PARNASSOS

Nimi oli hyvin valittu, ja muusat tuntuivat olevan kotosalla sinä

päivänä. Kulkiessaan avoimen ikkunan ohi tulijat näkivät kirjastoa

hallitsevan Kleion, Kalliopen ja Uranian. Melpomene ja Thaleia taas

oleskelivat hallissa, jossa joukko nuoria tanssi ja harjoitteli

näytelmää. Erato käveli puutarhassa rakastettunsa seurassa, ja

musiikkihuoneessa johti kuoroa itse Foibos Apollo.

Vanha ystävämme Laurie oli kypsään ikään ehtinyt Apollo; hän oli

yhtä hauskan näköinen ja sydämellinen kuin ennenkin, aika vain

oli kypsyttänyt oikullisen pojan mieheksi. Menestys seuraa toisia

ihmisiä ja he kukoistavat parhaiten auringonpaisteessa; toiset taas

tarvitsevat varjoa ja jalostuvat hallan kosketuksesta. Laurie ja Amy

kuuluivat edellisiin. Naimisiin menosta lähtien heidän elämänsä oli

ollut hyvin valoisaa -- ei vain iloista ja sopusointuista, vaan myös

vakavaa ja hyödyllistä.

Heidän talonsa oli mukava ja kaunis. Isäntäväki veti puoleensa

taiteilijoita ja piti heitä mielellään vieraanaan. Laurie avusti

anteliaasti musiikin harrastajia, Amyn suojatit taas olivat

eteenpäinpyrkiviä nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Ja hänen oma

taiteenharrastuksensa tuli hänelle entistä rakkaammaksi, kun Bess

varttuessaan jakoi hänen kanssaan työn ja huvin. Sillä Amy kuului

niihin, jotka osoittavat, että nainen saattaa olla hyvä puoliso ja

äiti uhraamatta omia erikoislahjojaan.

Sisaret tiesivät mistä Amyn löytäisi, ja Jo meni suoraa päätä

ateljeehen, jossa äiti ja tytär olivat täydessä työssä. Bess muovasi

lapsen päätä, ja äiti viimeisteli miehensä muotokuvaa.

-- Kas niin, tytöt, lopettakaahan savileipienne leipominen, niin

saatte kuulla uutisia! sanoi Jo astuessaan sisään.

Taiteilijat panivat pois työkalunsa ja tulivat tervehtimään

rauhanhäiritsijää. Hetken kuluttua ilmestyi Lauriekin Megin

hälyttämänä huoneeseen ja istahti sisarusten väliin kuuntelemaan

uutisia Franzista ja Emilistä.

-- Sillä lailla. Kulkutauti on siis puhjennut, ja tästä lähtien se

raivoaa vimmatusti, kunnes joukkosi on kerta kaikkiaan mennyttä.

Jo-rukka, saat valmistautua näkemään seuraavien kymmenen vuoden

aikana kaikenkirjavia romansseja ja hullutuksia. Poikasi heittäytyvät

suin päin ojasta allikkoon, kiusoitteli Laurie naureskellen Jo-rouvan

epätoivoista ilmettä.

-- Tiedän sen ja toivon hartaasti, että saan heidät kiskotuksi ehjinä

kuivalle maalle. Mutta minun hartioilleni lankeaa hirveä vastuu,

sillä tiedän hyvin, miten tässä käy. He tulevat minun luokseni ja

odottavat, että minä pystyn järjestämään heidän pienet rakkausasiansa

onnelliseen päätökseen. Vaikka hauskaa se minustakin on, ja Meg on

niin tunteellinen sielu, että mässäilee tuolla kaikella jo etukäteen,

vastasi Jo ajatellen huojentuneena, että hänen omat poikansa olivat

onneksi vielä liian nuoria 'heittäytyäkseen suin päin ojasta

allikkoon'.

-- Mitäs Meg sanoo, jos Nat alkaa pyöriä liian lähellä Daisya? Kai te

olette sen huomanneet. Musikaalisena neuvonantajana olen myös pojan

uskottu ja tahtoisin tietää, minkä neuvon hänelle annan, sanoi Laurie

suorasukaisesti.

-- Hiljaa! Sinähän unohdat lapsen, aloitti Jo vilkaisten Bessiin,

joka oli taas uppoutunut työhönsä.

-- Kaikkea vielä, hän on muissa maailmoissa eikä kuule sanaakaan.

Vaikka kyllä tytön pitäisikin lopettaa jo. Bess-kulta, pane

lapsukaisesi nukkumaan ja juokse ulos. Meg-täti on salissa, mene

näyttämään hänelle uusia kuvia, kunnes me tulemme, lisäsi Laurie

katsellen hellästi pitkää tyttöään, joka hänen mielestään oli

kauniimpi kuin yksikään talon monista veistoksista.

-- Menen, isä. Mutta sano ensin, onko tämä hyvä. Bess pani

kuuliaisesti pois työkalunsa ja jäi katsomaan veistosta.

-- Hemmoteltu lapsi, en voi olla toteamatta, että toinen poski on

toista pulleampi ja että otsakiharat muistuttavat liiaksi sarvia

ollakseen aivan täydellisiä. Muuten se vetää kyllä vertoja Rafaelin

laulaville enkeleille, ja minä olen siitä ylpeä.

Laurie nauroi puhuessaan, sillä nämä aloittelijan työt olivat niin

Amyn ensiyritysten kaltaisia, että vain ihastunut äiti saattoi

suhtautua niihin vakavasti.

-- Sinä nyt et oikeastaan ymmärräkään, että muukin voi olla kaunista

kuin musiikki, vastasi Bess ravistaen päätään, joka hohti vaaleana

ateljeen viileässä hämärässä.

-- Ymmärrän minä, että sinäkin olet kaunis, kähäräpää, ja ellet

sinä ole taidetta, niin mikä sitten? Mutta tahtoisin hätistää sinut

pois täältä kolkon saven ja marmorin keskeltä auringonpaisteeseen,

tanssimaan ja nauramaan niin kuin muutkin nuoret. Minä haluan

ilmielävän tytön enkä harmaaesiliinaista kuvapatsasta, joka ei välitä

muusta kuin työstä.

Isän puhuessa kiertyi kaksi töhryistä kättä hänen kaulaansa, ja Bess

sanoi vakavasti:

-- Välittääpä ainakin sinusta, isä. Mutta tahtoisin tehdä jotakin

kaunista, niin että voisit aikaa myöten olla minusta ylpeä. Nyt menen

sinun mieliksesi juoksemaan ja laulamaan ja olemaan ilmielävä tyttö.

Ja heittäen ison pellavaesiliinansa pois Bess hävisi huoneesta.

-- Hauskaa että sanoit noin. Tuo lapsi uppoutuu aivan liikaa näihin

taideharrastuksiin. Ja se on minun syyni. Olen itse niihin niin

innostunut, että unohdan olla järkevä, huokasi Amy peitellen Bessin

lapsen huolellisesti kosteaan pyyhkeeseen.

-- Minusta se juuri onkin suurenmoista, että me voimme nyt elää

lastemme mukana. Mutta koetan muistaa kuinka äiti kerran sanoi

Megille, että isien pitäisi enemmän osallistua kasvatukseen, ja siksi

Fritz ja minä vaihdamme silloin tällöin poikia. Robin levollisuus

tekee minulle yhtä hyvää kuin Tedin myrskyt hänen isälleen. Amy,

entä jos sinäkin antaisit Bessin jättää savikakkunsa joksikin aikaa

ja harrastaa musiikkia Laurien kanssa. Silloin tytöstä ei tule

yksipuolinen eikä hänen isänsä ole kateellinen.

-- Hyvä, Jo! sanoi Laurie tyytyväisenä. -- Arvasinkin että puhuisit

puolestani. Minä olen todellakin kateellinen Amylle ja tahtoisin

saada osani tytöstä. Mitäs sanot, rouvaseni, jos minä pitäisin Bessiä

kesän ja ensi talven. Kun menemme Roomaan, luovutan hänet taas

sinulle ja kuvaamataiteelle. Se olisi reilua peliä.

-- Hyvä on, minä suostun. Mutta älä unohda, että vaikka Bess onkin

vain viisitoistavuotias, hän on paljon kehittyneempi kuin useimmat

ikäisensä tytöt eikä häntä voi pitää enää lapsena. Minä toivoisin,

että hän voisi pysyä aina noin kauniina ja puhtaana.

Amy puhui alakuloisesti ja katseli ympärilleen hauskassa huoneessa,

jossa oli viettänyt monta onnellista hetkeä tyttärensä seurassa.

-- Kukin aina vuorollaan, se kuuluu leikkiin sopuisaan, niinhän me

ennen vanhaan hoimme kun tahdoimme kaikki yhtaikaa ratsastaa oksalla

tai pitää punaisia kenkiä, sanoi Jo reippaasti.

-- Niinpä niin, vastasivat Laurie ja Amy nauraen Jon leikkilorun

herättämille muistoille.

-- Sen vanhan omenapuun oksilla keinuminen vasta oli hauskaa. En ole

ikinä nauttinut oikealla hevosella ratsastamisesta sillä tavoin,

huokasi Amy katsellen ulos korkeasta ikkunasta, aivan kuin olisi

nähnyt taas vanhan puutarhan ja pikku tytöt siellä leikkimässä.

-- Minun herkullisimmat muistoni liittyvät makkaraan ja

paistinpannuun. Me pidimme aikamoista elämää. Kuinka pitkä aika siitä

tuntuukaan olevan, sanoi Laurie tuijottaen edessään olevia naisia

ikään kuin hänen olisi vaikea käsittää, että he joskus olivat olleet

pikku Amy ja vallaton Jo.

-- Älä vihjailekaan, hyvä herra, että alkaisimme muka tulla

vanhoiksi! Me olemme vasta täydessä kukassa, ja kaunis kukkavihko

tässä onkin, nuppuja ympärillä, vastasi Amy-rouva ja ravisti

vaaleanpunaisen musliinipukunsa poimuja tuntien samantapaista

tyydytystä kuin pikku tyttö uuden puvun saadessaan.

-- Puhumattakaan piikeistä ja kuihtuneista lehdistä, lisäsi Jo

huoaten, sillä hänelle ei elämä ollut milloinkaan ollut aivan helppoa.

-- Tule juomaan kupillinen teetä, Jo, katsotaan mitä nuoriso puuhaa.

Olet väsynyt ja kaipaat virkistystä, sanoi Laurie tarjoten käsivarren

kummallekin sisarelle ja taluttaen heidät iltapäivä teelle, jota

Parnassossa vuoti runsaasti kuin muinoin nektaria.

Tee oli katettu ilmavaan kesäsaliin, ja Meg istui siellä odottamassa

heitä. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaasti ja puiden humina täytti

huoneen, sillä sen kolme isoa ikkunaa olivat puutarhaan päin.

Amy ja Jo istuutuivat avonaisen ikkunan luo kuuntelemaan

musiikkisalista kantautuvaa laulua, ja Laurie kaatoi heille teetä.

Nat ja Demikin tulivat teelle kintereillään Josie sekä Ted ja Rob

isänsä kanssa.

Professori Bhaer oli harmaantunut, mutta yhtä eloisa ja innostunut

työhönsä kuin konsanaan. Hän istahti vaimonsa viereen ja viittasi

Natia tulemaan lähemmäs.

-- Olen kirjoittanut sinun puolestasi suosituskirjeitä vanhoille

ystävilleni Leipzigiin. On hyvä, että voit turvautua heihin, sillä

varmasti sinua vaivaa aluksi ankara koti-ikävä, hän sanoi antaen

pojalle kirjenipun.

-- Kiitos. Kai siellä tosiaan tuntuu aika orvolta, ennen kuin pääsee

alkuun, tuumi Nat, joka ajatteli tulevaa Saksan-matkaansa varsin

ristiriitaisin tuntein.

Nat oli nyt täysikasvuinen. Mutta hänen siniset silmänsä olivat

yhtä vilpittömät kuin ennenkin, suu hiukan pehmeä, otsa korkea ja

leveä niin kuin usein musikaalisilla ihmisillä. Vaatimaton, herkkä

ja tunnollinen Nat oli menestynyt tyydyttävästi, mutta ei mitenkään

loistavasti. Jo-rouva piti pojasta ja oli varma, että tämä yrittäisi

parhaansa, mutta ei voinut odottaa häneltä kovin suuria, ellei hän

opiskeltuaan ulkomailla ja jouduttuaan omille jaloilleen kypsyisi

taiteilijana ja ihmisenä. Natilta puuttui lujuutta.

-- Olen nimeillyt kaikki vaatteesi -- tai oikeastaan Daisy sen teki

--, ja heti kun saat kirjasi kokoon, voidaan ruveta pakkaamaan, sanoi

Jo, joka oli niin tottunut lähettämään poikia eri suuntiin, ettei

edes matka pohjoisnavalle olisi tuntunut hänestä ihmeeltä.

Nat punastui onnesta kuvitellessaan Daisya nimeilemässä N:ää ja B:tä

hänen halpoihin sukkiinsa ja nenäliinoihinsa. Sillä Nat palvoi Daisya

ja uneksi tulevaisuudesta, jolloin hänellä olisi soittajan paikka

ja Daisy hoitaisi heidän pientä kotiaan. Jo-rouva tiesi sen. Nat ei

ollut aivan se mies, jota hän olisi toivonut sisarentyttärelleen,

mutta toisaalta hän tunsi pehmeän Natin tarvitsevan juuri sellaista

huolenpitäjää kuin Daisy. Ilman taitavaa luotsia hänestä saattaisi

tulla rakastettava, mutta vastuuton ja päämäärätön ajelehtija,

jollaisia joskus näkee maailman väylillä.

Daisyn äiti asettui päättävästi vastustamaan Nat-paran haavetta.

Hän oli pojalle ystävällinen, mutta tässä asiassa niin luja kuin

hänen kaltaisensa lempeä sielu pystyi olemaan. Ja Nat pakeni saamaan

lohdutusta äiti Bhaeriltä, joka aina otti sydämestään osaa poikiensa

huoliin. Rakkausasioissa Meg-rouva oli tavallisesti sisarensa paras

neuvonantaja, sillä hän nautti niistä vielä yhtä hartaasti kuin

konsanaan nuorena tyttönä. Mutta Natin kohdalla hän kovetti sydämensä

eikä tahtonut kuulla taivuttelun sanaakaan. Nat oli hänen mielestään

liian tarmoton, ja musiikkimiehen elämä oli epävarmaa. Daisykin oli

vielä nuori; asia tulisi ajankohtaiseksi vasta viiden kuuden vuoden

perästä. Siinä kaikki, sillä kun pelikaaniemo ryhtyy vastarintaan,

se saattaa olla hyvin tiukka, vaikka muuten olisi valmis nyppimään

jälkeläistensä puolesta vaikka viimeisen höyhenensä.

Jo-rouva mietti kaikkea tätä, kun hän katseli Natia tämän

keskustellessa professorin kanssa, ja hän päätti puhua avoimesti

pojalle ennen tämän matkaa.

-- Platon ja hänen oppilaansa lähestyvät, kaikui Teddyn kuulutus, kun

herra March tuli huoneeseen mukanaan joukko opiskelijoita.

Bess meni heti hänen luokseen, sillä mummon kuoleman jälkeen isoisä

oli hänen erityishuolenpitonsa kohteena. Näytti herttaiselta kun

vaaleakiharainen pää kumartui hopeisen puoleen tytön vetäessä esiin

isoisän lempituolin tarjoillakseen hänelle hellän innokkaasti.

-- Sir, suvaitsetteko? kysyi Laurie, joka kierteli ympäriinsä

sokeriastia toisessa ja kakkulautanen toisessa kädessään.

-- Kiitos, tämä tyttö huolehtii minusta. Ja pastori March kääntyi

Bessiin päin, joka istui hänen tuolinsa käsinojalla ja piteli

maitolasia.

-- Kaunis vastalause laululle, jossa sanotaan, etteivät nuoruus ja

vanhus saata elää yhdessä, sanoi Laurie hymyillen edessään olevalle

parille.

-- Laulussa puhutaan äreästä vanhuudesta, isä. Siinä onkin aikamoinen

ero, sanoi Bess nopeasti.

"Punaruusujen näetkö puhkeavan

lumihangen helmasta valkean?"

laususkeli pastori March, kun Josie tuli istumaan hänen toiselle

käsinojalleen. Josie olikin kuin pieni okainen ruusu, sillä hän oli

ollut kuumassa sanakiistassa Tedin kanssa ja joutunut tappiolle.

-- Isoisä, pitääkö naisten aina totella miehiä ja myöntää heidät

viisaammiksi vain sen takia, että he ovat vahvempia, Josie huudahti

katsoen äkäisesti serkkuaan, kun tämä asteli ärsyttävä hymy

poikamaisella kasvoillaan, jotka aina näyttivät hassunkurisilta

pitkän vartalon päässä.

-- Kultaseni, se on vanhanaikainen käsitys ja sen muuttaminen vie

aikaa. Mutta minusta tuntuu, että naisten hetki on lyönyt. Poikien on

varmaan ruvettava ponnistelemaan parhaansa mukaan, sillä tytöt ovat

nyt heidän rinnallaan ja pääsevät ehkä ensimmäisinä määränpäähän,

vastasi herra March ja katseli isällisellä tyydytyksellä ympärillään

olevia nuoria naisia.

-- Pikku Atalante-raukkoja hämmentävät surkuteltavassa määrin

heidän tielleen heitetyt esteet, mutta arvelen, että he saavat

hyviä tuloksia, kunhan ovat oppineet juoksemaan paremmin, nauroi

Laurie-herra silittäen Josien pörröistä tukkaa, joka oli pystyssä

kuin vihaisen kissanpojan karvat.

-- Mikään ei pysäytä minua, jahka lähden liikkeelle. Vaikka edessä

olisi kokonainen lauma Tedejä, yrittäköötpä vain saada minut

kääntymään. Minä näytän Teddylle, että nainen voi näytellä yhtä hyvin

kuin mies, jollei paremminkin. Niin on käynyt ja käy vastakin. Enkä

ikinä myönnä, etteivät minun aivoni olisi yhtä hyvät kuin hänen,

vaikka ovatkin ehkä pienemmät, huusi kiihtynyt nuori neiti.

-- Jos viskelet noin rajusti päätäsi, turmelet nekin vähät, jotka

sinulla on; sinun sijassasi koettaisin suojella niitä, alkoi Ted taas

kiusoitella.

-- Mistä tämä kansalaissota sai alkunsa? kysyi isoisä.

-- Me ahersimme Iliaan kimpussa ja tulimme siihen kohtaan, jossa Zeus

käskee Heran olla utelematta hänen asioitaan tai uhkaa lyödä häntä,

ja Josie äkämystyi, kun Hera oli nöyrästi vaiti. Minä sanoin, että

se oli ihan oikein, ja olin yhtä mieltä tuon vanhan kaverin kanssa

siitä, etteivät naiset tiedä paljon mitään ja että heidän täytyy olla

kuuliaisia miehille, selitti Ted.

-- Jumalattaret tehkööt miten tahtovat, mutta kreikkalaiset ja

troialaiset naiset olivat raukkoja, jos välittivät sellaisista

miesnahjuksista, jotka eivät itse kyenneet taistelemaan taistelujaan

vaan joita Pallas Athenen ja Afroditen ja Heran piti yllyttää,

kun he olivat saada selkäänsä. Oli sekin ajatus, että kaksi

armeijaa pysähtyi ja istuutui katselemaan, kun kaksi sankaria

kivitti toistaan. Minä en anna suurtakaan arvoa teidän vanhalle

Homeroksellenne. Minun sankarini on Napoleon tai Grant.

-- Napoleonin Heralla oli hyvät päivät. Tyttöjen tapa on juuri

tuolla lailla tehdä johtopäätöksiä ensin yhtäänne, sitten toisaanne,

pilkkasi Ted.

-- Aivan kuin Johnsonin nuori nainen, joka ei koskaan lausunut varmaa

mielipidettä mistään, vaan aina kierteli, lisäsi Lauriesetä nauttien

äärettömästi väittelystä.

-- Minä puhuin heistä vain sotilaina. Mutta jos katsotaan asiaa

naisten kannalta, niin eikö Grant ollut hyvä aviomies ja rouva

Grant onnellinen nainen? Grant ei uhannut lyödä vaimoaan, jos tämä

kysyi jotakin. Ja jos Napoleon teki väärin Josephineä kohtaan,

niin osasi hän kuitenkin taistella, eikä minkään Pallas Athenen

tarvinnut hääriä hänen ympärillään. Kreikkalaiset olivat typerää

joukkoa, keikari-Pariksesta aina Akhilleukseen asti, joka kuhnusteli

laivoillaan, enkä minä muuta mielipidettäni jonkun Hektorin tai

Agamemnonin takia, sanoi Josie lannistumattomana.

-- Sinä ainakin osaat taistella kuin troialainen, ja me muut olemme

nyt ne kaksi tottelevaista sotajoukkoa, jotka katselevat syrjästä,

kun sinä ja Ted selvitätte asian, aloitti Laurie-setä. Hän asettui

sellaiseen asentoon, että muistutti keihääseensä nojaavaa sotilasta.

-- Luulen että meidän täytyy luopua siitä, sillä Pallas näyttää

laskeutuvan maan pinnalle ja vievän Hektorimme, sanoi herra March

hymyillen, kun Jo tuli muistuttamaan pojalleen, että illallisaika

lähestyi.

-- Taistellaan loppuun toisella kertaa, kun läheisyydessä ei ole

jumalattaria, jotka saattavat keskeyttää, sanoi Ted ja kääntyi

lähtemään aika vauhtia muistaessaan luvatut herkut.

Katsoen että hänellä naisena oli oikeus viimeiseen sanaan, Josie

juoksi pojan perästä, mutta ei ennättänyt keksiä mitään purevaa, kun

päivettynyt nuori sinipukuinen mies tuli juosten portaita ja huusi

iloisesti:

-- Hoi, hoi! Missä kaikki ovat?

-- Emil! Emil! huusi Josie, ja samassa Tedkin oli paikalla. Äskeisten

riitapukarien ottelu päättyi tervetuliaishälinään.

Vohvelit unohtuivat. Hinaten serkkuaan kuin jyskyttävät pikku höyryt

hienoa kauppalaivaa lapset palasivat olohuoneeseen.

-- En luullut pääseväni täksi päiväksi, mutta kun selvisinkin,

ohjasin suoraa päätä vanhaan Plumiin. Siellä ei ollut ristin sielua

ja niin tein luovin ja purjehdin kohti Parnassoa, ja täällähän te

olette joka iikka. Voi että on hauskaa nähdä teitä taas, huudahti

meripoika seisoessaan hajasäärin ihan kuin olisi jatkuvasti tuntenut

keinuvan kannen jalkojensa alla.

-- Sinäpä tuoksut laivalle ja tervalle, sanoi Josie nuuskien tuoreita

meren tuoksuja. Emil oli hänen lempiserkkunsa, ja hän puolestaan

Emilin lemmikki. Siksi hän tiesi, että sinisen puseron pulleissa

taskuissa oli aarteita ainakin hänelle.

-- Maltahan ja anna minun luodata ennen kuin sukellat, nauroi

Emil, sillä hän ymmärsi, mitä hyväilyt tarkoittivat. Ja pitäen

toisella kädellään tyttöä loitolla, hän kaiveli toisella taskustaan

kaikenlaisia rasioita ja paketteja. Niissä oli nimi kussakin ja hän

ojenteli niitä ympärilleen.

-- Tässä touvia, joka pitää veneen aloillaan edes viisi minuuttia,

hän sanoi ja heitti Josien kaulaan sievän vaaleanpunaisen

korallinauhan. -- Ja tämän merenneidot lähettivät Undinelle, hän

lisäsi ojentaen Bessille helmiäiskotilonauhan. -- Arvelin että Daisy

pitää viulusta, jatkoi meripoika nauraen ja purki kääröstä hienon,

viulunmuotoisen filigraanineulan.

-- Varmasti pitää, minä vien sen hänelle, vastasi Nat poistuen

hyvillään saamastaan tehtävästä.

Emil maiskautti suutaan ja otti esiin sievästi veistetyn karhun,

jonka pää irtosi niin että aukosta näkyi reilun kokoinen mustepullo.

Sen hän jalkaa raapaisten antoi Jo-tädille.

-- Kun tiedän, kuinka rakastat näitä jaloja eläimiä, toin tämän

kynääsi varten.

-- Mainiota, Kommodori! sanoi Jo-rouva mielissään.

-- Koska Meg-täti nuoruudestaan huolimatta aina käyttää myssyä,

sain Ludmillan hankkimaan muutaman pitsinpalan. Toivottavasti ne

miellyttävät. Ja pehmeästä paketista tuli esiin kaksi harsomaista

esinettä, joista toinen pian peitti Meg-rouvan kauniita hiuksia kuin

lumihiutaleet.

-- En voinut keksiä mitään kyllin hyvää Amy-tädille, koska hänellä

on kaikkea mahdollista. Siksi toin vain pienen kuvan, joka saa minut

aina muistamaan häntä Bessin lapsuusaikoina. Ja Emil antoi tädille

pitkänpyöreän norsunluusoljen, johon oli maalattu kultahiuksinen

Madonna pienokainen sinisessä viitanhelmassaan.

-- Sepä kaunis, huudahtivat kaikki. Ja ihastuneena Amy-täti heti

ripusti sen kaulaansa Bessin hiuksista ottamaansa siniseen nauhaan,

sillä kuva toi hänen mieleensä hänen elämänsä onnellisimman vuoden.

-- Ja Nanille olen mielestäni löytänyt mahdollisimman sopivan lahjan,

sievä se on vaikkei komea, eräänlaiset arvonmerkit, nähkääs, ja ne

sopivat hyvin tohtorille, Emil sanoi ylpeästi esittäen kaksi pienen

pääkallon muotoista korvarengasta.

-- Kamalaa! Bess käänsi katseensa omaan kauniiseen kaulanauhaansa.

-- Ei hän käytä korvarenkaita, sanoi Josie.

-- Hyvä, sitten hän pistää huvikseen reiät sinun korviisi. Hänhän on

silloin kaikkein onnellisin, kun saa kaivella ja koetella veitsellä

kanssaihmisiään, vastasi Emil hämmästymättä. -- Minulla on vielä

paljon saalista arkussani teille, pojat, mutta tiesin, etten saisi

hetkenkään rauhaa, ennen kuin lasti on purettu tytöille. Ja nyt

kertokaa kaikki kuulumiset. Istuutuen Amyn parhaalle marmoripöydälle

merimies heilutteli jalkojaan ja puhui kymmenen solmun nopeudella,

kunnes Jo-täti hätisti koko joukon pitkän pöytänsä ääreen juomaan

teetä Kommodorin kunniaksi.

3