Vuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella

tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti

yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli

muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin

tällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei

kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä

hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista

huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä,

mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi

tullen yhä läpikuultavammaksi.

Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina

kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne,

Plattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä

tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut

koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa

katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa,

joka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin

ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja

heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi

ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja

viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan

hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan

kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel

kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan

huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli

nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja

kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän

viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti

siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä

konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana

oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä,

jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli

myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain

tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun

ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei

vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten

Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei

riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko

kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa

tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan

pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä

kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.

Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten

kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman

hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään

liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut

mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen

kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi

katselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi

kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne

heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin

pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan

käden ja käsivarren.

Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone

näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa

näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan

sinne yli olkansa.

Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui

hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi,

mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa.

Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen

voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä

parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla

kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti

koskiessaan maahan.

Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä

istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.

Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni

menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista

halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli

mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne

kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin,

vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa

esimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen

Plattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan

väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen

käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta

pimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista

elämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina

meitä ympäröivät.

On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla

aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin

palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja

vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime

kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä

kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri

Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä

ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä

ankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen

miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia,

vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli

kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen

oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän

ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.

Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin

painostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia

näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on

luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen

tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi

tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti

painaa mieleensä.

Mustan miehen kosto.

Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä

rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan

takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan -- heissä löytyy

näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten

orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut

heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista

ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka

syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon

mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen,

ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli

tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan

tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa,

lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.

Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan

seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja

katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa

vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten

englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja

vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä

luettaessa.

Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan

ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta.

Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä

vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen

ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi

leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja

vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana

lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät

mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta

kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei

kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.

Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti,

katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt.

Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.

Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon

majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen

selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä

käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen

oli kerrottava siitä Waterhouselle -- tuolle siveelliselle,

mallikelpoiselle Waterhouselle -- joka tulisi aivan varmaan ottamaan

asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta

kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko

retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään

kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin

lähistöllä.

Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään

järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän

oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita

naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen

varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa

olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi

tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.

Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä

kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa

kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka

astuu opettajansa eteen tilinteolle.

Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock

istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi

odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan

astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan

keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin,

lähetettäviksi veneissä Sulymaan.

Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki

sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock

toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle

iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa

puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä

Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui,

hän solvasikin.

"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole

mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään,

ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet

joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun

alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä

porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia

tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat

kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen

häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta

kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman,

typerän tolvanan --"

"Annahan tulla vaan!" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai

Waterhousen suunniltaan; "annahan tulla!"

Tästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.

"Kuulehan nyt, Pollock", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. "Sinun

on lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut

kyllin haittaa --"

"Älä ensinkään huolehdi", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. "Lähden

kernaasti."

Waterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. "No, hyvä",

sanoi hän. "En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan

vietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian

tähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan" -- "Se

on tarpeetonta", vastasi Pollock. "Voin lähteä yksinäni. Täältä."

"Pitkälle et pääse", sanoi Waterhouse. "Sinä et ymmärrä tätä

porroh-asiaa."

"Mistä _minä_ saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen

oma?" virkkoi Pollock katkeroituneena.

"Sitä hän oli joka tapauksessa", sanoi Waterhouse, "etkä sinä saa

asiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias

tietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä

porroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen

lait, uskonto, hallitus, lääkintätaito... Sellaiset ne nimittävät

päämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden

veijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen,

täkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat

mendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen

paikkaan... Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun

täytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan."

Hän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä.

Hetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. "Sinun sijassasi

pysyttelisin hiukan syrjässä", hän huomautti olkansa yli, mennessään

ulos. "Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville."

Pollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. "Minut oli aiottu

sivistyneisiin oloihin", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään

piippuansa. "Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin

Lontooseen tai Pariisiin."

Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli

kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa

olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän

sanoi kiukkuisesti.

Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään

halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä.

Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä

yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi.

Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava

poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse

ja vaikeni.

"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.

"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat

jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse

pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski.

"Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät

jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia

selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten.

Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen

tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa,

mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä

majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei

sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua.

Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."

Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen

johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta

on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet;

"lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken

jäntevyytesi."

"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"

"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia

kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta

Shakespeare-paholaiselta."

Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja

Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä.

Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa

ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.

"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti,

istuen yhä alallaan.

Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa.

Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras

sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti

telttaan, laskeutuen siellä levolle.

Vähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän

uneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen

ylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen

käsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä

äkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen

lisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.

Kun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti

vähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat

näön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.

Näiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi

jättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään

tarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja

Pollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua

päästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä

ruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet -- jotka

eivät pitäneet hänestä -- melomaan alusta keskellä virtaa, sadan

kyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän

pakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen

puolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan

mahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan

vapaasti ja halukkaasti.

Päivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain,

kaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja

vasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin

tällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi

pehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi

noitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he

voivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia

ja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen

kauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä

näköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan

perästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se

salli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka

vallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he

saapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle,

karkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.

Seuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan

suolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä

viisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse

arveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen

alaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock

kohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista

kauppamiestä -- vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä

kaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen,

joka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys

miellytti häntä suuresti.

Kahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock

ja Perera pelasivat viittä lehteä -- ainoa peli, jonka molemmat

tunsivat -- ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock

sai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan;

teräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se

oli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein

kaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken

yötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana

aamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.

Perera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat

varsin tarkalleen. "Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja

tietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään

alkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen -- ellette maksa

hyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua

hänet. Mutta hänkin voi ampua teidät."

"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen", jatkoi Perera. "Minä en

tietenkään usko sitä -- taikauskoa -- mutta eipä ole sittenkään hauskaa

ajatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta

mies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion

ympäri, lähettääkseen pahoja unia.... Onko teillä ollut pahoja unia?"

"Onpa kyllä", virkkoi Pollock. "Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin

käännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän

teki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja

tulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta

kuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita

-- nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä

siitä."

"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta", sanoi Perera. "Sitten kertovat

neekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko

hiljan nähnyt sellaisia?"

"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä

riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."

"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli

satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä

luunsärky."

"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.

"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"

Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan

jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä",

virkkoi Perrera -- "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on

tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla,

luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on

kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää

välittäkö siitä... Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii

tämän jälkeen."

"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen

synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle.

"Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi

ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää

pelionnenkin."

Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.

"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin

ihmeellistä joukkoa."

Eräitä kertoelmia · 第 3 / 4 段