ERKKI KOLJAS. Hävittää —?
EEVI. Kaiken tämän.
ERKKI KOLJAS. Varallisuutensa? Sukutalonsa? Perintötalonsa?
EEVI. Kaikki.
ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sekö olisi muka kostoa minulle?
EEVI. Olisi kai sitäkin. — Ehkä enemmän itselleen.
ERKKI KOLJAS (tiukasti). Kuules, Eevi! (Ärtyisesti). Lopeta tuo
ijankaikkinen nypelöiminen! Ylös siitä! Minä en kärsi sinun
puolinaisia viittailujasi sinne ja tänne. Sinun pitää vastata suoraan!
Kuuletko? Mitä hän kostaisi itselleen?
EEVI (nousee). Sen saamattoman raukkamaisuuden, joka on saattanut
hänet kulkemaan teidän talutusnuorassanne niin pitkälle, että hän
sillä on vienyt muita turmioon.
ERKKI KOLJAS. No! Ei niin tulisesti! — Sehän tuntui puolustukselta.
Mutta jääköön se! — Onko Pentti puhunut sinulle ajatuksiaan.
EEVI. Ei!
ERKKI KOLJAS. Hm! Siis arveluita. — Miksi et ole minulle puhunut ennen
näistä?
EEVI. Pyysin minä teitä jättämään Pentin rauhaan edes siksi, kun Aina
olisi parantunut. Mutta se ei auttanut mitään.
ERKKI KOLJAS. Eikä mikään auta nytkään mitään. — Vai hävittää tämä
talo maineen mantuineen! Ei vähemmän, eikä enemmän! No, koetetaanpas!
Vielä on haka veräjässä. — Ensin on Airolalaisten poistuttava täältä.
Siitä on alotettava. Ja sitten —
ROUVA AIROLA (koputtaa ovelle).
EEVI. Täti!
Menee avaamaan oven.
ROUVA AIROLA (tulee). Hyvää iltaa!
EEVI. Terve tultuasi, täti!
ERKKI KOLJAS (levottomana). Käykää istumaan, rouva pastorska!
EEVI (hiljaa). Etkö heitä päältäsi?
ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos!
Menee istumaan Eevin pöydän luo.