-- Jos joku olisi kuvannut minulle, miten ihmeellisiä muutoksia
täällä kymmenessä vuodessa tapahtuu, en olisi sitä ikinä uskonut,
sanoi Jo-rouva Meg-sisarelleen, kun he istuivat kerran kesäpäivänä
Plumfieldin kuistilla katsellen ympärilleen ylpeinä ja hyvillä mielin.
-- Tällaisia ihmeitä nähdään, kun taikureina ovat raha ja hyvä tahto.
Herra Laurence ei olisi koskaan voinut saada uljaampaa muistomerkkiä
kuin jatko-opisto, ja tämän kodin asukkaille Marchin tädin muisto
pysyy aina elävänä, vastasi Meg ajatellen kiitollisena niitä, jotka
olivat poissa.
-- Muistatko, me mietimme usein ennen vanhaan, mitä pyytäisimme
haltijattarilta, jos saisimme esittää kolme toivomusta. Eivätkö vain
minun toivomukseni olekin lopulta täyttyneet? Rahaa, mainetta ja
yllin kyllin työtä jota rakastan, pohdiskeli Jo. Hän pani kätensä
ristiin pään päälle pörröttäen huolettomasti tukkaansa ihan kuin
pikku tyttönä.
-- Minäkin olen saanut kaiken mitä pyysin, ja Amylle haltijattaret
ovat aivan tuhlailleet lahjojaan. Jos vain John, äiti ja Beth
olisivat täällä, olisi kaikki täydellistä, lisäsi Meg. Hänen
äänessään soi haikea väre, sillä äidin paikka oli nyt tyhjä.
Jo-rouva laski kätensä sisaren kädelle, ja he istuivat hetken hiljaa
katsellen edessään aukenevaa kaunista maisemaa.
Näytti tosiaan siltä, kuin taikuri olisi ollut työssä, sillä
rauhallisesta Plumfieldista oli tullut puuhakas pieni yhdyskunta.
Talo oli maalattu ja siihen oli lisätty useita siipirakennuksia,
niin että se oli nyt komeamman näköinen kuin ennen. Pihanurmikko
ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Koko kartano näytti vauraalta,
aivan toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin kaikkialla parveili
meluavia poikia ja Bhaereilla oli täysi työ saada tulot riittämään
menoihin.
Kukkulalle, entiselle leijanlennättämispaikalle, oli kohonnut komea
rakennus, jatko-opisto, joka oli pystytetty vanhan herra Laurencen
runsailla testamenttivaroilla. Ahkerat opiskelijatytöt ja -pojat
astelivat nyt polkuja, joita lasten jalat olivat tallanneet metsään
ja rinteisiin.
Aivan Plumfieldin portin pielessä näkyi puiden välistä soma,
ruskeaksi maalattu mökki, pieni kuin kyyhkyslakka, ja vihannalla
länsirinteellä hohti auringonpaisteessa Laurien valkopylväinen
asunto. Sillä kun nopeasti kasvava kaupunki oli saartanut Marchien
vanhan talon, turmellut Megin pesän ja uhannut tuoda saippuatehtaan
vanhan herra Laurencen närkästyneen nenän eteen, olivat kaikki
ystävämme siirtyneet asumaan Plumfieldiin ja suurten muutosten kausi
oli alkanut.
Kaikki menestyi tässä pienessä yhdyskunnassa. Herra Bhaer opiston
rehtorina ja pastori March sen sielunpaimenena näkivät pitkäaikaisten
toiveidensa toteutuvan. Sisarukset ottivat osaa nuorten iloihin
ja murheisiin kukin omalla tavallaan. Meg oli opiskelijatyttöjen
äidillinen ystävä, Jo poikien uskottu ja puoltaja, kun taas
Amy, 'rouva avokätinen', tasoitti hienotunteisesti varattomien
opiskelijain tietä ja järjesti nuorille viihdettä. Ei ihme,
että hänen vieraanvaraista kotiaan sanottiin Parnassoksi, sillä
kulttuurinnälkäiset nuoret saivat sydämensä halusta harrastaa siellä
musiikkia ja muita taiteita.
Plumfieldin ensimmäiset kaksitoista poikaa olivat tietenkin vuosien
kuluessa hajaantuneet maailman tuuliin, mutta kaikki, jotka vielä
olivat hengissä, muistivat yhä vanhaa kouluaan ja palasivat
mielellään sinne kukin taholtaan kertomaan vaiheistaan.
Franz oli nykyään kaksikymmentäkuusivuotias, toimi erään sukulaisensa
liikkeessä Hampurissa ja menestyi hyvin. Emilin, Kommodorin, oli
eno lähettänyt pitkälle matkalle, jotta tämä saisi tarpeekseen
seikkailuista, mutta palatessaan poika oli ollut niin innostunut
merielämään, ettei voinut ajatellakaan muuta alaa. Niinpä hän palveli
nyt iloisena meripoikana saksalaisessa laivassa.
Dan vietti yhä kulkurielämää. Palattuaan geologiselta
tutkimusretkeltä Etelä-Amerikasta hän oli kokeillut lammasfarmia
Australiassa ja oli parhaillaan kaivostyöläisenä Kaliforniassa. Nat
puolestaan ahkeroi musiikkiopistossa ja hankkiutui juuri pariksi
vuodeksi Saksaan päättääkseen opintonsa. Tom luki lääketiedettä
ja yritti parhaansa mukaan innostua siihen. Jack oli isänsä
liiketoverina ja näytti paisuvan äveriääksi mieheksi. Doll luki
yliopistossa lakia yhdessä Nedin ja Pumpun kanssa. Pikku Dick ja
Billy-rukka puuttuivat joukosta -- molemmat olivat kuolleet.
Bhaerin poikia, Robia ja Tediä, sanottiin Karitsaksi ja Leijonaksi.
Rob olikin hiljainen ja hyvänahkainen poika, mutta äiti tiesi, että
hän oli lapsista velvollisuudentuntoisin ja että hänen lempeään
olemukseensa kätkeytyi yllin kyllin miehekkyyttä. Tedissä äiti sen
sijaan oli näkevinään kaikki ne virheet, oikut, innostuksenpuuskat ja
kujeet, joita hänellä itsellään oli nuorena ollut.
Ted oli Plumfieldin näkyvin henkilö, hän oli aina puuhassa, pitkät
kädet ja koivet huitoivat, päivänpaahtama tukka oli hurjasti pörrössä
ja ääni kaikui yli nurmikon. Noin kerran viikossa hänellä oli synkkä
hetkensä, ja hän vaipui syvälle epätoivon suohon, josta hänet kiskoi
kuiville joko äiti tai aina kärsivällisin Rob. Äiti tiesi, milloin
poika oli jätettävä yksin, milloin ravistettava hereille -- Ted oli
äidille ilo ja koettelemus. Pojan lahjakkuus näkyi niin monella
tavalla, että äiti tuli usein ihmeissään pohtineeksi, mitä hänestä
mahtaisikaan kehkeytyä.
Demi oli käynyt kunnialla jatko-opiston, ja Meg toivoi hänestä
pappia. Mutta John, joksi äiti Demiä nykyään nimitti, kieltäytyi
päättäväisesti opiskelemasta. Hän väitti saaneensa aivan tarpeekseen
kirjoista ja halusi nyt oppia tuntemaan ihmisiä ja maailmaa. Äitinsä
suureksi pettymykseksi Demi oli mennyt harjoittelijaksi sanomalehden
toimitukseen.
Meg-rouva oli niellyt murheensa ja antanut pojan seurata
mielitekoaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän toivoi yhä, että
saisi nähdä vielä joskus Demin saarnatuolissa. Jo-tätikään ei
hyväksynyt pojan päätöstä, vaikka suhtautuikin suopeasti tämän
kirjallisiin harrastuksiin, sillä Jota närkästytti lehtimiesten halu
'pistää nenänsä toisten asioihin'. Mutta Demi tiesi mitä tahtoi ja
seurasi tyynesti suunnitelmaansa piittaamatta levottomista äideistä
tai toverien kiusoittelusta. Laurie-setä puolestaan rohkaisi häntä ja
ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta.
Tytöt kukoistivat kilpaa. Daisy oli yhtä herttainen ja taloudellinen
kuin ennenkin ja puuhaili äitinsä apuna ja seurana. Josie oli
neljäntoista ikäisenä hyvin omintakeinen nuori neiti, täynnä
kujeita ja päähänpistoja. Tätä nykyä häntä vaivasi niin ankara
teatterikärpänen, etteivät äiti ja sisar tienneet nauraako vai itkeä.
Bess puolestaan oli kasvanut pitkäksi kauniiksi tytöksi, joka näytti
monta vuotta ikäistään vanhemmalta ja käyttäytyi yhtä viehkeän
pidättyvästi kuin aikoinaan pikku prinsessana. Molempien vanhempiensa
puolelta periytyneitä rikkaita lahjojaan hän oli saanut kehittää
kaikin keinoin, joita rakkaudella ja rahalla on käytettävänään.
Mutta koko yhteiskunnan ylpeys oli entisaikojen 'Nan Nokkonen'.
Tyttö oli täysin muuttunut, kuten usein tapahtuu nuoren ihmisen
löytäessä oman elämänuransa. Levottomasta, uhmamielisestä lapsesta
oli kehittymässä tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen. Hän oli
ryhtynyt kuudentoista ikäisenä opiskelemaan lääketiedettä ja päässyt
neljässä vuodessa sangen pitkälle. Lapsuudenhaave, jolla hän oli
pikku tyttönä kauhistuttanut lempeää Daisya, oli hyvää vauhtia
toteutumassa, ja tuo päämäärä kiehtoi häntä niin, ettei mikään mahti
olisi saanut häntä luopumaan valitsemastaan elämänurasta.
Muutamat nuoret miehet olivat koettaneet saada Nanin muuttamaan
mieltään ja valitsemaan Daisyn tyyliin 'sievän pikku kodin ja
perheen, josta saa pitää huolta'. Mutta Nan oli vain nauranut ja
karkottanut ihailijat tarkastamalla ammattimaisesti heidän kieltään
tai tarttumalla tarjotun käden valtimoon. Ja niin he kaikki olivat
luikkineet tiehensä -- paitsi eräs itsepintainen nuori mies, jota oli
mahdoton nujertaa.
Tom, tämä järkkymätön ihailija, oli yhtä uskollinen lapsuutensa
ihastukselle kuin tämä oli lääkärinpihdeilleen. Nanin takia Tom
opiskeli urhoollisesti lääketiedettä, vaikka hänen mielensä paloi
liikealalle. Mutta Nan oli luja ja Tom jatkoi sitkeästi toivoen
vain, ettei tulisi vastaisessa ammatissaan tappaneeksi kovin monta
lähimmäistään. Kaikesta huolimatta he olivat mainioita ystäviä ja
tuottivat hauskuutta toisille lystikkäällä kinastelullaan.
Molemmat lähestyivät Plumfieldia sinä iltapäivänä, jolloin
Meg-rouva ja Jo-rouva juttelivat kuistilla. Mutta he eivät tulleet
yhtä matkaa. Nan käveli yksin reippaasti tietä pitkin miettien
jotakin mielenkiintoista sairaustapausta, ja Tom uurasti perässä
yllättääkseen tytön muka sattumalta kunhan esikaupungit oli
sivuutettu.
Nan oli sievä tyttö, kirkassilmäinen ja punaposkinen ja sen verran
itsetietoisen näköinen kuin tarmokkaan nuoren naisen tuleekin. Hän
oli yksinkertaisesti ja järkevästi pukeutunut, käveli kepeästi ja
näytti reippaalta. Vastaantulijat katsoivat häntä mielikseen: oli
hauskaa nähdä hyväntuulisen nuoren tytön kävelevän maalle päin
kauniina päivänä. Ja punakka nuorukainen, joka paljain päin porhalsi
perässä malttamattoman näköisenä, oli selvästi yhtä mieltä heidän
kanssaan.
Äkkiä tuulen mukana kantautui hiljainen "hei". Nan pysähtyi ja koetti
näyttää hämmästyneeltä.
-- Kas vain, Tom!
-- Siltä näyttää. Arvelinkin että sinä ehkä lähtisit maalle tänään,
sanoi Tom lauhkeat kasvot loistaen.
-- Sinä tiesit sen. Kuinka kurkkusi laita on? kysyi Nan virallisella
äänellään, joka aina hillitsi liian innon.
-- Kurkkuni? Ai niin, se voi oikein hyvin. Sinun lääkkeilläsi oli
ihmeellinen vaikutus. En ikinä enää sano homeopatiaa huijaukseksi.
-- Sinun kurkkutautisi oli pelkkää huijausta, ja niin olivat ne
pilleritkin. Kannattaisikin merkitä muistiin, jos maitosokeri
parantaisi niin tehokkaasti kurkkumädän! Voi Tom, etkö sinä koskaan
voi lakata kujeilemasta?
-- Voi Nan, etkö sinä koskaan voi lakata rökittämästä minua? Ja he
nauroivat toisilleen kuin entisinä aikoina.
-- Tiesin etten tapaisi sinua kokonaiseen viikkoon, ellen keksisi
asiaa vastaanotolle. Sinä olet niin toivottoman ahkera, ettei sinulta
heltiä toiselle sanaakaan, nurkui Tom.
-- Ahkera sinunkin pitäisi olla eikä tuhlata aikaasi joutavaan. Ihan
totta, Tom, ellet paneudu vakavasti opintoihisi, et ikinä edisty,
selitti Nan järkevästi.
-- Saan niistä näinkin ihan tarpeekseni, vastasi Tom innottomasti. --
Täytyyhän ihmisen vähän kujeilla, kun on leikellyt ruumiita aamusta
iltaan. Minä en kestä sitä pitkään kerrallaan, vaikka eräät tuntuvat
nauttivan siitä äärettömästi.
-- Mikset sitten jätä koko puuhaa? Tarttuisit johonkin, joka sopii
sinulle. Olen aina pitänyt tätä hassutuksena, kuten tiedät, sanoi Nan
vähän huolestuneena etsien sairauden merkkiä kasvoista, jotka olivat
verevät kuin jouluomena.
-- Tiedäthän sinä, miksi minä tämän alan valitsin ja miksi aion
sillä pysyä, vaikka henki menisi. Ehkä minä en näytä heikolta, mutta
minulla on paha sydäntauti, johon ennemmin tai myöhemmin sorrun. Yksi
lääkäri voisi kyllä minut parantaa, mutta hän ei halua.
Nan rypisti otsaansa, mutta tottuneena Tomin vihjauksiin tiesi miten
poikaa oli kohdeltava.
-- Hänhän hoitaa parastaikaa tautiasi parhaalla ja ainoalla tavalla,
mutta sinä olet hankalin potilas, jonka olen ikinä tavannut. Olitko
tanssiaisissa, niin kuin määräsin?
-- Olin.
-- Ja osoitit huomiotasi sievälle Dora Westille?
-- Tanssin koko illan hänen kanssaan.
-- Eikö sillä ollut mitään vaikutusta tuohon herkästi tulehtuvaan
elimeesi?
-- Ei kerrassaan mitään. Vilkaisin häntä kerran, unohdin aivan
tarjota hänelle apetta ja huokasin helpotuksesta, kun sain työntää
hänet taas äitinsä liepeisiin.
-- Sama annos uudelleen niin usein kuin mahdollista ja tarkkaile
oireita. Ennustan että alat vähitellen kaivata tuota lääkettä.
-- En ikinä. Olen varma, ettei se sovi minun ruumiinrakenteelleni.
-- Sepä nähdään. Tottele vain määräyksiä.
-- Totellaan, tohtori, tuli alistuvasti.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Kuljettiin tuttujen paikkojen ohi
ja aivan kuin heittäen niiden takia pois riitakapulan Nan sanoi äkkiä:
-- Kyllä meillä oli ennen hauskaa tuolla metsässä! Muistatkos kun
putosit pähkinäpuusta ja olit taittaa niskasi?
-- Ja kuinka sinä liotit minua värivedessä, kunnes sain hienon
mahonginvärin, ja Jo-täti itki tärveltynyttä takkiani, nauroi Tom
muuttuen hetkessä pojaksi jälleen.
-- Ja kuinka sinä sytytit talon palamaan?
-- Ja sinä raahasit asemalta matkalaukkuasi?
-- Sanotko sinä enää koskaan "pala ja kipinöi"?
-- Sanooko sinua enää kukaan rasavilliksi?
-- Daisy sanoo. En ole häntäkään nähnyt kokonaiseen viikkoon.
-- Minä tapasin Demin tänä aamuna ja hän kertoi, että Daisy hoitaa
äiti Bhaerin taloutta.
-- Niin hän aina tekee, kun Jo-täti joutuu pyörremyrskyn kouriin.
Daisy on mallikelpoinen taloudenhoitaja; tekisit viisaasti, jos
heittäytyisit hänen jalkoihinsa, ellet nyt kerta kaikkiaan voi ruveta
puskemaan töitä ja antaa rakkauden odottaa, kunnes tulet aikuiseksi.
-- Nat iskisi viulun päähäni, jos katsoisin Daisyyn päinkään. Ei
kiitoksia! Minun sydämessäni on eräs toinen nimi, eikä se lähde
sieltä kulumallakaan enempää kuin sininen ankkuri käsivarrestani.
'Toivo' on minun tunnussanani, sinun taas 'älä antaudu'. Saa nähdä
kumpi pitää.
-- Te hupsut pojat olette yhä leikkivinänne viimeistä paria niin kuin
ennen vanhaan. Hei, katsopas Parnassoa, kylläpä se näyttää tästä
kauniilta, Nan sanoi vaihtaen äkkiä keskustelunaihetta.
-- Se on komea talo, mutta minä pidän enemmän vanhasta Plumista.
Eiköhän Marchin täti hämmästyisi, jos näkisi nämä muutokset, vastasi
Tom, kun he pysähtyivät suurelle portille katsomaan kaunista näkymää.
Äkkiä heitä hätkäytti kirkaisu. Pitkä, vaalea pörröinen poika
loikkasi pensasaidan yli kuin kenguru ja häntä seurasi lennossa
solakka tyttö, joka takertui orapihlajaan ja lysähti oksalle nauraen
läkähtyäkseen. Tytöllä oli tumma tukka ja sievät ilmeikkäät kasvot.
Hattu riippui selässä, ja hameessa näkyi jälkiä puroista, joiden
yli oli hypitty, ja puista joissa oli kiipeilty. Äskeisestäkin
loikkauksesta oli muistona muutama repeämä.
-- Voi Nan, auta minut alas. Ja pitele sinä, Tom, sillä aikaa Teddyä,
hän sieppasi minun kirjani, ja minä tahdon sen takaisin, huusi Josie
yläilmoista turvautuen odottamattomiin apujoukkoihin.
Tom tarttui heti rosvoa niskasta, ja Nan kiskoi tytön pensaasta
maahan.
-- Mikä hätänä, ystäväiseni? Nan kysyi tyynesti koettaen kuroa
nuppineuloilla pahinta repeämää sillä välin kun Josie tarkasteli
naarmuuntuneita käsiään.
-- Minä olin harjoittelemassa osaani raidassa, kun Ted hiiviskeli
sinne ja löi kepillä kirjan kädestäni. Se tipahti puroon, ja ennen
kuin pääsin maahan, tuo ilkiö oli jo tipotiessään. Senkin lurjus,
anna kirja heti takaisin tai minä löylytän sinut! huusi Josie nauraen
ja toruen yhteen hengenvetoon.
Päästyään Tomin kynsistä Ted heittäytyi haaveelliseen asentoon,
katsoi riutuvin silmin edessään seisovaa märkää ja repaleista nuorta
neitiä ja lausui ylhäisen raukealla äänellä erään muodissa olevan
näytelmän sankarin puheenvuoron, joka päättyi sanoihin: -- Pidätkö
kuvasta, rakkaani? Ja samassa hän itse esitti tuota kuvaa pitkät
koivet linkussa ja kasvot hirvittäviksi vääntyneinä.
Hulluttelun keskeytti kuistilta kuuluva kättentaputus, ja kaikki
neljä juoksivat lehtikujaa pitkin taloon melkein yhtä hyvää vauhtia
kuin Tomin entisaikainen valjakko, jonka virkuin menijä oli Nan.
Punaposkisina ja huohottaen Tom ja Nan tervehtivät kuistilla istujia
ja lysähtivät portaille lepäämään. Meg-rouva alkoi ommella kokoon
tyttärensä hametta, Jo pörrötti leijonansa harjaa ja pelasti häneltä
kirjan. Daisykin ilmestyi portaille tervehtimään vieraita.
-- Vohveleita illalliseksi, niin että kannattaa jäädä syömään. Daisyn
vohvelit eivät koskaan petä, sanoi Ted vieraanvaraisesti.
-- Hän on asiantuntija, ahmi viimeksi yhdeksän. Siksi hän onkin noin
paksu, Josie sanoi murhaavasti vilkaisten serkkuunsa, joka oli laiha
kuin tikku.
-- Minä olen menossa katsomaan Lucy Doven sormea. Siinä on paise,
joka täytyy puhkaista. Juon teetä opistossa, vastasi Nan ja koetti
taskuaan varmistuakseen, että instrumenttilaatikko oli mukana.
-- Kiitos vain, mutta minäkin menen opistolle. Tommy Merrywetherilla
on roska silmässä, ja minä lupasin ottaa sen pois, selitti Tom, joka
pysytteli epäjumalansa lähettyvillä milloin ikinä saattoi.
-- Olkaa hiljaa! Ei Daisy siedä kuulla teidän verisiä puheitanne
juuri kun vohvelit odottavat. Ted virnisti hyvillään ajatellessaan
tiedossa olevia herkkuja.
-- Kuuluuko Kommodorista mitään uutta? kysyi Tom.
-- Hän on kotimatkalla, ja Dankin taitaa tulla pian. Haluaisin
nähdä kaikki poikani koolla, ja olen pyytänyt kulkureita tulemaan
viimeistään kiitosjuhlaksi, vastasi Jo-rouva iloisena.
-- He tulevat kyllä joka ikinen, jos vain voivat. Jopa Jackkin
on valmis uhraamaan dollarin päästäkseen meidän kanssamme samaan
päivällispöytään, nauroi Tom.
-- Tuolla kalkkuna sen kuin lihoo juhlaa varten. En nykyään ajele
sitä, ahdan vain siihen ruokaa, ja tuo siunattu elukka pulskistuu
ihan silmissä, sanoi Ted osoittaen tuomittua lintua, joka ylpeänä
astuskeli läheisellä vainiolla.
-- Me voisimme järjestää Natille jäähyväisjuhlan, jos hän lähtee
vasta viimeisenä päivänä. Meidän livertelijästämme tulee Euroopassa
varmasti uusi Ole Bull, sanoi Nan.
Soma puna kohosi Daisyn poskille, mutta hän vastasi tyynesti:
-- Laurie-sedän mielestä Nat on tosiaan lahjakas. Setä uskoo, että
palattuaan opintomatkalta Nat ansaitsee täällä mainiosti elatuksensa,
vaikkei hänestä tulisikaan mikään kuuluisuus.
-- Parasta ettei odota mitään, sillä nuoret kulkevat aina omia
teitään, tuumi Meg-rouva hiukan huoahtaen. -- Pitäisi olla
tyytyväinen, jos lapsista tulee hyviä ja hyödyllisiä ihmisiä. Mutta
aina sitä vain toivoo, että he menestyisivät ja saisivat kunniaa.
-- Aivan. Lapset ovat ihan niin kuin minun kananpoikani, sanoi Ted
vakavana. -- Katsokaa nyt noita kukkoja. Kuka uskoisi, että tuo
komea tepastelija on hölmöin koko joukosta, pelkkä rähisijä ja
jänishousu. Sen sijaan tuo kurjan näköinen pitkäkoipinen rääpäle on
tarhan kuningas ja kiekuu hereille vaikka kaikki seitsemän unikekoa.
Siitä näette. Minuakin te aina motkotatte, mutta katsotaanpa, miltä
muutamien vuosien perästä näyttää! Ja oikaistessaan niskaansa Ted
muistutti niin ilmeisesti pitkäkoipista lemmikkiään, että kaikki
purskahtivat nauruun.
-- Minusta Danin pitäisi asettua johonkin. Poikahan on jo täyttänyt
kaksikymmentäviisi. Ei ole hyvä, että hän kiertää yhä maailmalla
vailla muuta kiintopistettä kuin sinä siinä. Meg-rouva nyökkäsi
sisarelleen.
-- Kyllä Dan löytää lopulta paikkansa. Hän ei ole vielä kypsynyt,
mutta joka kerta kotiin tullessaan hän on kehittynyt parempaan päin.
Voi olla, ettei hänestä koskaan tule suurmiestä tai rikasta pohattaa,
mutta minulle riittää täysin, jos hänestä tulee kunnon mies, sanoi Jo
puolustaen taistelunhaluisesti laumansa mustaa lammasta.
-- Hyvä, äiti, pysy sinä lujana. Dan vastaa kokonaista tusinaa
Jackeja ja Nedejä, jotka kerskailevat rahoistaan ja ovat olevinaan
suuria pomoja. Uskokaa pois, Dan saa vielä aikaan jotakin, josta
saadaan olla ylpeitä, lisäsi Ted, jonka kiintymys Dannyyn oli vuosien
varrella vain kasvanut ja muuttunut poikamaiseksi ihailuksi.
-- Totisesti, sen minäkin uskon. Hän on juuri sellainen veikko,
joka kiipeää Matterhornille, sukeltaa Niagaraan tai löytää ison
kultakimpaleen. Dan purkaa liikaa puhkuaan sillä tavoin, ehkäpä
viisaammin kuin me muut, sanoi Tom miettiväisenä.
-- Paljonkin viisaammin, sanoi Jo-rouva painokkaasti. -- Lähettäisin
toki mieluummin poikani näkemään Danin tavoin maailmaa kuin jättäisin
heidät yksin kaupunkiin keskelle kiusauksia, tuhlaamaan aikaa, rahoja
ja terveyttään. Danin täytyy itse raivata tiensä, ja se kasvattaa
hänessä rohkeutta, kärsivällisyyttä ja itseluottamusta. En ole yhtään
niin huolissani hänestä kuin Georgesta ja Dollista, jotka eivät
kykene huolehtimaan itsestään paremmin kuin pikkulapset.
-- Entä sitten Demi? Hänhän ravaa ympäri kaupunkia ja joutuu tekemään
juttuja vaikka mistä, sanoi Tom tuumien, että itse asiassa sellainen
työ olisi paljon mukavampaa kuin lääketieteen opinnot.
-- Demillä on kolme henkivartijaa -- hyvät periaatteet, tyylivaisto
ja viisas äiti. Ei hän joudu ikävyyksiin. Ja näistä kokemuksista on
hänelle paljon hyötyä sitten kun rupeaa kirjoittamaan, niin kuin hän
varmasti ennen pitkää rupeaa, aloitti Jo-täti profeetalliseen sävyyn,
sillä hän toivoi hartaasti, että edes muutamista hänen ankanpojistaan
tulisi joutsenia.
-- Siinä paha missä puhutaan, huomautti Tom, kun ruskeasilmäinen,
terveen näköinen nuori mies lähestyi lehtikujaa pitkin heiluttaen
sanomalehteä kädessään.
-- Sieltä tulevat kaupungin Iltauutiset! Viimeinen painos! Kauhea
murha! Pankkivirkailija karannut! Ruutitehdas räjähtänyt ja
latinankoulun pojat tehneet lakon! kiljui Ted ja lähti serkkuaan
vastaan loikkien sirosti kuin nuori kirahvi.
-- Kommodori on tullut! Hän katkaisee ankkuriköytensä ja laskee
myötäistä jahka irti pääsee, julisti Demi jo kaukaa.
Kaikki olivat innoissaan, ja lehti kulki kädestä käteen, jotta
jokainen saattoi omin silmin vakuuttua, että hampurilainen "Brenda"
oli onnellisesti laskenut satamaan.
-- Hän vaappuu tänne huomenna mukanaan tavanomainen kokoelma
merihirviöitä ja hurjia juttuja. Minä tapasin hänet, ja poika oli
iloinen ja tervainen ja ruskea kuin kahvipapu. Matka oli sujunut
hyvin, ja hän toivoo pääsevänsä toiseksi perämieheksi, kun nykyisen
jalka on katkennut, lisäsi Demi.
-- Saisivat tuoda sen minulle lastoitettavaksi, mutisi Nan
kiinnostuneena.
-- Miten Franz voi? kysyi Jo-rouva.
-- Hän on menossa naimisiin! Siinä onkin teille yllätys. Ensimmäinen
joukosta, täti, niin että saat sanoa hänelle hyvästit. Tytön nimi
on Ludmilla Hildegard Blumenthal, hyvästä perheestä, varakas, sievä
ja tietenkin enkeli. Poika toivoo vain enonsa suostumusta, sitten
hän aikoo vakiintua kunnon kansalaiseksi. Eläköön hän kauan ja
onnellisena!
-- Olipa se mukava uutinen. Tuntuu ihanalta, kun saa edes yhden
poikansa hyvän vaimon hoiviin. Jos kaikki on kohdallaan, niin minun
ei kai enää tarvitse olla huolissani Franzista, sanoi Jo-rouva
ristien tyytyväisenä kätensä, sillä hän tunsi usein itsensä
levottomaksi kanaemoksi, jolla oli siipiensä suojassa iso parvi
poikasia.
-- Niin, sitä minäkin, huokasi Tom vilkaisten syrjäsilmällä
Naniin. -- Nuori mies tarvitsee hyvää vaimoa vakiintuakseen. Ja
mukavien tyttöjen velvollisuus on mennä naimisiin niin varhain kuin
mahdollista, eikö niin, Demi?
-- Jos vain mukavia poikia olisi kylliksi. Mutta naisväkeä on enemmän
kuin miehiä, kuten tiedät, vastasi Demi nojaten äitinsä tuoliin.
-- Se on siunattu järjestelmä, sillä tarvitaan kolme tai neljä
naista, ennen kuin yksi mies selviää maailmaan, sen läpi ja siitä
pois. Te pojat olette kalliita otuksia, ja on hyvä että äidit,
sisaret, vaimot ja tyttäret rakastavat velvollisuuksiaan, sillä
muuten te kyllä katoaisitte maailmankuvasta, sanoi Jo-rouva
juhlallisesti ja avasi korin, joka pullotti täynnä rikkinäisiä
sukkia. Kunnon professori kulutti niitä kovasti, ja pojat olivat
tulleet isäänsä.
-- Ja näin ollen ylijäämänaisilla on yllin kyllin työtä pitäessään
huolta avuttomista miesparoista ja heidän perheistään. Huomaan
sen joka päivä yhä selvemmin ja olen iloinen, että minusta tulee
ammattini takia hyödyllinen ja riippumaton vanhapiika. Nanin
päättäväinen painotus sai Tomin huokaamaan.
-- Olen oikein ylpeä sinusta, Nan, ja toivon sydämestäni että
menestyt, sillä juuri sinunlaisiasi naisia maailmassa tarvitaan.
Minustakin tuntuu joskus, kuin olisin lyönyt laimin kutsumukseni
mennessäni naimisiin. Mutta velvollisuuteni näytti viittaavan tälle
tielle, enkä ole siitä pahoillani, sanoi Jo levittäen syliinsä suuren
ja hyvin rikkinäisen sukan.
-- En minäkään. Mitähän kummaa minäkin olisin tehnyt ilman
äitikultaa, lisäsi Ted syleillen äitiään niin, että molemmat
hävisivät sanomalehden taa, johon Ted oli ollut vajonneena vähän
aikaa.
-- Kultaseni, jos pesisit kätesi silloin tällöin, niin hyväilysi
olisivat vähemmän tuhoisia minun kauluksilleni. Mutta vähät siitä,
tulkoot ruohotäplät kaupanpäällisiksi. Lyhykäinen 'auringonpimennys'
näytti kovasti virkistäneen Jo-rouvaa, vaikka niskahiukset olivatkin
tarttuneet Tedin nappiin ja kaulus oli aivan vinossa.
Samassa Josie, joka oli tutkinut osaansa parvekkeen toisessa
päässä, päästi pienen parahduksen ja ryhtyi näyttelemään Julian
hautaholvikohtausta niin tehokkaasti, että pojat taputtivat käsiään
ja Nan mutisi: -- Ihan liian kiihottavaa hänen ikäiselleen.
-- Kyllä sinun varmaan täytyy alistua, Meg. Tuo lapsi on syntynyt
näyttelijäksi. Emme me milloinkaan esittäneet mitään noin hyvin, emme
edes 'Noidan kirousta', sanoi Jo-rouva ja heitti kirjavan sukkanipun
sisarentyttärensä jalkoihin, kun tämä lyyhistyi kynnysmatolle.
-- Tuo on varmaan rangaistus siitä, että minä niin kiihkeästi halusin
näyttämölle silloin tyttönä. Nyt tiedän miltä äidistä tuntui.
Meg-rouvan äänessä oli vähän moitetta, ja Demi kiskoi sisarensa
kynnykseltä ja komensi tätä olemaan hassuttelematta.
-- Laske minut, tai saatte kuulla 'Mielipuolen morsiamen'
hahhahhaineen kaikkineen, huusi Josie mulkoillen Demiin kuin
loukattu kissanpoika. Ja heti päästyään jaloilleen hän alkoi esittää
dramaattisesti Readen kuuluisaa rouva Woffingtonia käyskellen ylväänä
portaita alas Daisyn punainen huivi laahuksena perässään.
-- Eikö hän ole loistava! Täällä olisi julmetun yksitoikkoista, ellei
Josie pitäisi iloa yllä. Älä yritäkään tehdä hänestä mallikappaletta,
sanoi Ted rypistäen kulmiaan Demille, joka kirjoitti portailla
pikakirjoitusmuistiinpanoja.
-- Josien pitäisi olla minun lapseni ja Robin sinun, Meg. Silloin
sinun talosi olisi rauhan satama ja minun oikea hullunmylly. Minun
täytyy nyt lähteä kertomaan Laurielle uutisia. Tule mukaan, Meg,
pieni kävely tekee meille hyvää.
Ja pistettyään Tedin olkihatun päähänsä Jo-rouva lähti sisarensa
kanssa. Daisy jäi vahtimaan vohveleita, Ted lepyttelemään Josieta,
ja Tom ja Nan menivät järjestämään potilailleen kiusallisen
neljännestunnin.
2