riippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla
entistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti
erään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut.
Tämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se
iskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. -- Eräästä määrätystä
palveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli
koristettu lukko.
Kun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta
sisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.
"Ei täällä!" virkkoi Pollock nopeasti. "Ei täällä!"
Mutta mies halusi saada kaupat päätetyksi eikä Pollock ennättänyt estää
häntä avaamasta vaatetta ja heittämästä pöydälle porroh-miehen päätä.
Se ponnahti lattialle jättäen korteille punaset jäljet ja vieri
nurkkaan; sinne se pysähtyi kääntyneenä ylösalasin, mutta tuijottaen
tiukasti Pollockiin.
Perera kavahti seisaalleen, kun pää putosi korttien keskelle, ja rupesi
kiihkoissaan sättimään portugalinkielellä. Mendi kumarteli punanen
vaate kädessään. "Pyssy!" hän sanoi. Pollock tuijotti nurkassa olevaan
päähän. Kasvoilla oli juuri sama ilme kuin hänen unissaankin
näyttäytyessään. Jotain tuntui napsahtavan lukkoon hänen omissa
aivoissaan, kun hän katseli sitä.
Sitten Perera solahti jälleen englanninkieleen.
"Toimititteko hänet surmatuksi?" hän kysyi. "Ettekö surmannut häntä
itse?"
"Miksi olisi minun pitänyt tehdä se?" sanoi Pollock.
"Mutta nyt ei hän voi poistaa sitä!"
"Poistaa mitä?" kysyi Pollock.
"Ja kaikki kortit ovat aivan pilalla!"
"Mitä te tarkoitatte poistamisella?" virkkoi Pollock.
"Teidän täytyy lähettää minulle uusi pakka Freetownista. Niitä saa
ostaa siellä."
"Mutta -- poistaa?"
"Se on vain taikauskoa. Unohdin sen. Neekerit sanovat, että jos noidat
-- hän oli noita -- Mutta se on pelkkää roskaa.... Täytyy saada
porroh-mies palauttamaan se tai surmata hänet itse.... Se on kerrassaan
tyhmää."
Pollock kirosi itsekseen, tuijoittaen yhä vielä nurkassa olevaan
päähän.
"En voi sietää tuota katsetta", hän sanoi. Sitten hän hyökkäsi pään luo
ja potkasi sitä.
Se kieri muutaman kyynärän matkan ja jäi sitten samaan asentoon kuin
ennenkin, kääntyneenä ylösalasin ja katsoen häneen.
"Hän on kamalan näköinen", virkkoi Perera. "Kerrassaan kamalan
näköinen. Ne viiltelevät kasvojaan pienillä veitsillä."
Pollock olisi uudelleen potkaissut päätä, ellei mendi-mies olisi
koskettanut hänen käsivarttaan. "Pyssy?" tämä sanoi silmäillen päätä
hermostuneesti.
"Kaksikin -- jos viet tuon kirotun kappaleen pois", lausui Pollock.
Mendi pudisti päätään ja teki tiettäväksi, että hän halusi saada yhden
pyssyn, joka nyt oli tuleva hänelle ja josta hän olisi varsin
kiitollinen. Pollock huomasi, ettei häneen voinut vaikuttaa
mielittelyllä eikä röyhkeydellä. Pereralla oli pyssy myytävänä (kolmen
sadan prosentin voitolla) ja ennen pitkää mies poistui se kädessään.
Sitten Pollockin katseet kääntyivät hänen tahtomattaankin permannolle.
"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen", sanoi
Perera nauraen väkinäisesti, "Hänellä lienee raskaat aivot; hänen
päänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää
pystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä
sen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies,
joka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi
pitänyt surmata hänet itse."
Pollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen
kamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan.
Hän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli
erehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui
niskasta ylösalasin.
Hän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta
hänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi
Pereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön
ollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja
raapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin
päänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti.
Kuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa.
"Koira!" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.
Aamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen.
Tuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän
makasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun
valo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki
permannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että
riippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.
Hän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira
oli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja
kärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä
vielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.
Pollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon
pelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri -- pitkän matkan
päässä -- ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo,
kasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä
ja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta
mieltään.
Hän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu --
pilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. "Teidän ei olisi pitänyt
säikähyttää koiraa", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä
hilpeydellä.
Seuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti
koettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai
voitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle
ja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi
krokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka
saapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle
muka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään,
alentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se
kauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän
lähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti
taakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.
Tästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään.
Heti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä
oli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni
Monrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen
rantariuttojen keskitse. "Taivaalle kiitos!" huudahti Pollock suurella
hartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin
hän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti
asettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.
Perinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman
rämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon
pitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä,
kuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun
ja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa
oli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut
ilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta
ilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta
kaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.
"Hyvästi, porroh!" virkkoi Pollock. "Hyvästi -- eikä _näkemiin_!"
Laivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun,
toivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen
teeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.
"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen", puheli kapteeni. "En
ole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen."
"Mikähän se mahtaa olla?" kysyi Pollock.
"Savustettu pää", sanoi kapteeni.
"_Mikä_?" kysyi Pollock.
"Ihmispää -- savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu
viilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä
niin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta,
olettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!... No
niin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin
sen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän
sellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru
ylösalasin kääntyneenä. Halloo!"
Pollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään
tukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä
mereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin
kimppuun.
"Hei!" sanoi kapteeni. "Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää
erillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa?
Oletteko järjiltänne?"
Pollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää,
"Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli", hän sanoi. "Minulla
on täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle
anteeksi."
Hän oli aivan kalpea ja hiessä. Äkkiä hän käsitti täysin selvästi,
kuinka vaarallista hänelle oli saattaa järkensä epäilyksen alaiseksi.
Hän koetti pakostakin voittaa takaisin kapteenin luottamuksen
vastaamalla hänen ystävällisiin kyselyihinsä, ottamalla vaarin hänen
ehdotuksistaan, vieläpä maistamalla lusikallisen hänen puhdasta
konjakkiansakin. Ja kun siitä asiasta oli selviydytty, hän teki joukon
kysymyksiä kapteenin harjoittamasta eriskummallisten esineiden
kaupasta. Tämä kuvaili päätä varsin yksityiskohtaisesti. Pollock
kamppaili kaiken aikaa itsensä kanssa tukahuttaakseen sen luonnottoman
luulon, että laiva oli yhtä läpikuultava kuin lasi ja että hän saattoi
selvästi erottaa tuon ylösalasin kääntyneen pään, joka katseli häntä
hänen jalkojensa alla olevasta hytistä.
Olo laivalla oli hänelle melkein tukalampaa kuin Sulymassa. Kaiken
päivää hänen täytyi hillitä itseänsä, vaikka hän tunsikin elävästi,
että tuo kauhea pää, joka synkisti hänen mielensä, oli niin uhkaavan
lähellä. Yöllä hänen vanha painajaisensa palasi hänen kimppuunsa,
kunnes hän voimakkaalla ponnistuksella pakottautui valveille, kauhun
jäykistämänä ja käheän huudahduksen pyrkiessä esiin hänen kurkustaan.
Hän jätti tuon todellisen pään jälkeensä Bathurstiin, missä hän siirtyi
Teneriffan laivaan, mutta unet ja ankara luuvalo eivät luopuneet
hänestä. Teneriffassa Pollock muutti Kapin linjalle, mutta pää seurasi
häntä. Hän pelasi korttia, koetti shakkipeliä, lukipa kirjojakin, mutta
väkijuomat hän tiesi vaarallisiksi. Ja kuitenkin -- milloin hyvänsä
hänen silmiinsä sattui ympyriäinen musta varjo tai joku musta esine,
niin hän otaksui sitä pääksi ja -- näkikin sen. Hän tiesi varsin hyvin,
että hänen mielikuvituksensa rupesi pettämään häntä, ja kuitenkin
tuntui ajoittain siltä, kuin olisi laiva, hänen matkustajatoverinsa,
merimiehet ja laaja ulappa kuuluneet jonkullaiseen utumaiseen
hourekuvaan, joka riippui hänen ja kauhean todellisen maailman välillä,
töin tuskin peittäen sen häneltä. Ja ainoa kieltämättömän todellinen
esine oli porroh-mies, joka pisti pirullisen päänsä esiin tuon verhon
lävitse. Sellaisina hetkinä hän nousi ylös ja kosketteli esineitä,
maisteli tai jyrsi jotain, poltti tulitikulla kättään tai pisti itseään
neulalla.
Taistellen siten hurjasti ja äänettömänä kiihtyneen mielikuvituksensa
kanssa Pollock saapui viimein Englantiin. Hän nousi maalle
Southamptonissa ja lähti Waterloon asemalta suoraa päätä ajurilla
pankkiirinsa luo Cornhilliin. Siellä hän selvitti asiansa
liikkeenhoitajan kanssa yksityisessä huoneessa ja kaiken aikaa pää
riippui koristeen tavoin lieden mustalta marmorireunustalta ja tihkui
verta tulisijan rautaristikolle. Hän saattoi kuulla pisarain putoilevan
ja nähdä niiden punaavan ristikon.
"Sievä sananjalka", virkkoi liikkeenjohtaja, seuraten hänen katsettaan.
"Mutta se ruostuttaa ristikon."
"Erittäin sievä sananjalka", vastasi Pollock. "Ja nytpä muistan.
Voitteko suositella minulle jotain lääkäriä sairasmielisyyttä vastaan?
Minua vaivaa -- miksi niitä nimitetäänkään? -- hallusinatsionit."
Pää nauroi hurjasti, raivoisasti. Pollockia hämmästytti, ettei
liikkeenhoitaja kuullut sitä. Mutta tämä vain tuijotti häneen.
Saatuaan lääkärin osoitteen Pollock astui hetken kuluttua ulos
Cornhillille. Ei ollut ainoatakaan ajuria näkyvissä ja niin hän jatkoi
matkaansa kadun länsipäähän ja koetti kulkea Mansion Housea vastapäätä
olevan risteyksen poikki. Se ei juuri ole helpointa tottuneimmallekaan
lontoolaiselle: kärryjä, vankkureita, vaunuja, postirattaita ja
omnibusseja liikkuu keskeytymättömänä virtana; mutta sille, joka on
juuri saapunut Sierra Leonen myrkyllisistä erämaista, se on kiehuvaa,
pyörryttävää sekamelskaa. Ja kun jalkojesi väliin yhtäkkiä kimmahtaa
kummipallon tavoin ylösalasin kääntynyt pää, jättäen maahan sattuessaan
selviä veritahroja, niin tuskinpa voinet välttää onnettomuutta. Pollock
nosteli jalkojansa suonenvedontapaisesti, karttaakseen sitä, ja
potkaisi sitä sitten kiukkuisesti. Silloin hän sai ankaran sysäyksen
selkäänsä ja pureva tuska levisi hänen käsivarttansa pitkin.
Erään omnibussin aisa oli osunut häneen ja yksi hevosista oli
kavioillaan murskannut kolme sormea hänen vasemmasta kädestään -- ja
juuri ne sormet, jotka hän ampui porroh-mieheltä poikki. Hänet
vedettiin esiin hevosten jaloista ja hänen musertuneesta kädestään
tavattiin lääkärin osoite.
Pariin päivään ei Pollock tajunnut muuta kuin kloroformin äitelää
kirpeätä tuoksua, että häntä leikattiin, vaikka ei hän tuntenut mitään
kipua, että hän makasi hiljaa ja että hänelle annettiin ruokaa ja
juomaa. Sitten hän sai hiukan kuumetta, kävi perin janoiseksi ja hänen
vanha painajaisensa palasi uudelleen. Vasta sen ilmetessä hän huomasi,
että se oli jättänyt hänet rauhaan yhdeksi päiväksi.
"Jos pääni olisi murskautunut sormieni sijasta, niin kenties siitä
olisi päässyt kokonaan", virkkoi Pollock, tuijottaen miettiväisenä
erääseen tummaan pielukseen, joka oli ruvennut näyttämään päältä.
Ensi tilassa Pollock kertoi lääkärille mielenhäiriöstään. Hän tunsi
selvästi tulevansa hulluksi, ellei keksittäisi jotain parannuskeinoa.
Hän selitti nähneensä Dahomeyssa erään mestauksen ja että eräs pää
kummitteli nyt hänen mielessään. Luonnollisesti hän ei välittänyt
kertoa mitään todellisesta tapahtumasta. Lääkäri näytti vakavalta.
Hetken kuluttua hän virkkoi epäröiden. "Saitteko lapsena paljon
uskonnollista ohjausta?"
"Varsin vähän", Pollock vastasi.
Lääkärin kasvot synkistyivät hetkeksi. "En tiedä, oletteko kuullut
ihmeparannuksista -- tietysti ei niiden silti tarvitse olla ihmeitä --
niitä toimitetaan Lourdesissa."
"Pelkään pahoin, etten minä juuri kelpaa uskolla lääkittäväksi",
Pollock lausui tuijottaen tummaan pielukseen.
Pää väänsi arpiset piirteensä inhoittavaan irvistykseen. Lääkäri
siirtyi uudelle uralle.
"Se on pelkkää mielikuvitusta", hän sanoi, ruveten äkkiä puhumaan
reippaasti. "Joka tapauksessa hyvä tilaisuus uskoparannukseen. Teidän
hermostonne on kurjassa kunnossa, te olette tuollaisessa terveydellisen
hämäryyden tilassa, jolloin kummitukset kernaimmin saapuvat.
Mainitsemanne vaikutelma oli teille liian voimakas. Valmistan teille
hiukan lääkettä, joka vahvistaa hermostoanne -- etenkin aivojanne. Ja
teidän täytyy hankkia ruumiinliikuntoa."
"Minä en kelpaa uskoparannukseen", sanoi Pollock.
"Ja sen vuoksi meidän on parannettava mieliala. Lähtekää etsimään
virkistävää ilmaa -- Skotlantiin, Norjaan, Alpeille" --
"Vaikka Jerikoon, jos haluatte" -- virkkoi Pollock -- "minne Naamankin
lähti."
Mutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti
urheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta
hänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista
kenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti,
jonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo
tulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen
tieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt
paeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään
olleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen
menettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin
karttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva
kappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti
pelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää
muuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan
_tuntuisi_ oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli
sitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä
toisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään.
Hän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä
-- emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold --
hänen lähin sukulaisensa -- saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan
häntä ulos -- ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan
uteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti
kädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti
häneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä.
Mutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja
ajaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi
sen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän
puri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun
hän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä
ja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään.
Kääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta
kiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.
Juttu päättyi juolu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä,
siteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli
uneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa,
värittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua,
hän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä
jalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.
"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja", hän virkkoi, kaamean
epäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi
hänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui
käsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen
mielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi
pronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän
laski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin
suonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli
pettänyt hänet.
Vavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla
jaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa,
hän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin
laatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän
näki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen
epätoivon katkeruutta.
Nopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen
mieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien
huono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton
koleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin
armottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka
porroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan,
mendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota
tuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän
_tiesi_ sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän
siirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää
irvisti hänelle... Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi
tykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui
aivan kuin jäältä.