JÄÄHYVÄISSANOJA

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Plumfieldista lähdettiin suurella

joukolla kirkkoon. Daisylla oli päänsärkyä ja Jo-täti jäi kotiin

hänen seurakseen. Jo tiesi hyvin mistä särky johtui: taistelusta,

jota tyttö kävi mielessään eronhetken lähestyessä.

-- Daisy tietää minun toivomukseni, ja minä luotan häneen. Mutta pidä

silmällä Natia ja anna hänen ymmärtää, ettei mikään lemmenleikki tule

kysymykseen, tai muuten kiellän kirjeenvaihdon. Inhoan tällaista

julmuutta, mutta Daisyn on ihan liian aikaista sitoutua millään

tavalla, sanoi Meg-rouva. Hän kahisi parhaassa harmaassa silkissään

odotellessaan Demiä, joka aina seurasi hurskasta äitiään kirkkoon

sovittaakseen sen, ettei muuten täyttänyt tämän toiveita.

-- Minä väijyn kaikkia kolmea poikaa kuin vanha ristilukki ja aion

jutella perin pohjin jokaisen kanssa. He tietävät että ymmärrän

heitä ja uskoutuvat kyllä minulle ennemmin tai myöhemmin. Sinä olet

kuin palleroinen kveekkarinainen eikä uskoisi, että tuo iso poika on

sinun poikasi, lisäsi Jo, kun Demi tuli kiiltäen pyhäpuhtauttaan aina

kengänkärjistä pehmeään ruskeaan tukkaan saakka.

-- Älä yhtään imartele, en minä sillä lauhdu sinun poikaasi kohtaan,

vastasi Meg ja otti hymyillen vastaan hajuhernekimpun, jonka Demi

hänelle toi. Napitettuaan huolellisesti kyyhkysenväriset hansikkaansa

hän otti poikaansa käsipuolesta ja lähti nenä pystyssä kohti

ajoneuvoja, joissa Amy ja Bess jo odottivat. Ja Jo huusi heidän

jälkeensä ihan niin kuin mummolla oli ollut tapana:

-- Tytöt, onko teillä siistit nenäliinat? Tutut sanat hymyilyttivät

heitä kaikkia, ja kolme valkoista liinaa liehui, kun he ajoivat pois

jättäen ristilukin odottamaan ensimmäistä kärpästään. Eikä hänen

tarvinnut kauan odottaa. Daisy makasi sisällä kyyneliä vuodattaen,

ja siksi Jo lähti kävelemään pihalle keltainen päivänvarjo levällään

kuin mikäkin liikkuva sieni.

Dan oli mennyt pitkälle kävelymatkalle, ja Natin luultiin liittyneen

hänen seuraansa, mutta hän tulla hiiviskelikin takaisin, sillä

hänen oli tuona viimeisenä päivänä mahdotonta poistua hetkeksikään

Daisyn lähettyviltä. Jo näki pojan ja viittasi tätä tukevalle

puutarhapenkille vanhan jalavan alle, jossa he saattoivat rauhassa

jutella pitäen silmällä tiettyä valkouutimista ikkunaa, joka oli

puoliksi viiniköynnöksen peitossa.

-- Täällä on hyvä ja viileä olla. En välitä mennä Danin kanssa -- on

niin lämmin, ja hän porhaltaa kuin höyrykone. Hän suunnisti suolle

sisiliskojensa pariin, mutta minua ei haluttanut, sanoi Nat.

-- Hyvä että tulit takaisin. Istu tähän, niin jutellaan oikein

kunnolla. Meillä on molemmilla ollut niin kiire viime aikoina,

etten taida olla läheskään selvillä sinun suunnitelmistasi, ja ne

kiinnostavat minua kovasti, sanoi Jo.

-- En oikein tajua, että lähden niin kauas, ehkä sen käsittää vasta

merellä. Tämä on minulle suurenmoinen lahja, enkä tiedä kuinka voin

ikinä kiittää teitä kaikkia siitä, mitä olette tehneet, sanoi Nat

ääni värähtäen.

-- Parhaiten kiität meitä tekemällä kaikkea mitä sinulta toivotaan

ja odotetaan. Uusissa oloissa joudut moneen tulikokeeseen, ja sinun

on luotettava vain omaan älyysi ja ymmärrykseesi. Tietysti teet

erehdyksiä, niinhän me kaikki teemme -- mutta älä anna omantuntosi

vaieta äläkä heittäydy ajelehtimaan holtittomasti. Valvo ja rukoile,

Nat. Sitä mukaa kuin kättesi taito kasvaa, anna järkesi myös

viisastua, ja pidä sydämesi aina yhtä viattomana ja lämpimänä kuin

nyt.

-- Yritän kaikkeni, äiti Bhaer, koetan olla luottamuksen arvoinen.

Musiikissa minä tiedän meneväni eteenpäin, se on selvää, mutta minä

en ole mikään älypää. Ja mitä sydämeeni tulee, niin tiedät kyllä,

että jätän sen tänne hyvään talteen.

Puhuessaan Nat tuijotti ikkunaa, ja hänen hiljaisista kasvoistaan

näki, miten syvässä poikamainen kiintymys hänessä oli.

-- Minä tahtoisinkin puhua siitä. Annat varmaan anteeksi minulle,

vaikka olisinkin kova, sillä minä rakastan teitä molempia, sanoi Jo.

-- Niin, puhutaan Daisysta. Tiedän vain, että minun pitää jättää ja

menettää hänet. Minulla ei ole mitään toivoa -- mutta en mahda mitään

sille, että rakastan häntä missä ikinä olenkin, huudahti Nat niin

uhmaisan ja epätoivoisen näköisenä, että Jo hämmästyi.

-- Kuuntelehan, Nat. Kaikki me tiedämme, että Daisy pitää sinusta,

mutta hänen äitinsä on toista mieltä, ja Daisy koettaa totella.

Nuoret uskovat, ettei heidän mielensä voi muuttua, mutta niin

vain käy useinkin, ja ani harvat kuolevat sydänsuruun. Jo hymyili

muistellessaan muuatta toista poikaa, jota oli koettanut kerran

lohduttaa, ja jatkoi sitten vakavana:

-- Asia voi ratketa kahdella tavalla. Sinä löydät jonkun toisen jota

rakastat, tai paljon todennäköisemmin, paneudut musiikkiisi niin,

että odotat mielelläsi aikaa, jolloin teidän sopii selvittää asianne.

Daisykin voi lähdettyäsi unohtaa sinut ja silloin hän on hyvillään,

että olette vain ystäviä. Joka tapauksessa on viisainta, ettette

tee mitään lupauksia. Näin olette molemmat vapaat ja voitte vuoden

tai parin päästä tavata ja hymyillä rakkaudelle, joka ei auennut

nupustaan.

-- Ajatteletko todella noin? kysyi Nat katsellen Jota niin tarkkaan,

että totuuden täytyi tulla ilmi.

-- En, vastasi Jo.

-- Mitä tekisit minun asemassani?

-- Sanonpa sinulle mitä tekisin, vastasi Jo iloisen hämmästyneenä

Natin miehekkyydestä. -- Sanoisin itselleni: Minä näytän, että

rakkauteni on luja ja uskollinen. Daisyn äiti antaa vielä ylpeänä

tyttärensä minulle, sillä minusta ei tule vain hyvä muusikko, vaan

myös luotettava ja kunnioitettava mies.

-- Juuri niin olen aikonutkin, mutta halusin edes yhden rohkaisevan

sanan. Elämä on tosiaan aika kovaa, sanoi Nat tarttuen kaksin

käsin päähänsä kuin se olisi ollut halkeamaisillaan toivon, pelon,

mielitekojen ja suunnitelmien sekasorrossa.

-- Hyvinkin kovaa, mutta juuri taistelu tekee ihmiselle hyvää.

Sinun tietäsi on tasoitettu monella tavalla, mutta tästedes sinun

on itse soudettava venettäsi. Opettele välttämään virtapaikkoja ja

ohjaa suoraan siihen satamaan, johon tahdot päästä. Onneksi rakastat

musiikkia niin paljon, ettei mikään voi viekoitella sinua sen

parista. Kun vain et tekisi liiaksi työtä.

-- Voisin raataa kuin hevonen, mutta pidän kyllä varani. En voi

tuhlata aikaa sairastamiseen, ja olen saanut hyviä ohjeita, miten

ihminen pysyy kunnossa. Nat naurahti muistellessaan vihkosta, johon

Jo oli kirjoittanut hänelle neuvoja joka tilannetta varten.

Lisää tuli heti runsaanlaisesti. Päästyään näin mieliratsunsa selkään

Jo oli täydessä vauhdissa, kun Emilin nähtiin mittailevan vanhan

talon kattoa. Se oli hänen lempipaikkojaan, sillä siellä saattoi

kuvitella olevansa ulapalla, yllä sininen taivas ja raikas tuuli

ympärillä.

-- Tahdon puhua pari sanaa Kommodorin kanssa, ja tuolla ylhäällä

on mukavaa ja hiljaista. Mene sinä soittamaan Daisylle, niin

hän saa unta ja musiikki tekee teille molemmille hyvää. Istu

ovisyvennyksessä, että voin pitää sinua silmällä niin kuin lupasin,

ja taputtaen Natia äidillisesti olkapäälle Jo lähti kiipeämään

katolle, ei sentään seinäristikkoa myöten niin kuin ennen muinoin,

vaan sisäportaita pitkin.

Emil oli kattoparvekkeella kaivertamassa nimikirjaimiaan

puukaiteeseen merimieslaulun säestyksellä.

-- Astu laivaan, täti, ja ole kuin kotonasi, hän huikkasi

huolettomasti. -- Piirrän tähän puumerkkini, että muistaisit minut

paetessasi tänne vanhaan paikkaan.

-- Enpä taida unohtaa sinua vaikket piirtäisikään puustaavejasi joka

puuhun tai kaiteeseen, sanoi Jo ja istuutui kaiteella ratsastavan

sinisen hahmon lähelle miettien, miten aloittaisi sen pienen saarnan,

jonka hän aikoi pitää.

-- Hyvä ettet itkeä pillitä etkä ole kuin myrskynmerkki niin kuin

aina ennen minun lähtiessäni. On hauskaa painua matkaan hyvällä

säällä, varsinkin nyt, kun menee vuosi tai toistakin ennen kuin

palataan, sanoi Emil työntäen lakkinsa takaraivolle ja tähyillen

ympärilleen kuin hyvästelläkseen vanhaa Plumia.

-- Taidat saada katsella kylliksi suolavettä ilman minun

kyyneliänikin. Alan tuntea olevani oikea spartalaisäiti, joka

lähettää poikansa sotaan tunteettomasti sanoen: "Palaa kilpeäsi

kantaen tai sen päällä", pilaili Jo ja lisäsi hetken päästä: --

Minun itsenikin tekee usein mieli lähteä. Saatpa nähdä, että vielä

lähdenkin, sitten kun sinä olet kapteeni ja kuljetat omaa laivaa.

-- Sen laivan nimeksi pannaan "Jolly Jo", ja sinä saat olla

perämiehenä, lupasi Emil. -- Sitten pidetäänkin hauskaa, ja minä olen

mahtavaa poikaa, kun saan näyttää sinulle maailmaa.

-- Aion nauttia hurjasti meritaudista ja myrskyistä huolimatta. Minun

on aina tehnyt mieleni kokea haaksirikko, sellainen turvallinen vain,

jossa kaikki pelastuvat huikeasta vaarasta oltuaan sankarillisia ja

roikuttuaan ylimmästä raakapuusta.

-- Haaksirikko on vielä kokematta, mutta koetetaan noudattaa

asiakkaan toivomuksia. Kapteeni väittää minun tuovan mukanani hyvää

säätä, niin että koiranilmat säästyvät sinua varten, nauroi Emil

jatkaen laivan kaivertamista kaiteeseen.

-- Kiitos lupauksesta. Kommodori, tämä vuoden kestävä matka on

sinulle uusi kokemus. Oletko ajatellut, että kuulut nyt päällystöön

ja että sinulla on entistä enemmän velvollisuuksia ja vastuuta?

Välistä tuntuu kuin sinusta koko elämä olisi vain leikkiä. Mahdatko

käsittää, että joudut nyt käskemään etkä vain tottelemaan. Valta on

vaarallista, varo käyttämästä sitä väärin.

-- Naulan kantaan puhuttu. Olen nähnyt laivoissa aikamoisia tyranneja

ja luulen oppineeni jotakin. Minähän olen Petersin alainen, niin

etten saa kovinkaan kummasti heilua. Mutta aion katsoa, ettei miehiä

potkita päähän, kun Peters alkaa taas reivata liivaria. Hassua puhua

etukäteen, mutta nyt en aio sietää sitä.

-- Tuo kuulostaa salaperäisen kamalalta. Mitä kauheaa simputusta tuo

liivarin reivaaminen on? kysyi Jo kiinnostuneena.

-- Juopottelua. En tiedä ketään, joka sietää niin paljon väkeviä

kuin Peters. Hän pysyy aina jaloillaan, mutta elämöi kuin raivopää

ja panee pojat tanssimaan pillinsä mukaan. Kerran näin, kun hän iski

miehen keksillä kanteen, enkä voinut tehdä mitään. Toivottavasti

minulla nyt on parempi onni.

-- Koeta silti välttää rettelöitä ylempiesikin kanssa, Kommodori.

Sinä olet näyttänyt olevasi hyvä merimies, koeta olla myös hyvä ja

oikeudenmukainen upseeri.

-- Minä yritän. Juttelimme illalla pitkään enon kanssa. En unohda

hänen sanojaan enkä liioin mitä olen hänelle velkaa. Ja mitä

sinuun tulee, ensimmäinen laivani saa sinun nimesi ja sinun kuvasi

keulaansa, usko pois. Ja lupauksensa vakuudeksi Emil suuteli tätiään.

Tämä toimenpide huvitti kovin Natia, joka istui 'kyyhkyslakan'

ovisyvennyksessä hiljaa soitellen.

-- Minä alan jo ylvästellä siitä, kapteeni. Mutta haluan sanoa

sinulle vielä yhden asian. Luin kerran, että kaikkiin Britannian

laivaston köysiin on punottu punainen lanka, niin että tuuman

pituisen köydenpätkänkin alkuperä tiedetään, löytyi se mistä tahansa.

Siitä saan saarnani tekstin. Kunniantunto, rehtiys ja rohkeus ovat

sinä punaisena lankana, joka aina paljastaa hyvän miehen, vaikka hän

epäonnistuisikin. Sinun elämäsi on karua ja kovaa eivätkä toverisi

aina ole sellaisia kuin toivoisit, mutta sinä voit silti olla

herrasmies sanan oikeassa merkityksessä.

Jon puhuessa Emil oli noussut ja seisoi lakki kädessä vakavan

näköisenä kuin käskynjaossa. Tädin lopetettua Emil vastasi lyhyesti

mutta sydämensä pohjasta:

-- Jumalan avulla koetan!

-- Ei sitten muuta. Minä en juuri pelkää sinun puolestasi, mutta

heikko hetki saattaa yllättää ja toisinaan voi ohimennen lausuttu

sanakin auttaa ihmistä, sanoi Jo nousten.

-- Älä huolehdi minusta, tulen ensi vuonna kotiin sellainen kirstu

matkassani, että saat tusinakaupalla uusia jutunaiheita. Lähdetkö

alas? Hyvä, mutta varo laskuportaita! Minä ehdin sinne siksi, kun

saat kakkulaatikon esille. Viimeinen tilaisuus kunnon ateriaan maissa.

Jo lähti nauraen alas, ja Emil kaiversi vihellellen laivansa

valmiiksi. Kumpikaan ei osannut aavistaa, milloin ja missä tämä

katolla käyty keskustelu palaisi toisen mieleen.

Dania oli vaikeampi saada kiinni. Mutta iltapäivällä, kun Jo istui

yksin kirjastossa lukemassa, Dan kurkisti ikkunasta sisään.

-- Tule lepäämään, sinä olet varmaan väsyksissä pitkän retkesi

jälkeen. Jo viittasi isoa sohvaa kohti.

-- Taidan häiritä. Mutta Dan näytti tosiaan haluavan lepuuttaa

rauhattomia jalkojaan, koska hän heilautti itsensä ikkunasta sisään

ja heittäytyi sohvaan.

-- Tämä oli viimeinen päivä, mutta jostakin syystä minua ei haluta

ajatella koko lähtöä. Tavallisesti minä olen puolikyljin menossa

jo lyhyen pysähdyksen jälkeen. Eikö se ole kummallista? Dan kysyi

totisena nyppien heiniä ja lehtiä hiuksistaan ja parrastaan, sillä

hän oli loikonut nurmikolla mietiskellen monenmoista hiljaisessa

kesäillassa.

-- Ei ollenkaan kummallista, vastasi Jo. -- Olet lentänyt aikasi ja

kaipaat muutosta.

-- Niin, minun pitäisi kai juurtua jonnekin ja saada läheisiä

ihmisiä, joista pitää huolta, myönsi Dan. -- Olen väsynyt omaan

itseeni. Minä olen tietämätön kulkuri. Taisin tehdä aika typerästi,

kun läksin juoksemaan ympäri maailmaa enkä mennyt kouluun niin kuin

muut kaverit.

Hän katsoi kysyvästi Jota, ja tämä koetti peittää hämmästystään.

Tähän asti Dan oli aina halveksinut kirjoja ja kerskaillut

vapaudestaan.

-- Kai sinä teit oikein. Eiköhän vapaa elämä sopinut sinulle

parhaiten. Nyt kun olet mies, pystyt hillitsemään kuritonta

luonnettasi, mutta poikana sinun täytyi olla aina menossa, muuten

olisit tehnyt tuhotöitä. Elämä on mainio kesyttäjä, ja minä olen

vielä ylpeä villivarsastani, ruvetkoon hän sitten kyntämään peltoja

viljelykselle tai auttamaan kuormajuhtana nälkäänäkeviä. Dan hymyili

vertaukselle loikoessaan sohvannurkassa miettivä katse silmissään.

-- Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea

siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin

tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon

valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää

mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.

-- Kuinka niin, Dan? Koitko jotain oikein pahaa tämän viimeisen

poissaolosi aikana? Se on tullut muutaman kerran mieleeni, mutta

en ole kysynyt mitään, sillä tiesin sinun kertovan itse, jos voin

jotenkin auttaa. Voinko?

Jo katsoi kysyvästi Dania, sillä tämän kasvoille oli äkkiä noussut

synkkä ilme.

-- Ei mitään kovin pahaa. Mutta Frisco ei ole mikään maanpäällinen

taivas ja siellä on vaikeampaa olla pyhimys kuin täällä, Dan vastasi

hitaasti. Sitten hän kohottautui istumaan ja lisäsi nopeasti,

puoleksi uhmaten, puoleksi häpeissään: -- Kokeilin pelaamista, ja se

oli kyllä vikapisto.

-- Sillä tavallako sait rahasi?

-- En penniäkään. Ne on kaikki hankittu kunniallisesti, mikäli

liikemiehen puuha ei ole samaa pelaamista sekin. Voitin paljonkin,

mutta menetin rahat tai annoin ne pois ja jätin koko leikin ennen

kuin se nielaisi minut.

-- Jumalan kiitos. Älä kokeile uudestaan! Tuo intohimo johtaa

helposti yhä pahempaan, sen sinä tiedät varmaan paremmin kuin minä.

Dan nyökkäsi, ja nähdessään kuinka asia huolestutti Jota hän sanoi

keveämmällä äänellä:

-- Älä hätäile, kaikki on hyvin nyt. Turkkinsa polttanut koira

karttaa kyllä tulta. En ryyppää enkä tee muutakaan mitä sinä pelkäät.

Mutta kun kiivastun, en jaksa hillitä tätä pirullista sisuani.

Hirven tai puhvelin kanssa voi tapella, mutta jos iskee mieheen, saa

olla varovainen, olkoon toinen millainen konna tahansa. Kyllä kai

minä vielä jonkun tapan -- sitä minä pelkään. En siedä lurjuksia.

-- Minä tiedän, äkkipikaisuus on aina ollut sinun onnettomuutesi, ja

minä ymmärrän sinua. Minä itse olen koettanut hillitä luonnettani

koko elämäni ajan enkä vieläkään ole oppinut, sanoi Jo huoaten. --

Taivaan tähden, varo pahoja henkiäsi äläkä anna raivonpuuskan pilata

koko elämääsi. Rukoile, Dan. Inhimillisessä heikkoudessa ei auta muu

kuin Jumalan rakkaus.

Jon silmiin tuli kyyneliä hänen puhuessaan. Dankin oli liikuttunut ja

vähän hämillään, niin kuin aina kun uskonnosta tuli puhe.

-- On paljon helpompi väijyä piilossa olevaa karhua kuin omaa

sisuaan, hän puuskahti. -- Tulen mainiosti toimeen villipetojen

kanssa, mutta ihmiset ärsyttävät minua hirvittävästi, enkä silloin

saa purkaa sisuani selväksi tappeluksi. Tulen ehkä paremmin toimeen

vuoristolaisten kanssa ja jään heidän luokseen vähän pitemmäksi

aikaa -- kunnes minusta tulee kyllin kesy elämään siivojen ihmisten

parissa, jos koskaan tuleekaan.

-- Koeta sitä apua josta puhuin, äläkä anna periksi. Ja yritä etsiä

ihmisiä, joiden seurassa et ärsyynny. Täällä meidän joukossammehan

sinä olet laupias kuin lammas.

-- Kiitos vain. Silti tunnen olevani kuin haukka kanatarhassa, ja

välistä tekisi mieli iskeä ja repiä. Vaikka ei sentään yhtä usein

kuin ennen, Dan lisäsi naurahtaen Jon hämmästyneelle ilmeelle.

-- Muistan kyllä neuvosi, mutta eihän tällainen maankiertäjä voi

nirsoilla eikä valikoida seuraansa.

-- Sinun pitäisi lukea enemmän. Oikeanlaiset kirjat ovat aina hyvää

seuraa. Minä voin etsiä sinulle muutaman. Jo katsahti hyllyynsä.

-- Etsi vain, matkakertomuksia ja sellaisia. En huoli jumalisia

kirjoja, en saa niihin makua enkä viitsi teeskennellä, Dan tokaisi

katsellen haluttomasti hyllyssä olevia kirjarivejä.

Jo käännähti ja laski molemmat kätensä Danin olkapäille.

-- Kuulehan, Dan, älä koskaan pilkkaa hyviä asioita äläkä tekeydy

pahemmaksi kuin olet. Ei sinun tarvitse puhua uskonnosta ellet halua,

mutta älä sulje siltä mieltäsi, lähestyipä se sinua missä muodossa

tahansa.

Dan ei vastannut, ja hyvillään siitä, että uhmamielinen ilme oli

sulanut pojan kasvoilta, Jo otti hyllystä käteensä kirjan.

-- Katso, tässähän on vanha kunnon Sintram. Pidin aikoinani hänen

tuittuiluistaan. Tuossa hän ratsastaa kuolema ja paholainen

kintereillään.

Danin katsellessa kirjan kannessa olevaa Dürerin piirrosta, jossa

ritari, hevonen ja koira kulkivat vuorensolaa mukanaan ihmisen

tavalliset seuralaiset tässä maailmassa, Jo jatkoi:

-- Siinähän olet sinä, Dan, juuri tällä hetkellä. Vaarat ovat

lähelläsi, intohimot kiusaavat sinua, hurjat henget ajavat sinua

sinne tänne, kun etsit rauhaa ja itsekuria. Muistatko, että Sintram

etsi äitiään, jota hän rakasti ja kaipasi? Hän löysi etsimänsä

taisteltuaan urheasti loppuun asti.

Dan selaili liikuttuneena vanhaa kirjaa, katsoi kuvan toisensa

jälkeen, ja lapsena kuultu kertomus palautui elävänä hänen mieleensä.

Erämaissa Daniin oli tarttunut hiven intiaanien taikauskoa, hän uskoi

uniin ja enteisiin, ja Fouquén vertauskuvallisen kertomuksen maaginen

tunnelma tehosi häneen voimakkaammin kuin Jo aavistikaan. Mutta

sulkiessaan kirjan Dan ei sanonut muuta kuin:

-- Tämän minä otan, jos se joutaa.

Hän työnsi kirjan taskuunsa ja lähti päätä pahkaa joelle

selviytyäkseen yksinäisyydessä äskeisestä avomielisyyden puuskasta.

Seuraavana päivänä matkamiehet lähtivät. Kaikki olivat hyvällä

tuulella, ja ilmassa vilkkui valkoinen nenäliinapilvi heidän

ajaessaan pois. Kun raitiovaunun kolina hiljeni, Jo pyyhkäisi

silmiään ja sanoi kuin ennustaen:

-- Minusta tuntuu, että jollekulle heistä tapahtuu jotakin. Joko he

eivät palaa koskaan, tai sitten he palaavat uusina ihmisinä.

7