeästi; sisimmässään hän vapisi tietäessään, mitä pojilla saattoi
olla odotettavana. -- Pysykää täällä hiljaa, tulen heti takaisin, hän
lisäsi ja lähti taloa kohti tehden nopeita suunnitelmia.
Oli silityspäivä ja tuli paloi vielä tyhjässä keittiössä;
palvelustytöt olivat menneet yläkertaan lepäämään. Nan pisti ohuen
rautavartaan kuumenemaan, ja istuutuessaan siihen odottamaan hän
peitti kasvonsa ja pyysi voimia ja rohkeutta suoriutuakseen vaikeasta
tehtävästään. Oli kauheata, että vaarassa oli juuri Rob, isän ylpeys
ja äidin ilo, kaikkien ystävä. Muutama kyynel tipahti pöydälle, kun
Nan koetti tyynnyttää mieltään ajattelemalla, että kaikki oli ehkä
erehdystä ja pelko aiheeton.
Varusteinaan hehkuva rautavarras, ruukullinen jäävettä ja muutamia
nenäliinoja, jotka oli siepannut kuivaustelineeltä, Nan palasi
hetken kuluttua vajaan hoitamaan vakavinta sairaustapaustaan. Pojat
istuivat kuin kuvapatsaat: toinen oli epätoivoinen, toinen alistunut.
Tehdäkseen työn nopeasti ja hyvin Nanin oli hallittava hermonsa,
joista hän aina kerskui.
-- Kas niin, Rob, hetki vain, niin kaikki on ohi. Pidä varasi, Ted,
häntä voi pyörryttää.
Rob sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja istui liikahtamatta.
Ted polvistui hänen taakseen valkoisena kuin lakana. Kaikki oli
silmänräpäyksessä ohi, kuului vain heikko voihkaisu. Mutta kun Nan
vilkaisi apulaiseensa saadakseen vähän vettä, Ted-parka oli pyörtynyt.
Rob naurahti, ja tämän odottamattoman äänen rohkaisemana Nan sitoi
haavan vapisematta, vaikka hänen otsallaan olikin hikikarpaloita.
Ja hän antoi kulauksen vettä ensimmäiselle potilaalleen ennen kuin
kääntyi uuden puoleen. Ted oli häpeissään ja masentunut, kun hän
toinnuttuaan tajusi, ettei ollut kestänyt tuota tärkeätä hetkeä, ja
hän pyysi ettei asiasta puhuttaisi; hän ei todellakaan ollut mahtanut
sille mitään.
-- Älä huoli. Kaikki on nyt hyvin eikä kenenkään tarvitse tietää
mitään, rohkaisi Nan, kun Ted-parka niiskutti Robin olkapäätä vasten
nauraen ja itkien yhtaikaa. -- Ja kuulkaa, pojat, Nan jatkoi. --
Parasta ettemme säikytä vielä ketään tällä jutulla, sillä minusta
tuntuu, että pelkäsimme turhaan. Don oli latkimassa vettä äsken kun
tulin, eikä se näytä ollenkaan sairaalta. Mutta kaiken varalta:
lähdetään nyt pienelle ajelulle kaupunkiin tohtori Morrisonin luo
ja annetaan hänen vilkaista tuota haavaa. Valjasta sinä hevonen,
Ted, minä käyn hakemassa hattuni ja jättämässä terveisiä Daisylle.
Kaupungissa voidaan käydä meillä haukkaamassa jotain, niin ei
tarvitse kiirehtiä takaisin teelle. Daisy saa seurustella rauhassa
vieraidensa kanssa.
Nan puhua pälpätti purkaen jännitystään, jota ammattiylpeys ei
sallinut hänen paljastaa, ja pojat hyväksyivät hänen ehdotuksensa
heti, sillä on aina helpompaa toimia kuin odottaa aloillaan. Ted meni
pumpulle pesemään kasvojaan ja hankaamaan vähän väriä poskiinsa,
ennen kuin valjasti hevosen. Nan nouti salaa hattunsa sisältä ja
jätti Daisyn neulatyynyyn kirjelapun, jossa ilmoitti lähteneensä
poikien kanssa ajelulle. Sitten hän riensi takaisin ja tapasi
potilaansa paljon reippaampina. He nousivat rattaille, asettivat
Robin jalka koholla takapenkille ja ja lähtivät matkaan niin
huolettoman näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tohtori Morrison ei ollut millänsäkään asiasta, sanoi vain, että Nan
oli menetellyt oikein. Mutta kun pojat keventyneinä laskeutuivat
alakertaan, hän kuiskasi Nanille:
-- Lähettäkää koira karanteeniin joksikin aikaa ja pitäkää poikaa
silmällä, mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Ilmoittakaa
minulle heti, jos jokin näyttää olevan hullusti. Tällaisissa
tapauksissa ei koskaan voi olla varma.
Nan nyökkäsi huojentuneena, kun vastuu oli poissa hänen harteiltaan.
Sen jälkeen kaikki kolme pistäytyivät tohtori Watkinsin luona
pyytämässä, että tämä tulisi tutkimaan Donia. Hauska teehetki Nanin
kotona virkisti poikia, ja kun he tulivat Plumiin iltaviileällä, koko
tapaturma tuntui perin kaukaiselta. Koska vieraat vielä juttelivat
etukuistilla, kolmikko vetäytyi talon taakse; Ted rauhoitti mieltään
keinuttamalla Robia riippumatossa ja Nan kertoi juttuja, kunnes
eläinlääkäri saapui.
Tohtori Watkins sanoi, että Don oli hiukan huonossa kunnossa, mutta
vesikauhusta ei näkynyt merkkiäkään sen kummemmin kuin kissanpojassa,
joka pyöri jokaisen jaloissa koko tutkimisen ajan.
-- Koira kaipaa isäntäänsä ja kärsii helteestä. Ehkä sitä on ruokittu
liian hyvin. Minä pidän sitä muutaman viikon ja lähetän sen terveenä
takaisin, sanoi tohtori Watkins, kun Don laski ison kuononsa miehen
käteen ja katseli häntä viisailla silmillään kuin vaistoten, että
vihdoinkin joku ymmärsi hänen koettelemuksensa.
Don lähti murisematta eläinlääkärin mukaan, ja salaliittolaiset
jäivät neuvottelemaan, miten Rob voisi lepuuttaa jalkaansa perheen
huomaamatta. Onneksi Rob vietti muulloinkin tuntikausia pienessä
kirjastossa, niin että hän saattoi huomiota herättämättä maata
sohvalla kirja kädessä niin kauan kuin tahtoi. Ja kun hän oli
luonteeltaan rauhallinen ja toiveikas, ei hän kiusannut itseään
turhalla pelolla, vaan toipui pian järkytyksestä.
Mutta Tediä oli vaikeampi saada rauhoittumaan. Hän kiemurteli yhä
katumuksen tuskissa ja tunsi olonsa aivan kurjaksi, kun ei edes
äiti ollut kotona. Päivät hän vietti Robin luona, hosui, jutteli
ja tuijotti tätä niin levottomana, että hyväntahtoinen potilas
kiusaantui, vaikkei antanut veljen sitä huomata. Mutta öisin oli
vielä vaikeampaa. Vilkkaan mielikuvituksen ruokkimat kauhukuvat
ahdistivat Tediä niin, että hän makasi valveilla ja käveli välistä
unissaan. Nan piti poikaa silmällä ja määräsi joskus rauhoittavia
lääkkeitä, luki hänelle, piti saarnoja ja tavatessaan Tedin yöllä
kummittelemassa uhkasi panna oven lukkoon, ellei poika pysyisi
vuoteessa.
Tämä vaihe meni aikanaan ohi. Mutta oikukkaassa pojassa tapahtui
muutos. Kaikki huomasivat sen jo ennen kuin äiti Bhaer palasi
kysymään, mikä oli taltuttanut Leijonan sisun. Poika oli hilpeä,
mutta ei yhtä vallaton kuin ennen, ja usein kun kiusanteon halu
vaivasi, hän luikki yksinäisyyteen purkamaan sisuaan.
-- Tässä on jotain kummaa, sanoi Jo oltuaan viikon kotona, hän oli
ymmällä nuoremman poikansa hyvästä käytöksestä. -- Ted on oikea
pyhimys, taidamme olla menettämässä hänet. Johtuuko se Megin hyvästä
vaikutuksesta vai Daisyn hienoista ruuista vaiko niistä pillereistä,
joita Nan hänelle salaa syöttää? Jotakin noituutta täällä on
harjoitettu minun poissaollessani.
-- Ted kasvaa, rakas ystävä, hänestä tulee aikuinen. Minusta Robkin
on muuttunut. Hän on entistä miehekkäämpi ja vakavampi ja pysyttelee
yhä enemmän minun seurassani. Nuoret voivat joskus hämmästyttää meitä
tällä tavalla, Jo.
Professori katseli puhuessaan miettivästi Robia ja Tediä, jotka
olivat juuri tulossa portaita ylös. Ted piti kättään veljensä
olkapäällä kuunnellen, kun Rob puhui innokkaasti kädessään olevasta
kivestä. Ennen Ted oli pilkannut Robin harrastuksia, pannut
tiilenpalasia hänen tyynynsä alle ja soraa hänen kenkiinsä tai
lähetellyt pikapostissa "professori R.M. Bhaerille" milloin mitäkin
törkyä. Mutta nykyään hän osoitti veljeään kohtaan huomaavaisuutta,
joka liikutti ja huvitti vaatimatonta Robia.
Robin jalka parantui hyvää vauhtia, mutta hän ontui vielä hiukkasen.
Perheelle hän selitti kompastuneensa portaissa ja varoi näyttämästä
haavaa muille kuin Nanille ja Tedille.
-- Me puhumme teistä, pojat. Tulkaapas kertomaan, mikä hyvä haltija
talossa on käynyt meidän poissaollessamme, kun täällä tuntuu
tapahtuneen muutoksia, sanoi Jo-rouva taputtaen sohvaa kummaltakin
puoleltaan. Pojat hymyilivät mutta tunsivat hiukkasen syyllisyyttä,
sillä tähän saakka äiti ja isä olivat aina tienneet kaiken, mitä
heille oli tapahtunut.
-- Se johtuu vain siitä, että Bobby ja minä olemme olleet niin
paljon kahden. Me olemme nykyään melkein kuin kaksoset. Minä hiukan
villitsen häntä ja hän taas rauhoittaa minua aika lailla. Niinhän isä
ja sinäkin täydennätte toisianne. Se on mukavaa, minä pidän siitä.
Ted selitti mielestään asian erinomaisesti.
-- Äiti ei kyllä pidä siitä, että vertaat itseäsi häneen. Mutta minä
olen ylpeä jos muistutan isää, sillä siihen pyrinkin, vastasi Rob
kaikkien nauraessa Tedin kohteliaisuudelle.
-- Kyllä minä pidän Tedin vertauksesta, sillä se on totta. Ja jos
sinä, Rob, autat veljeäsi läheskään niin paljon kuin isä on auttanut
minua, et tosiaan elä turhaan, sanoi Jo-rouva sydämellisesti.
-- Minustakin on hauskaa, että te pojat olette löytäneet toisenne,
sanoi professori Bhaer nyökäten pojilleen, jotka eivät oikein
tienneet, miten suhtautua kiitokseen. Rob pysyi hiljaa, sillä hän
pelkäsi sanovansa liikaa, mutta Ted ei huomannut pitää varaansa.
-- Minä vain olen havainnut, miten hyvä kaveri Bobby on. Hänhän
on aina ollut hirveän viisas, mutta minusta hän oli vähän lallus,
kun istui aina nenä kiinni kirjassa eikä tullut mukaan mihinkään
touhuihin. Mutta nyt minä tiedän, että vanha kunnon Rob on aikamoinen
sankari. Tekin olisitte samaa mieltä, jos tietäisitte kaiken.
Robin varoittava katse sai Tedin äkkiä vaikenemaan ja punastumaan.
-- Emmekö sitten saa tietää kaikkea? kysyi Jo nopeasti, sillä hän
huomasi hälytysmerkin ja tunsi, että häneltä salattiin jotakin.
-- Muutos ei taidakaan johtua pelkästä varttumisesta, hän jatkoi. --
Minusta tuntuu, että Ted on taas ollut pahanteossa ja Rob pelastanut
hänet jostakin kiipelistä. Siksi minun ajattelematon poikani on
laupias kuin karitsa ja minun tunnollinen poikani vääntelehtii
mielenvaivassa, sillä hän ei ole tottunut salaamaan mitään äidiltään.
Rob oli nyt yhtä punainen kuin Ted, mutta tuokion epäröityään hän
näytti helpottuneelta ja sanoi:
-- Olet oikeilla jäljillä, äiti, mutta kaikki on nyt ohi eikä
vahinkoa ole tapahtunut, niin että annetaan asian olla ainakin
toistaiseksi. Tuntui pahalta salailla teiltä, mutta nyt tiedätte niin
paljon kuin tarvitaankin. Meille molemmille tämä juttu on ollut vain
hyväksi.
Jo katsoi Tediä, joka räpytteli silmiään, mutta kesti katseen kuin
mies. Sitten hän kääntyi Robin puoleen, joka hymyili niin iloisesti,
että Jo uskoi asioiden olevan tolallaan. Mutta jokin piirre Robin
kasvoissa hämmästytti häntä, ja hän huomasi, että juuri tuo ilme sai
pojan näyttämään vanhemmalta ja vakavammalta kuin ennen. Samassa hän
muisti Nanin ja poikien vaihtamat silmäykset, ja hänelle valkeni
äkkiä, että Rob oli ollut jossakin vaarassa.
-- Rob, sinä olet ollut sairas. Kerro heti, sillä sellaisia
salaisuuksia minä en salli. Pojat saavat joskus kärsiä koko elämänsä
sen vuoksi, että ovat olleet huolimattomia tai välinpitämättömiä
onnettomuustapauksissa. Fritz, vaadi heitä puhumaan!
Herra Bhaer pani paperinsa pois, asettui poikien eteen ja sanoi:
-- Te haluatte ehkä säästää äitiä ja minua, mutta se on turhaa.
Kertokaa totuus, pojat, me kestämme sen kyllä. Olkaa rohkeita.
Ted sukelsi sohvatyynyjen väliin ja pysyi siellä, niin ettei
hänestä näkynyt kuin punoittava korvapari, kun Rob kertoi tapauksen
vakuuttaen, että koko juttu oli loppujen lopuksi ollut aivan mitätön,
koska Don oli terve. Haavakin oli parantunut hyvin eikä vaivannut
enää juuri ensinkään.
Vakuutuksista huolimatta Jo kalpeni säikähdyksestä ja isä kääntyi
poispäin äännähtäen: "Ach Himmel", mikä sai Tedin lisäämään vielä
yhden tyynyn päänsä päälle. Vaimea ääni, joka muistutti tukehtuvan
henkäystä tai haukotusta, kuului tyynyjen alta ja Tedin pitkien
jalkojen asento ilmaisi niin selvästi epätoivoa, että äiti Bhaer
kumartui penkomaan tyynyjä, kunnes löysi pörröisen keltaisen pään,
silitti sitä ja naurahti rohkaisevasti:
-- Tule saamaan anteeksi, syntisraukka! Sinä olet kärsinyt ihan
tarpeeksi, enkä toru sinua sanallakaan. Mutta jos Robin olisi käynyt
huonosti, olisit tehnyt minut vielä onnettomammaksi kuin itsesi.
Koeta toki hillitä itsepäisyytesi ennen kuin on liian myöhäistä!
-- Äitikulta, en ikinä unohda tätä läksyä. Jollen minä siitä opi, ei
minusta ole mihinkään, vastasi Ted raastaen tukkaansa.
-- Kyllä sinusta on, kultaseni. Viisitoistavuotiaana minusta tuntui
ihan samanlaiselta, kun Amy oli hukkua; silloin mummo auttoi minua
niin kuin minä nyt koetan auttaa sinua. Olen monta kertaa kamppaillut
omaa itsepäisyyttäni vastaan ja joutunut usein tappiolle, mutta en
aina. Tule pahoina hetkinä minun luokseni, niin koetan auttaa sinua.
Kukaan ei puhunut vähään aikaan. Äkkiä Ted nousi pystyyn, meni isänsä
eteen ja sanoi lapsekkaasti:
-- Minua pitäisi rangaista, isä.
-- Etköhän ole jo saanut kyllin suuren rangaistuksen, kun vain
et anna sen mennä hukkaan, vastasi professori ja syleili poikaa
häpeämättä vähääkään tunteitaan, jotka amerikkalaisisä olisi purkanut
läimäykseksi olkapäälle ja lyhyeksi "all rightiksi".
Jo katseli perhettään ja näky ilahdutti hänen romanttista mieltään.
Mutta poikien kertomus askarrutti yhä häntä, eikä hän voinut olla
ihailematta Nanin hienotunteisuutta ja rohkeutta.
-- Olen aina tiennyt, että siitä tytöstä tulee jotakin, ja tässä
on todistus. Joku toinen olisi voinut joutua pakokauhun valtaan ja
pyörtyä ja ruveta parkumaan, mutta Nanissa on lujuutta ja tarmoa.
Kuinka minä voin osoittaa hänelle kiitollisuuteni! hän huudahti
innostuneena.
-- Toimita Tom pois tieltä, että hän saa olla rauhassa, tokaisi Ted.
-- Tosiaankin, Tom on kuin iiliäinen Nanin kimpussa. Minä pidän
Tomista, mutta hän on Nanille maanvaiva, lisäsi Rob ja meni isänsä
avuksi kirjepinon kimppuun.
-- Olkoon menneeksi, sanoi Jo päättävästi. -- Sen tytön elämänuraa
eivät hupsun pojan mieliteot saa katkaista. Jonain väsymyksen hetkenä
hän kenties myöntyy, ja silloin kaikki on mennyttä. Hankkikoon Nan
ensin itselleen paikan ja näyttäköön, että pystyy työhönsä. Sitten
hän voi mennä naimisiin jos haluaa ja sattuu löytämään arvoisensa
miehen.
Mutta Jon apua ei tarvittu. Sillä rakkaus ja kiitollisuus saavat
ihmeitä aikaan, ja kun kauneus, hyvä onni ja valokuvaus tulevat
avuksi, on menestys varma. Niin tapahtui myös tunteikkaalle Tomille
hänen aavistamattaan.
8