tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti
yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli
muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin
tällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei
kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä
hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista
huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä,
mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi
tullen yhä läpikuultavammaksi.
Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina
kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne,
Plattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä
tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut
koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa
katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa,
joka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin
ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja
heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi
ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja
viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan
hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan
kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel
kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan
huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli
nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja
kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän
viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti
siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä
konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana
oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä,
jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli
myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain
tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun
ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei
vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten
Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei
riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko
kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa
tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan
pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä
kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.
Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten
kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman
hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään
liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut
mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen
kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi
katselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi
kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne
heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin
pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan
käden ja käsivarren.
Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone
näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa
näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan
sinne yli olkansa.
Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui
hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi,
mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa.
Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen
voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä
parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla
kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti
koskiessaan maahan.
Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä
istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.
Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni
menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista
halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli
mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne
kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin,
vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa
esimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen
Plattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan
väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen
käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta
pimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista
elämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina
meitä ympäröivät.
On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla
aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin
palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja
vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime
kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä
kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri
Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä
ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä
ankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen
miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia,
vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli
kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen
oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän
ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.
Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin
painostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia
näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on
luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen
tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi
tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti
painaa mieleensä.
Mustan miehen kosto.
Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä
rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan
takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan -- heissä löytyy
näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten
orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut
heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista
ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka
syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon
mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen,
ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli
tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan
tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa,
lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.
Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan
seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja
katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa
vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten
englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja
vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä
luettaessa.
Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan
ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta.
Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä
vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen
ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi
leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja
vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana
lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät
mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta
kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei
kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.
Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti,
katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt.
Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.
Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon
majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen
selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä
käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen
oli kerrottava siitä Waterhouselle -- tuolle siveelliselle,
mallikelpoiselle Waterhouselle -- joka tulisi aivan varmaan ottamaan
asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta
kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko
retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään
kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin
lähistöllä.
Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään
järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän
oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita
naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen
varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa
olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi
tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.
Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä
kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa
kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka
astuu opettajansa eteen tilinteolle.
Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock
istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi
odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan
astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan
keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin,
lähetettäviksi veneissä Sulymaan.
Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki
sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock
toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle
iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa
puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä
Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui,
hän solvasikin.
"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole
mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään,
ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet
joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun
alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä
porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia
tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat
kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen
häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta
kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman,
typerän tolvanan --"
"Annahan tulla vaan!" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai
Waterhousen suunniltaan; "annahan tulla!"
Tästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.
"Kuulehan nyt, Pollock", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. "Sinun
on lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut
kyllin haittaa --"
"Älä ensinkään huolehdi", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. "Lähden
kernaasti."
Waterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. "No, hyvä",
sanoi hän. "En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan
vietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian
tähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan" -- "Se
on tarpeetonta", vastasi Pollock. "Voin lähteä yksinäni. Täältä."
"Pitkälle et pääse", sanoi Waterhouse. "Sinä et ymmärrä tätä
porroh-asiaa."
"Mistä _minä_ saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen
oma?" virkkoi Pollock katkeroituneena.
"Sitä hän oli joka tapauksessa", sanoi Waterhouse, "etkä sinä saa
asiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias
tietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä
porroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen
lait, uskonto, hallitus, lääkintätaito... Sellaiset ne nimittävät
päämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden
veijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen,
täkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat
mendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen
paikkaan... Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun
täytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan."
Hän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä.
Hetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. "Sinun sijassasi
pysyttelisin hiukan syrjässä", hän huomautti olkansa yli, mennessään
ulos. "Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville."
Pollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. "Minut oli aiottu
sivistyneisiin oloihin", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään
piippuansa. "Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin
Lontooseen tai Pariisiin."
Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli
kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa
olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän
sanoi kiukkuisesti.
Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään
halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä.
Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä
yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi.
Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava
poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse
ja vaikeni.
"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.
"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat
jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse
pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski.
"Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät
jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia
selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten.
Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen
tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa,
mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä
majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei
sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua.
Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."
Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen
johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta
on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet;
"lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken
jäntevyytesi."
"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"
"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia
kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta
Shakespeare-paholaiselta."
Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja
Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä.
Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa
ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.
"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti,
istuen yhä alallaan.
Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa.
Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras
sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti
telttaan, laskeutuen siellä levolle.
Vähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän
uneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen
ylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen
käsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä
äkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen
lisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.
Kun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti
vähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat
näön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.
Näiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi
jättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään
tarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja
Pollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua
päästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä
ruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet -- jotka
eivät pitäneet hänestä -- melomaan alusta keskellä virtaa, sadan
kyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän
pakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen
puolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan
mahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan
vapaasti ja halukkaasti.
Päivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain,
kaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja
vasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin
tällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi
pehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi
noitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he
voivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia
ja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen
kauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä
näköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan
perästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se
salli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka
vallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he
saapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle,
karkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.
Seuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan
suolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä
viisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse
arveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen
alaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock
kohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista
kauppamiestä -- vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä
kaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen,
joka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys
miellytti häntä suuresti.
Kahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock
ja Perera pelasivat viittä lehteä -- ainoa peli, jonka molemmat
tunsivat -- ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock
sai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan;
teräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se
oli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein
kaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken
yötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana
aamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.
Perera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat
varsin tarkalleen. "Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja
tietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään
alkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen -- ellette maksa
hyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua
hänet. Mutta hänkin voi ampua teidät."
"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen", jatkoi Perera. "Minä en
tietenkään usko sitä -- taikauskoa -- mutta eipä ole sittenkään hauskaa
ajatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta
mies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion
ympäri, lähettääkseen pahoja unia.... Onko teillä ollut pahoja unia?"
"Onpa kyllä", virkkoi Pollock. "Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin
käännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän
teki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja
tulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta
kuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita
-- nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä
siitä."
"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta", sanoi Perera. "Sitten kertovat
neekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko
hiljan nähnyt sellaisia?"
"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä
riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."
"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli
satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä
luunsärky."
"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.
"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"
Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan
jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä",
virkkoi Perrera -- "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on
tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla,
luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on
kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää
välittäkö siitä... Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii
tämän jälkeen."
"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen
synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle.
"Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi
ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää
pelionnenkin."
Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.
"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin
ihmeellistä joukkoa."