James.'

Poikien hohottaessa tälle vuodatukselle heidän äitinsä jatkoi

kirjeiden lukemista. Muuan tyttö toivoi onnettomana uutta loppua

kertomukseen, jossa hänen suosikkisankarinsa oli kuollut. Eräs pappi

tahtoi tietää, mitä uskontoa rouva Bhaer tunnusti, ja epätietoinen

nuori nainen tiedusteli kumman kahdesta kosijastaan valitsisi.

-- Selvä on tältä päivältä. Nyt siivoan vähän ja käyn sitten käsiksi

työhön. Sano kaikille, Mary, etten ole tavattavissa. En ota vastaan

edes kuningatar Viktoriaa, mikäli hän sattuu tulemaan.

-- Sujukoon päiväsi hyvin, rakkaani, sanoi hänen miehensä, joka

oli ahertanut oman laajan kirjeenvaihtonsa kimpussa. -- Minä syön

opistolla professori Plockin kanssa, hänen pitäisi tänään tulla

käymään. Nuoriso voi lounastaa Parnassossa, niin että sinä saat

olla rauhassa. Ja tasoittaen suudelmalla väsymyksen rypyt vaimonsa

otsalta mies marssi tiehensä taskut täynnä kirjoja, vanha sateensuoja

toisessa kädessä ja toisessa pussillinen kiviä geologian tuntia

varten.

-- Jos kaikille naiskirjailijoille riittäisi aviomiehiksi

sinunlaisiasi enkeleitä, niin he eläisivät kauemmin ja

kirjoittaisivat enemmän. Vaikka ehkä siitä ei olisi maailmalle

paljonkaan siunausta, moni meistä kirjoittaa jo nytkin ihan liikaa,

mutisi Jo heilauttaen pölyhuiskua puolisonsa perään.

Emil oli jo lähtenyt kaupunkiin laivalleen, mutta Ted viivytteli

napatakseen haluamansa osoitteen, tyhjentääkseen sokeriastian ja

keskustellakseen äidin kanssa, sillä näillä kahdella oli yhdessä

kaikenlaisia kujeita.

Jo siivosi aina oman huoneensa ennen kuin ryhtyi työhön. Mennessään

vetämään alas ikkunaverhoa hän näki nurmikolla taiteilijan

piirtämässä ja vetäytyi harmissaan takaikkunalle pudistelemaan

pölyhuiskuaan.

Samassa ovikello soi ja tieltä kuului pyörien ratinaa.

-- Minä menen. Mary päästää heidät kuitenkin sisään, sanoi Ted ja

oikoi hiuksiaan lähtiessään eteiseen.

-- En ota ketään vastaan. Järjestä niin, että pääsen pakenemaan

yläkertaan, kuiskasi Jo valmistautuen pakoon. Mutta ennen kuin

hän ehti minnekään, ilmestyi ovelle mies kortti kädessään. Ted

tervehti häntä jäykästi ja Jo kätkeytyi verhojen taa odottamaan

pakotilaisuutta.

-- Kirjoitan sarjaa "Lauantain pakinoihin" ja tulin ensimmäiseksi

haastattelemaan rouva Bhaeria, aloitti vastatullut ammattikuntansa

silkoiseen tapaan.

-- Rouva Bhaer ei ota vastaan lehtimiehiä.

-- Mutta minä pyydän vain muutaman minuutin, sanoi mies tunkeutuen

yhä sisemmälle.

-- Ette voi tavata häntä, sillä hän on ulkona, vastasi Ted todettuaan

uhrin kadonneen -- luultavasti ikkunasta.

-- Sepä ikävää, minä tulen sitten uudestaan. Onko tämä kaunis huone

hänen työkammionsa?

-- Ei ole, sanoi Teddy työntäen miehen kohteliaan päättävästi

eteiseen.

-- Olisin kiitollinen, jos kertoisitte kuinka vanha rouva Bhaer on,

missä hän on syntynyt, milloin mennyt naimisiin ja kuinka monta lasta

hänellä on, jatkoi vieras häkeltymättä.

-- Hän on kuusissakymmenissä, syntynyt Novaja Zemljalla, mennyt

naimisiin päivälleen neljäkymmentä vuotta sitten ja hänellä on

yksitoista tytärtä. Vieläkö muuta? Tedin totinen naama oli niin

hullunkurisessa ristiriidassa tuon pilailevan vastauksen kanssa, että

mies tunnusti joutuneensa tappiolle ja peräytyi nauraen, juuri kun

portaita nousi muuan rouva kannoillaan kolme kukoistavaa tyttöä.

-- Me tulemme Oshkoshista asti emmekä voi mennä kotiin näkemättä

rakasta rouva Bhaeria. Tyttäreni ihailevat kauheasti hänen kirjojaan

ja tahtovat välttämättä nähdä hänet. Tiedän kyllä, että on varhaista,

mutta me aiomme mennä katsomaan vielä Holmesta, Longfelleria ja muita

suuruuksia. Rouva Erastus Kingsbury Parlamee Oshkoshista, ilmoittakaa

hänelle. Ei väliä, vaikka saamme odottaa. Katselemme tässä hetken

ympärillemme, jollei hän ole vielä valmis.

Tämä kaikki tuli semmoisella vauhdilla, että Ted saattoi vain

tuijottaa reippaita neitosia, jotka olivat iskeneet häneen siniset

silmänsä niin anovasti, ettei hänen ritarillisuutensa voinut kieltää

heiltä ainakaan kohteliasta vastausta.

-- Rouva Bhaer ei ole nyt tavattavana -- ulkona kai parastaikaa.

Mutta voittehan katsella taloa ja pihaa, jos teitä haluttaa, hän

mutisi peräytyen, kun nuo neljä naista hyökkäsivät eteenpäin

silmäillen ahnaasti ympärilleen.

-- Oi, kiitos! Todella viehättävä paikka! Tässäkö hän kirjoittaa?

Onko tuo hänen kuvansa? Juuri semmoiseksi olen häntä kuvitellutkin.

Naiset olivat pysähtyneet vanhan kaiverruksen eteen, joka esitti

Caroline Nortonia, seitsentoistavuotiasta runoilijaneitoa, kynä

kädessä, innoittunut ilme kasvoilla, jalokivikoriste otsalla ja

helminauha kaulassa.

Koettaen pysyä vakavana Teddy osoitti oven takana riippuvaa

epäonnistunutta muotokuvaa, joka oli perheessä jatkuvana ilonaiheena.

-- Tässä on äitini, mutta se ei ole kyllä oikein hyvä kuva,

hän selitti nauttien suunnattomasti huomatessaan, miten tytöt

ponnistelivat salatakseen pettymyksensä. Nuorin heistä, kahdentoista

ikäinen, ei loppujen lopuksi voinutkaan peittää mielipahaansa.

-- Minä luulin, että hän olisi siinä kuudentoista. En minä enää

tahdokaan nähdä häntä, tyttö tokaisi rehellisesti ja meni eteiseen

jättäen äitinsä pyytelemään anteeksi ja sisarensa selittämään,

että kuva oli "erittäin miellyttävä ja runollinen, varsinkin otsan

kohdalta".

-- Tulkaa, tytöt, meidän pitää lähteä, jos aiomme selvitä tästä

päivästä. Voitte jättää albuminne ja saatte ne postissa, kunhan rouva

Bhaer on kirjoittanut niihin värssyn. Olemme oikein kiitollisia.

Parhaat terveiset äidillenne, oli ikävää, ettemme tavanneet häntä.

Puhuessaan rouva Erastus Kingsbury Parlamee tuli katsahtaneeksi

lukukammiolta näyttävään sivuhuoneeseen, jossa keski-ikäinen nainen

oli pyyhkimässä pölyä yllään iso, raidallinen esiliina.

-- Vilkaisen vain hänen pyhäkköään, kun hän kerran on ulkona,

huudahti innostunut rouva ja pyyhälsi joukkoineen hallin poikki,

ennen kuin Ted ehti varoittaa äitiään. Tämä oli jäänyt loukkuun,

sillä taloa piirittivät taiteilija toiselta ja lehtimies toiselta

puolen.

-- Nyt ne saivat hänet kiinni, pahoitteli Teddy. -- Turhaa hänen on

näytellä sisäkköä, hehän tuntevat hänet kuvasta.

Mutta Jo pani parastaan, ja varmasti hän olisi pelastunut, jollei

tuo kohtalokas kuva olisi paljastanut häntä. Rouva Parlamee pysähtyi

kirjoituspöydän ääreen, ja välittämättä merenvahapiipusta, pöydän

vieressä olevista miehen tohveleista ja isosta kirjekasasta, josta

paistoi osoite "Prof. F. Bhaer", hän löi kätensä yhteen ja huudahti

haltioissaan:

-- Tytöt, tällä paikalla hän on kirjoittanut nuo ihanat

kertomuksensa! Saisinko, saisinko minä ottaa paperinpalasen tai

käytetyn kynänterän tai edes postimerkin muistoksi tästä nerokkaasta

naisesta?

-- Olkaa hyvä, rouva, vastasi palvelijatar vetäytyen syrjään ja

vilkaisten poikaan, jonka silmät tuikkivat hilpeyttä.

Mutta vanhin tytär huomasi katseen. Nykäisten äitiään hän kuiskutti:

-- Tuohan on rouva Bhaer itse.

-- Eihän? On! Niin onkin! Todella, miten hauskaa! Ja tarrautuen

Jo-parkaan, joka oli jo pakotiellä, rouva Parlamee huudahteli

innoissaan: -- Suokaa anteeksi, teillä on varmasti kiire, mutta

haluaisin välttämättä puristaa kättänne ennen kuin lähdemme! Ja jos

joskus tulette Oshkoshiin, me kannamme teitä käsillämme, teidän ei

tarvitse varpaankärjellännekään koskettaa maankamaraa...

Kauhistuneena Jo päätti, ettei ikinä menisi tuohon ylenpalttiseen

paikkaan, mutta kirjoitti alistuneena nimensä albumeihin, lahjoitti

muiston kullekin tytölle ja suuteli koko kierroksen. Sitten naiset

lähtivät tapaamaan Longfelleriä, Holmesta ja muita suuruuksia --

joista kukaan toivottavasti ei ollut kotona.

-- Senkin lurjus, mikset auttanut minua livahtamaan? Ja mitä

hassutuksia puhuitkaan sille lehtimiehelle! Mutta toivottavasti

tätä kaikkea ei lasketa meille synniksi, pakkohan tässä on vähän

juonitella. Monta yhtä vastaan -- se ei ole reilua peliä. Ja Jo

ripusti esiliinansa hallin kaappiin maristen kovaa kohtaloaan.

-- Jälleen kansaa puistotiellä, ilmoitti Teddy, joka oli lähdössä

kouluun. -- Livistä nyt niin kauan kuin tie on selvä. Minä pidättelen

heitä vähän aikaa.

Jo karkasi yläkertaan ja saatuaan oven lukkoon katseli tyynesti

ikkunasta nurmikolle kerääntynyttä koulutyttöjoukkoa. Kun tytöiltä

oli kielletty pääsy sisään, he ryhtyivät huvikseen poimimaan kukkia

ja syömään eväitään huomautellen suorasukaisesti mitä kukin paikasta

ja sen omistajista arveli.

Seurasi muutama rauhallinen tunti ja Jo oli juuri pääsemässä kiinni

iltapäiväurakkaansa, kun Rob kävi kertomassa, että Nuorten miesten

kristillinen yhdistys oli tulossa opistolle ja että pari kolme tuttua

poikaa aikoi pistäytyä täälläkin.

-- Kohta alkaa kyllä sataa, niin että luultavasti he peruuttavat

koko retken. Mutta isän mielestä sinun oli kaiken varalta hyvä

tietää. Ainahan sinä otat vastaan pojat, vaikka paadutatkin sydämesi

tyttöraukoille, sanoi Rob, sillä hän oli kuullut veljeltään

aamullisista vieraista.

Alistuneesti Jo pukeutui mustaan silkkipukuunsa ja jäi odottamaan

vierailua -- rukoillen kuitenkin hartaasti sadetta.

Pian alkoikin ropista rankasti, ja arvellen jo olevansa turvassa

Jo pörrötti tukkansa, riisui kalvosimensa ja asettui työhön. Hänen

päiväurakkansa oli kolmekymmentä sivua, ja hän tahtoi sen hyvissä

ajoin valmiiksi ennen iltaa.

Josie oli tuonut kukkia ja oli panemassa juuri viimeisiä

maljakkoihin, kun näki rivin sateensuojia poukkoilevan rinnettä alas.

-- Täti, he tulevat, tyttö huusi portaiden alapäässä.

-- Pidä silmällä ja hihkaise, kun he ennättävät lehtokujaan! Parissa

minuutissa minä siistiydyn ja juoksen alas, Jo-rouva vastasi

kirjoittaen kuin henkensä edestä.

-- Heitä on ainakin puolikymmentä, sisäkkö-Anne huusi hallin ovelta.

-- Ettei vaan kymmenkunta.

-- Täti, he tulevat kaikki. Mitäs nyt tehdään? Josie jähmettyi

kauhusta nähdessään mustan jonon lähestyvän hyvää vauhtia.

-- Luoja paratkoon, heitä on satamäärin. Juokse panemaan takaovelle

saavi sateensuojia varten. Käske heidän pinota hattunsa pöydälle,

sillä naulakko ei kestä. Kynnysritilöistä ei tässä ole apua, voi

mattoraukkojani! Ja Jo meni alas vastaanottamaan hyökkäystä,

sillä välin kun Josie ja palvelijat lentelivät ympäri huoneita.

Sateensuojajono lähestyi vääjäämättä, jokaisen alla oli rapainen

jalkapari, sillä retkeilijöillä oli ollut kylliksi aikaa kuljeskella

kaupungilla eivätkä he antaneet sateen häiritä itseään.

Kop kop kop, hallissa kopisteli seitsemänkymmentäviisi kenkäparia.

Pian seitsemänkymmentäviisi sateensuojaa valutti kaikessa sovussa

vesiään vieraanvaraiseen saaviin sillä aikaa kun niiden omistajat

parveilivat ympäriinsä talon alakerrassa. Ja talon emäntä puristi

nurisematta seitsemääkymmentäviittä kättä. Salaperäisesti ilmestyi

pöydälle kortteja, joihin pyydettiin nimikirjoitusta. Ja aamullisesta

uhkauksestaan huolimatta Jo kirjoitti nimensä jokaiseen.

Josie pakeni takahuoneeseen, mutta nuoret löytöretkeilijät löysivät

hänet, ja eräs heistä loukkasi tyttöä verisesti kysymällä, oliko tämä

rouva Bhaer. Vierailu ei kestänyt kauan, ja se loppui paremmin kuin

alkoi, sillä sade taukosi ja sateenkaari loisti kauniina vieraitten

yläpuolella, kun he seisoivat nurmikolla laulamassa jäähyväislaulua.

-- Mukavia poikia! En kadu ensinkään puolituntistani, mutta

työni minun täytyy lopettaa, niin ettette saa laskea enää ketään

häiritsemään ennen teetä, sanoi Jo jättäen Maryn sulkemaan ovia.

Isä ja pojat olivat lähteneet vieraiden mukaan ja Josie oli juossut

kotiinsa.

Tunnin ajan vallitsi rauha, sitten ovikello soi ja Mary tuli

kikattaen ylös sanomaan:

-- Kummallinen rouvasihminen kysyy, saako hän pyydystää heinäsirkan

puutarhasta.

-- Minkä? huudahti Jo-rouva pudottaen kynänsä niin että mustetta

roiskui; kaikista omituisista pyynnöistä tämä oli kaikkein omituisin.

-- Heinäsirkan, rouva. Minä sanoin, että teillä on paljon työtä,

kysyin mitä hän tahtoo, ja silloin hän sanoi. "Olen saanut

heinäsirkkoja monen tunnetun ihmisen mailta ja tahtoisin mielelläni

kokoelmaani yhden Plumfieldistakin." Oletteko ikinä kuullut mokomaa?

Ja Mary jatkoi kikattamistaan.

-- Sano hänelle, että vie ne kaikki. Olen oikein iloinen, jos pääsen

niistä, nauroi Jo.

Mary lähti, mutta palasi hetken päästä. Hän nauroi niin että ei

tahtonut saada sanaa suustaan.

-- Hän käskee kiittää, mutta pyytäisi vielä vanhaa pukua tai

sukkaparia kuteeksi mattoon, joka hänellä on tekeillä. Hän on

saanut herra Emersonin liivit ja herra Holmesin housut ja rouva

Beecher-Stow'n leningin. Hän mahtaa olla hullu!

-- Anna hänelle tämä vanha punainen huivi, että pääsen isoisten

rinnalle tuohon ihmeelliseen mattoon. Nuo leijonanmetsästäjät ovat

kaikki hulluja, mutta tämä ei ainakaan kuluta aikaani, siunattu

ihminen, sanoi rouva Bhaer palaten työhönsä. Vilkaistessaan ikkunasta

hän näki hoikan mustapukuisen naisihmisen hyppivän hurjasti

edestakaisin nurmikolla -- ilmeisesti heinäsirkkajahti oli käynnissä.

Keskeytyksettä päästiin hämärään asti. Silloin Mary pisti päänsä

sisään ilmoittaakseen, että muuan herra kysyi rouva Bhaeria eikä

ottanut kieltoa kuuleviin korviinsa.

-- Mutta minä en tosiaankaan tule nyt alas. Tämä on ollut kamala

päivä, ja minä teen työtä, vastasi ahdistettu kirjailija.

-- Sanoin sen hänelle, mutta hän astui vain sisään hävyttömän

rohkeasti. Hänkin on varmaan hullu. Melkein pelkään häntä, hän on

niin iso ja musta ja kylmä kuin kurkku, vaikka onkin oikeastaan hyvän

näköinen, lisäsi Mary vähän typerästi hymyillen, sillä vieras näytti

rohkeudestaan huolimatta miellyttäneen häntä.

-- Koko päivä on mennyt pilalle, ja tahdon ehdottomasti käyttää

tämän viimeisen puolituntisen päästäkseni loppuun. Käske hänen mennä

tiehensä, minä en tule alas, puuskahti Jo tuohtuneena.

Mary meni, mutta hänen emäntänsä ei voinut olla kuuntelematta puheen

sorinaa. Sitten hän kuuli Maryn huutavan. Koska tyttö oli sievä ja

säikky, rouva Bhaer heitti kynänsä ja lähti pelastamaan häntä.

Jo laskeutui majesteettisen ylväästi portaita ja pysähtyi katsomaan

tunkeilijaa. Tämä näytti pyrkivän kohti portaita, joita Mary urheasti

puolusti. Jo-rouva kysyi hyvin kunnioitusta herättävällä äänellä:

-- Kuka tämä vieras on? Minähän olen kieltäytynyt ottamasta vastaan.

-- En tosiaankaan tiedä, hän ei sano nimeään, väittää vain, että te

olisitte pahoillanne, ellette tapaisi häntä. Mary väistyi punakkana

ja suutuksissaan paikaltaan.

-- Olisithan pahoillasi? vieras kysyi mustat silmät nauraen ja

hampaat välkkyivät valkoisina pitkän parran keskeltä, kun hän

rohkeasti kädet ojennettuina lähestyi kiivastunutta rouvaa.

Jo-rouva katsoi tarkkaan, sillä ääni tuntui tutulta, ja Maryn

hämmästykseksi emäntä lensi sitten rosvon kaulaan ja huudahti

riemuissaan:

-- Poikakulta, mistä sinä tulet?

-- Kaliforniasta, tulin sinua katsomaan, äiti Bhaer. Eikö olisikin

ikävää, jos lähtisin muitta mutkitta tieheni, vastasi Dan suudellen

häntä.

-- Ajatella, että käskin ajaa sinut ulos talosta, vaikka olen

odottanut sinua koko vuoden, nauroi Jo-rouva mennessään olohuoneeseen

juttelemaan kotiutuneen kulkurinsa kanssa, jota tämä pila

tavattomasti huvitti.

4