joka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla
tapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi
mieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja
häipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett
puolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja
vähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi
sille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja
selitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan.
Hän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen
mahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä
opetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun
maineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys
Plattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian
näyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki
noita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun,
että he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu
kulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä
yhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat
poikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia
jutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä
näki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman
selviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä.
Useimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan
säteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa
kalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä
katsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen
ahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja
näytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin
kanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä
kuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun
Plattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys
tapahtui.
Hänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin
lähtönsäkin. Mikäli voi mr. Lidgettin verrattain vihaisista
pääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada,
käy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo
muinainen herrasmies, jätettyhän iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan
poimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää.
Puutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa
korkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri
kumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta, kuuli
hän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä,
törmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän
heilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä
oli niin voimallinen, että hänen silkkihattunsa -- mr. Lidgett on
rauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden -- työntyi
äkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka
häntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan vartten
sekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried
Plattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua,
ilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin
vihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki
silmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta
ja ihmeellisestä käyttäytymisestä.
Tätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin
nimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi -- sen julkinen
käsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr.
Lidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet
ja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa
käsiteltäissä "Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville
saamiseksi." Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos
huomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän
pikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran,
luullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen
asema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin
pois hammas, jonka hermot oli huumattu.
Silloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen
tutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää _Anatomisessa
Aikakirjassa_. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat;
nyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.
Mutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt
seuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin
ilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi.
Kaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on
vapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa
Lidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä,
miten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen
sydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää
toteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi
päiväksi, että hän palasi verrattain kiivaasti, olosuhteitten
vallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan mr. Lidgettiä,
millaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi
käännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä
todentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina
yhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme
ulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon
varmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen
oman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista
yksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en
halua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa -- seikka, jonka
monet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat
jättävät tekemättä -- että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen
eittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen
ihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot
tekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen
kokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo
lukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan
vaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.
Voin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja
että minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin
jutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemmin hän hyväntahtoisesti
luki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti
oikea.
Hän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa. Hän
tunsi kohoavansa ja työntyvänsä -- voimallisesti taaksepäin.
Psykologille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään
selvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen
pöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi
hyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan.
Täräys huumasi hänet hetkiseksi. Yht'äkkiä hän haistoi selvästi
palaneen tukan hajua ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi
tiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä
oli aikalailla sekasin.
Ensiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä
luokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja
mr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän
huomautuksiaan hän ei kuullut.
Mutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän
vaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja
epäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin
erehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän
mustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja
äänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen
synnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, "aivan
sumussa." Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen
omaa personallista turvallisuuttaan. Hän arveli mahdollisesti
menettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja
kasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei
nähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita
ympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten
sijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja
virvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. _Kaksi pojista kulki,
käsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä!_ Kumpikaan ei näkynyt
tietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen
tunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.
Plattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin
saanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin
hiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen
toinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset,
että räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jokainoan
sielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä
selvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.
Kaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys
eboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymön ainoa
valopilkku oli erään pilven reunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku,
joka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli
ensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa
epämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa
vasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina,
epäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni
ilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.
Hän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän
huusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin
kulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett,
jota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän
sanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli
erinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan
kissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun
hän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään,
tuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.
Sitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo
pulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen
taskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa
kallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua
ympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen
aivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli
puhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui
ammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti
laajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.
Hän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä
alaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen
terävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman
ympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja
vaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä ei kuulunut ruohon
kahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että
se puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo
yhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi
yläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan
voimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä,
mikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppuravalo johtui
optillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla
alemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas
kellonääni. Rasittava odotus kasvoi rinnakkain valon kanssa.
On luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen
vihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina
keskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky _meidän_
maailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi.
Mahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän
maallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa
kulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin,
läpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä
alakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei
niin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat
iltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä
tekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden
olemassaolosta ei hän tähän asti ollut mitään tiennyt. Kuva hämärtyi
hetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.
Katsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen
kallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää
pieni viheriä hehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa
kohosi kaukaisten basaltti-aaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan
viheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä
muuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valo syviä punervan
mustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä,
jotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä
olivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin,
ikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä
täällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.
Tätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen
universumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti
todeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea
liikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana.
Arvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta
maailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon
kirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma
puolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa
kuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin
pitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman
säännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan
synkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä
saada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan
erään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi
vihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne
todellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni.
Plattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt
ja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä
johtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiinsa.
Näyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset
voivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan
maailman.
Tämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon
noustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia.
Ne näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Piattner
alkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin.
Laskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi
seinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli
irtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alaskapuamisesta johtuva häly --
silloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä -- tuntui
olevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli
tauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat
rakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja
mausoleoita, paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia.
Hautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki
suurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä,
vaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin
tuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat
jälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella
oleviin mustiin rakennuksiin.
Nähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Piattner pysähtyi
hämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät
ihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan
ruumis. Piattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä,
ettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti
niitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli
kyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään,
Tavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen
muoto, ettei Piattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut.
Kummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti
pitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä.
Hetkisen oli Piattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä
johtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä
maailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja
Piattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen
kiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa
koskettaen hänen kasvoihinsa -- kylmältä se tuntui -- ja kulki edelleen
vuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.
Plattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siitä, että tuo
pää omituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia
päitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei
näyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen
kasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti
syrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat
muodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne
äännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri
ylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä
ja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi,
jonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita
yhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.
Kului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo
omituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten
kuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut,
alkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään
kasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean
viheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat
tulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä
sammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.
Hän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti
jotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan
tuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät
olivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkunmoisen
basalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella
kohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää
kulki tulikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään
näitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten
askelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän
oli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata
askeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen
hyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli
pimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain
huippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut
yhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä.
Katsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten
hitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi
hän, "isoja lumihiuteita", olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.
Plattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta
päivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia
askeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa
paholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita,
vaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja.
Tarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi
silmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän
olennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa
eivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen
oltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun
maallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa
tummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun
partaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen
ympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja
tai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja
sitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme
kuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman
asukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.
Mitä ne ovat -- nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut
selville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat
kuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot
kääntyivät häneen päin; niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä,
jotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja
miehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet
omituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta
ei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi --
hiukan moittivastikin, kuten näytti -- hänen silmiinsä.
Hän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää.
Me saamme siis arvata, keitä nuo elämän katselijat ovat. Ja jos heidän
olemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä miksi he niin tarkkaan
ja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet.
Voi olla -- minusta näyttää tämä todennäköiseltä -- että elämämme
sammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän
vielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten
ketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin
inhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on
minun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään
selitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija
selvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa
jälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme
ulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin
-- nimittäin meidän maallisen päivän aikaan -- tuo vanha tuttu
henkinäyn tapainen kuva Sussexvillesta häntä kiusasi ja suututti. Hän
ei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä
sieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan
noitten tarkastelijain paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen
sielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä
jälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin
niin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet
todellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan
omia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen
tuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat
yhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota,
aina ne olivat hänen jälillään.
Yhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten
näkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli
kulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut
saapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi
juostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun
hänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun
läheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat
huoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, verhot ylhäällä ja laskeva
aurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan
kirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan
viheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty
kynttilä.