ERÄITÄ KERTOELMIA
Kirj.
H. G. Wells
Helsingissä,
Vilho Vainio,
1907.
Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö
SISÄLLYS:
Syvyydessä.
Gottfried Plattnerin tarina.
Mustan miehen kosto.
Syvyydessä.
Luutnantti seisoi teräspallon ääressä pureksien männynlastua. "Mitä
arvelette siitä, Steevens?" kysyi hän. "Onpa siinä ajatus", sanoi
Steevens avosydämisesti.
"Minä luulen sen menevän lyttyyn -- läts", sanoi luutnantti.
"Hän näyttää jo laskeneen kaikki aivan tarkalleen", sanoi Steevens,
tarttumatta vieläkään asiaan.
"Mutta ajatelkaa toki painetta", sanoi luutnantti. "Veden pinnalla on
neljätoista naulaa tuumalla, kolmekymmentä jalkaa alempana kaksi kertaa
niin paljo; kuusikymmentä, kolme; yhdeksänkymmentä, neljä kertaa;
yhdeksänsataa neljäkymmentä kertaa; viisituhatta kolmesataa --
peninkulma -- on kaksisataa neljäkymmentä kertaa neljätoista naulaa; se
on -- odottakaas -- kolmekymmentä sentneriä -- puolitoista tonnia,
Steevens; puolitoista tonnia neliötuumalla. Ja valtameri, johon sen
tulee sukeltaa, on viisi peninkulmaa syvä. Siis seitsemän ja puoli --"
"Tuntuuhan se", sanoi Steevens, "mutta on tuo teräskin aika paksua."
Luutnantti ei vastannut, alkoi vaan jälleen pureksia männynlastua.
Heidän keskustelunsa esine oli suuri teräspallo, jonka halkasija oli
ehkä yhdeksän jalkaa. Se näytti jättiläismäiseltä tykinkuulalta. Se oli
sijoitettu mukavasti hirveän suurille telineille laivan kokkapuolella
ja suunnattomat parrut, joitten piti auttaa sen veteen laskemista
tekivät laivan omituisen näköiseksi. Kahdessa kohden oli teräksessä
pari tavattoman paksulasista ikkunaa. Yksi niistä, tavattoman paksuine
teräskehyksineen, oli ruuvattu puoleksi auki. Molemmat miehet olivat
nähneet pallon sisustan tänä aamuna ensi kerran. Se oli mukavasti
sisustettu, ilmapatjoja ylt'ympäri ja pullistuneitten tyynyjen välissä
pieniä nappeja. Niistä hoidettiin laitoksen koneistoa. Kaikki oli
peitetty pehmeällä, yksin Myerin aparaattikin, jonka tuli imeä itseensä
hiilihappoa ja korvata laitoksen johtajan käyttämä happi, sitten kun
hän kiipeisi sisään tuosta miehenmentävästä ikkunanreiästä ja lasi
ruuvattaisiin kiinni.
Koko laitos oli niin huolellisesti tyynytetty, että sitä olisi voinut
ampua tykillä eikä sisässä olevalla olisi ollut mitään hätää. Ja niin
sen pitikin, sillä jonkun tunnin kuluttua ryömisi sinne tuosta
lasinreiästä mies, lasi ruuvattaisiin kiinni, pallo mereen ja sitten
alaspäin -- alaspäin aina vaan, viisi peninkulmaa, kuten luutnantti
sanoi. Se oli kiintynyt kovasti hänen mieleensä; se pani pään ihan
pyörälle. Sitten hän tapasi Steevensin, äsken laivalle tulleen, ja piti
häntä sopivana keskustelutoverina. Asia alettiin aina alusta.
"Mutta luulen", sanoi luutnantti, "että lasi aivan yksinkertaisesti
taipuu sisään, murtuu ja menee mäsäksi sellaisessa paineessa. On sitä
saatu kivikin juoksemaan vetenä kovan paineen alla -- ja huomatkaa mitä
sanoin."
"Jos lasi murtuu", sanoi Steevens, "mitä sitten?"
"Vesi syöksyy sisään kuin rautasuihku. Oletteko koskaan saanut kokea
kovapaineisen veden suihkua? Se kerrassaan musertaisi hänet. Se
tunkeutuisi hänen kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, syöksyisi korviin --"
"Onpas Teillä seikkaperäinen mielikuvitus!" arveli Steevens, joka näki
kaikki aivan elävästi tapahtuvan.
"Välttämättömän todeksi havaitsemista vaan", sanoi luutnantti.
"Entäs pallo?"
"Muutaman kuplan synnyttäisi ja asettuisi mukavasti pohjaan
tuomiopäivää odottelemaan, istuisi sinne liejuun ja pohjamutaan.
Elstead parka olisi vaan hajallaan halenneitten tyynyjensä päällä kuin
voi leivällä."
Hän kertasi viime lauseensa. Se miellytti häntä aivan nähtävästi. "Kuin
voi leivällä." "Luukkuako tarkastellaan?" kuului ääni kysyvän. Elstead
siellä seisoi heidän takanaan valkoseen puettuna kiireestä kantapäähän.
Paperossi oli hänellä hampaissa ja silmät hymyilivät leveän hatunreunan
alta. "Mitä Te voista ja leivästä juttuatte, Weybridge? Taasko moititte
meriupseerien riittämätöntä palkkaa? Minulla ei ole enää kuin yksi
päivä lähtööni. Saamme köydet tänään kuntoon. Nuo harvat pilven
hattarat ja kevyt aallonkäynti sopivat juuri mainiosti, kun tässä
heitetään tusinan verta tonneja lyijyä ja rautaa mereen, eikö niin?"
"Ei ne Teitä juuri häiritse", sanoi Weybridge.
"Ei. Seitsemän -- kahdeksankymmenen jalan syvyydessä ei ole liikettä
lainkaan ja sinne minä pääsen kahdessatoista sekunnissa. Antaa sitten
tuulen ulvoa itsensä käheäksi täällä pinnalla ja veden nousta vaikka
yli pilvien. Ei. Tuolla alhaalla on --." Hän siirtyi laivan syrjälle.
Toiset tulivat perässä. Kaikki kolme kumartuivat eteenpäin ja
tuijottivat vihreänkeltaiseen veteen.
"_Rauha_", sanoi Elstead, päättäen lauseensa.
"Oletteko vallan varma, että kellolaitos tekee tehtävänsä?" kysyi
Weybridge.
"Se on toiminut kolmekymmentä viisi tuntia", sanoi Elstead. "Toimimaan
se on tehtykin."
"Mutta jos se ei toimisi?"
"Miksei se sitä tekisi?"
"En minä menisi mereen tuossa kirotussa kapineessa", sanoi Weybridge,
"en, vaikka tarjottaisiin kaksisataatuhatta puntaa."
"Olettepa arka poika", sanoi Elstead ja sylkäsi tuttavallisesti alas
veteen.
"En minä vain ymmärrä, miten Te aijotte tuota laitosta käyttää", sanoi
Steevens.
"Ensinnäkin, minut ruuvataan palloon", sanoi Elstead, "ja kun minä olen
sytyttänyt ja sammuttanut sähkövalon kolmeen kertaan näyttääkseni, että
olen kunnossa, heittää tuo nostolaitos minut mereen ja kaikki nuo
raskaat lyijypainot tulevat perässä. Suurimmassa lyijypainossa on
rulla, jolla on sata syltä lujaa köyttä, ja muuta yhdistäjää ei
painoilla ja pallolla olekaan paitsi siteitä, jotka katkaistaan
lähdettäissä. On parempi käyttää köyttä kuin monikertaista
metallilankaa. Se katkee helpommin ja on taipuisampaa -- tärkeitä
asioita, kuten kohta havaitsette."
"Jokaisessa lyijypainossa näette reijän, sen läpi juoksee rautainen
kanki, tullen noin kuusi jalkaa ulos alapuolelta. Jos tuo kanki kohoaa,
nostaa se vivun ja panee käyntiin kellolaitoksen siinä päässä lieriötä,
jolle köysi kiertyy."
"No niin. Koko laitos lasketaan koreasti veteen ja siteet katkaistaan.
Pallo ui -- siinä on ilmaa, se on vettä keveämpi -- mutta lyijypainot
putoavat heti alas ja köysi juoksee. Kun köysi on aivan suora lähtee
pallokin sen vetämänä alaspäin."
"Mutta miksi Te köyden laitoitte?" kysyi Steevens. "Miksette
kiinnittänyt painoja suoraan palloon?"
"Pohjaan kolahtamisen tähden. Koko laitos menee alas hyvää kyytiä,
peninkulman toisensa jälkeen, viimein on vauhti aivan tavaton. Se
pirstaantuisi pohjaa vasten, ellei tätä köyttä olisi. Nyt iskevät
painot pohjaan. Heti kun ne sen ovat tehneet, tulee pallon uintikyky
kysymykseen. Se kulkee pohjaa kohti yhä hitaammin, seisahtuu vihdoin ja
alkaa uida taas ylöspäin."
"Nyt tulee kellolaitos kysymykseen. Heti kun painot puskevat pohjaan,
luistaa kanki läpi ja panee kellolaitoksen käyntiin. Köysi kiertyy
jälleen rullalleen. Minä laskeudun siten pohjalle. Siellä minä sitten
viivyn puoli tuntia, sytytän sähkön ja katselen ympärilleni. Sitten
kellolaitos naksauttaa taittoveitsen, köysi katkee ja minä syöksyn
jälleen ylös kuin soodavesikupla. Köysikin auttaa vaan."
"Entä jos sattuisitte laivan kohdalle?" kysäsi Weybridge.
"Minä tulisin sellaista vauhtia, että menisin koreasti sen läpi", sanoi
Elstead, "menisin kuin tykin luoti. Ei Teidän siitä tarvitse olla
huolissanne."
"Otaksukaamme, että joku väkevä rapueläin kietoutuisi
kellolaitokseenne."
"Se olisi minulle kiireellinen kehoitus pysähtyä", sanoi Elstead,
kääntyen katselemaan palloa.
* * * * *
Kello yhdentoista tienoissa oli Elstead heitetty mereen. Päivä oli
selkeän kirkas ja tyyni, taivaanrannalla oli sumua. Sähkövalo tuikahti
iloisesti kolme kertaa pienessä ylä-osastossa. Sitten he laskivat hänet
hitaasti veden pintaan ja kokkaköysillä seisova mies oli valmiina
leikkaamaan poikki palloa ja painoja yhdistävät siteet. Pallo, joka
kannella oli näyttänyt niin isolta, oli mitättömän pienen näköinen
tullessaan laivan keulan alle. Se keikkui hiukan ja sen kaksi tummaa
ikkunaa, jotka olivat yläpuolella, näyttivät ihmetellen katselevan
laivan reunalla tunkeilevaa väkeä. Eräs ääni ihmetteli, miltä
Elsteadista tuo keikkuminen tuntuu.
"Oletteko valmiit?" kuului kapteeni huutavan.
"Ollaan, ollaan, sir!"
"Antaa sitten mennä!"
Köydet katkaistiin, pyörre myllersi pallon ympärillä avuttoman
hauskasti. Katsojista joku heilutti nenäliinaansa, joku koetti huutaa
ja eräs kadetti laski hitaasti, "kahdeksan, yhdeksän, kymmenen!" Vielä
keikahdus ja koko laitos suoristui äkkiä.
Se näytti jäävän hetkeksi paikoilleen ja pienenevän nopeasti. Sitten
vesi sen nielasi, se näkyi vielä pinnan alla, heijastuksen
suurentamana. Ennenkuin ehti kolmeen laskea, oli se kadonnut. Läikettä
ja kirkkaita aaltoja jäi vielä jälkeen. Nekin pienenivät ja häipyivät.
Sitten ei näkynyt muuta kuin syvä vesi, joka alempana näytti aivan
mustalta. Siellä uiskenteli hai.
Sitten alkoi risteilijä liikkua, vesi myllertyi, hai katosi,
vaahtovirta ryöpsähti yli tuon kristallikirkkaan syvyyden, joka oli
niellyt Elsteadin. "Mikä on tarkotuksena?" kysyi eräs merimies
toveriltaan.
"Me asetumme muutaman peninkulman päähän, ettei hän ylös tullessaan
puske meihin", vastasi toinen.
Alus kulki hitaasti uuteen paikkaansa. Sen kannella katseli joka-ainoa,
joka oli jouten, tuota keinuvaa syvyyttä, jonne pallo oli uponnut.
Ensimäisenä puolena tuntina puhuttiin tuskin yhtään sanaa, joka ei
olisi koskenut Elsteadia. Joulukuun aurinko oli nyt korkealla ja
kuumuus melkoinen.
"Hänen on jokseenkin viileä tuolla alhaalla", sanoi Weybridge.
"Sanotaan, että jossain määrätyssä syvyydessä merivesi on aina
jäätymäisillään."
"Mistä hän tulee ylös?" kysyi Steevens. "Minulta on suunta kateissa."
"Tuolta noin", sanoi kapteeni, joka ylpeili kaikkitietäväisyydestään.
Hän ojensi sormen suoraan kaakkoon. "Ja nyt on luullakseni oikea
aikakin", sanoi hän. "Hän on ollut kolmekymmentä viisi minuttia."
"Pitkäkö aika menee, ennenkuin ehtii valtameren pohjaan?" kysyi
Steevens.
"Viiden peninkulman syvyyteen ja laskien -- kuten teimme -- nopeuden
lisäyksen kahdeksi jalaksi sekunnilta, menee menoon ja paluuseen noin
kolme neljännesminuttia."
"Hän on siis jo ollut liiankin kauvan", sanoi Weybridge.
"Melkeinpä", sanoi kapteeni. "Minä otaksun kuluvan muutamia minutteja
tuon köyden kiertämiseen."
"Sitä minä en muistanut", sanoi Weybridge, silminnähtävästi elostuen.
Nyt alkoi odotus. Minutti kului hitaasti eikä palloa näkynyt. Toinen
meni eikä mikään särkenyt hiljaisten laineitten liikuntoa. Merimiehet
selittivät toisilleen tuota köyden kiertämisjuttua. Laivan reuna oli
täynnä odottavia kasvoja. "Tule ylös Elstead!" huusi eräs partaposkinen
merikarhu kärsimättömänä. Toiset yhtyivät ja huusivat, kuin olisivat
olleet teatterissa esiripun nousua odottamassa.
Kapteeni katseli heitä ivallisesti.
"Jos nopeuden lisäys on kahta pienempi, niin hän tietysti viipyy
kauvemmin", sanoi hän. "Me emme varmaan tienneet, oliko kaava oikea. En
minä ole mikään orjamainen laskennon ihailija."
Steevens yhtyi häneen. Peräkannella ei puhuttu mitään muutamaan
minuttiin. Sitten kuului Steevensin kellon kuori naksahtavan.
Kun aurinko kaksikymmentä yksi minuttia myöhemmin oli laskeutunut
taivaanrannalle, odottivat he yhä pallon tuloa eikä yksikään kannella
ollut uskaltanut kuiskatakaan, ettei toivoa enää ollut. Weybridge
ensimäisenä lausui sen. Yhdentoista-lyöntien vielä ilmassa uidessa
sanoi hän aivan äkkiä Steevensille: "Minä epäilin aina tuota ikkunaa."
"Hyvä Jumala!" sanoi Steevens; "ettehän Te luule --?"
"Kyllä!" sanoi Weybridge ja jätti loput hänen mielikuvituksensa
täydennettäväksi.
"En minä ole mikään erinomainen laskujen ihailija", sanoi kapteni
epäillen, "niin etten minä kuitenkaan ole vielä toivoton."
Puolenyön aikaan kanuunavene kierteli kaaressa sitä paikkaa, johon
pallo oli uponnut ja sähkövalon valkoinen juova häilähteli, lensi ja
pysähteli rauhattomana fosforiloisteisella vesi-aavikolla pienten
tähtien alla.
"Ellei ikkuna ole murskaantunut, on juttu viisikertaa vaikeampi", sanoi
Weybridge, "sillä sitten on hänen kellolaitoksensa joutunut epäkuntoon
ja hän on nyt tuolla, viisi peninkulmaa jalkaimme alla, on siellä
elävänä kylmässä ja pimeässä, suljettuna tuohon pieneen kupla
pahaseensa; on siellä, minne ei päivän säde ole koskaan paistanut eikä
ihmisolentoa elänyt senjälkeen kun vedet koottiin. Hän on ilman ruokaa,
nälkäisenä, janoisena ja peloissaan, arvaillen kuoleeko nälkään vai
tukehtuuko. Mikähän siitä tulee. Myerin aparatti on luullakseni jo
aikoja sitten lakannut tekemästä tehtäväänsä. Miten kauvan ne
oikeastaan toimivat?"
"Taivas armahtakoon!" huudahti hän; "miten pieniä me olemme! Millaisia
avuttomia raukkoja! Tuolla alhaalla on peninkulmia vettä -- yhä vaan
vettä, ympärillämme laajat vesivainiot ja yllämme pilvet. Puis!" Hän
ojensi kätensä ja samalla kohosi merestä valkonen säde pilviin päin,
alkoi liikkua hitaammin, pysähtyi kokonaan ja näytti uudelta taivaalle
ilmestyneeltä tähdeltä. Sitten se putosi alas ja katosi tähtien
heijastuksiin ja meren fosforimaiseen sumuun.
Weybridge jäi siihen, käsi ojollaan ja suu auki. Sitten hän sulki
suunsa, aukasi sen jälleen ja teki käsillään kärsimättömiä liikkeitä,
huusi "El-stead ohoi!" ja juoksi suoraa päätä valonheittäjän luo. "Minä
näin hänet", sanoi hän. "Tuolla oikealla puolen! Hän on vääntänyt sähön
palamaan ja hän nousi juuri vedestä. Kuljettakaa valoa. Meidän pitäisi
nähdä hänet, kun hän nousee pinnalle." Ei häntä löydetty ennen
päivänkoittoa. Silloin vasta pallo tavattiin, laitettiin nostokone
kuntoon ja yhden veneen miehistö kiinnitti keksin palloon. Saatuaan
pallon kannelle, ruuvasivat he lasin auki ja tirkistivät pimeään
sisustaan (sähkövalokammion tarkotus näet oli valaista vettä pallon
ympärillä ja se oli aivan erillään isosta kammiosta).
Ilma pallon sisällä oli hyvin kuumaa, kummi lasinreijän reunoilla oli
pehmennyt. Innokkaisiin kyselyihin ei kuulunut vastausta eikä
liikahdustakaan elävästä olennosta. Elstead näytti makaavan
liikkumatta, mykkyrässä pallon pohjalla. Laivan lääkäri ryömi sisään ja
nosti hänet ulos. Hetkeen eivät he tienneet, oliko Elstead kuollut vai
elävä. Laivan lamppujen keltaisessa valossa kiilsivät hänen kasvonsa
hielle. He veivät hänet omaan hyttiinsä.
Havaittiin, ettei hän ollut kuollut. Hermosto vaan oli aivan lamassa ja
ruumis kovin kolhiintunut. Muutamia päiviä piti hänen maata aivan
hiljaa. Meni viikko, ennenkuin hän voi kertoa kokemuksiaan.
Melkein ensi sanoikseen sanoi hän lähtevänsä uudelleen meren pohjaan.
Pallo vaan piti tehdä toisenlaiseksi, niin että hän tarpeen tullen voi
katkaista köyden. Hän oli nähnyt ihmeitä. "Te luulitte, etten minä
tapaisi muuta kuin liejua", sanoi hän. "Te nauroitte minun
yritykselleni ja minä olen löytänyt uuden maailman!" Hän kertoi
juttunsa katkonaisesti ja enimmäkseen väärästä päästä, niin että sitä
on mahdoton toistaa hänen sanoillaan. Mutta seuraavanlainen on kertomus
hänen kokemuksistaan.
Alku oli kamala. Ennenkuin köysi pääsi juoksemaan, oli pallo kierinyt
ympäri. Hän oli kuin sammakko potkupallossa. Hän ei nähnyt muuta kuin
nostokoneen ja pilvet yläpuolellaan ja joskus vilauksen laivan kannella
olevista ihmisistä. Hän ei voinut aavistaakaan, minnepäin pallo ensi
hetkessä heilahtaisi. Äkkiä havaitsee hän olevansa kumossa, koettavansa
nousta, menevänsä taas kuperkeikkaa tyynyillä. Mikä muu muoto hyvänsä
olisi sisustalle ollut mukavampi, mutta mikään muu muoto ei olisi
voinut kestää alimpain vesikerrosten kovaa painetta.
Yht'äkkiä pallo lakkasi heilumasta; se suoristui ja hän näki seisomaan
noustunaan, miten vesi ympärillä oli vihreänsinistä ja heikko valo
sikersi ylhäältäpäin häntä kohti. Joukko pieniä uivia esineitä kohosi
nopeasti hänen alapuoleltaan, kuten näytti, valoa kohti. Hänen siinä
katsellessaan tuli pimeämpää ja pimeämpää, kunnes vesi yläpuolella oli
mustaa kuin sydänyön taivas, joskin hiukan vihertävää ja alapuolella
sydenkarvaista. Pienet läpinäkyvät esineet synnyttivät hiukan valoa ja
syöksyivät hänen ohitsensa hienoina vihertävinä juovina.
Ja tunne siitä, että mentiin alaspäin! Se oli aivan samanlainen kuin
pudotessa. Sillä erotuksella vaan, että sitä kesti. On vaikea kuvailla,
millaiselta tuo jatkuva putoaminen tuntui. Silloin Elstead ainakin
katui, että oli retkelle lähtenyt. Hän näki kaikki aivan uudessa
valossa. Hän muisti ison mustekalan, jonka sanotaan elävän syvillä
vesillä ja jollaisia joskus löydetään puolisulaneina valaitten sisästä
tai kuolleina, mädänneinä ja puoleksi syötyinä kaloissa. Otaksutaanpa,
että sellainen tarttuisi kiinni eikä laskisi menemään. Ja oliko
kellolaitosta kylliksi koetettu? Mutta tahtoipa hän palata tai ei, se
ei vaikuttanut yhtään mitään.
Viidenkymmenen sekunnin kuluttua oli kaikki ulkopuolella pimeätä kuin
yö, paitsi siellä, missä hänen pallonsa valo lävisti vettä ja valaisi
jonkun kalan tai putoavan palasen. Ne vilahtivat niin äkkiä ohi, ettei
hän voinut saada selville, mitä ne olivat. Kerran hän luuli menevänsä
haikalan ohi. Sitten alkoi pallo kuumentua hankautuessaan veteen. He
eivät olleet ottaneet sitä huomioon.
Ensimäinen seikka, jonka hän huomasi, oli että hän hikosi. Sitten hän
kuuli jalkainsa alla yhä äänekkäämpää kihinää ja näki joukon pieniä
kuplia -- ne olivat hyvin pieniä -- suihkuna syöksyvän ylöspäin.
Höyryä! Hän koetti lasia. Se oli kuuma. Hän sytytti pienen hehkulampun,
joka valaisi hänen huonettaan, katsoi kelloon, joka oli tyynytetyllä
seinällä nappulain luona, ja näki olleensa matkalla kaksi minuttia.
Hänen mieleensä johtui, että ikkuna voisi murtua lämpömääräin
äkkinäisessä vaihteessa, sillä hän tiesi pohjavetten aina olevan
lähellä jäätymäpistettä.
Silloin alkoi pallon lattia yht'äkkiä ikäänkuin painaa hänen jalkojaan,
kuplat ulkopuolella kulkivat yhä hitaammin ja kihinä heikkeni. Pallo
keikahti hieman. Lasi ei ollut murtunut, mitään ei ollut tapahtunut ja
hän tiesi, että putoamisen vaarat ainakin olivat ohitse.
Minutin kuluttua hän tulisi pohjaan. Hän ajatteli Steevensiä ja
Weybridgeä ja muita siellä viisi peninkulmaa ylempänä, korkeammalla
hänen yläpuolellaan, kuin korkeimmat pilvet koskaan ovat maasta. Siellä
he kulkivat hiljalleen, tuijottivat alas ja ihmettelivät, mitä hänelle
oli tapahtunut.
Hän tirkisti ikkunasta. Ei näkynyt enää kuplia ja kihinä oli lakannut.
Ulkona oli ankaran mustaa -- kaikki kuin tummaa samettia -- paitsi
missä sähkövalo tunkeutui autioon veteen. Niissä paikoin näytti vesi
kellanviheriältä. Sitten ui näkyviin kolme olentoa peräkkäin. Ei voinut
saada selville, olivatko ne pieniä ja lähellä vaiko suuria ja kaukana.
Niitä ympäröi sinervä, hämyinen valo, kalastaja-alusten lyhtyjen valon
tapainen ja kyljillä näkyi laivan ikkunoita muistuttavia kirkkaita
pilkkuja. Niitten valkimoiminen näytti lakkaavan, kun ne tulivat hänen
lamppunsa säteilyyn, ja silloin hän näki niitten olevan pieniä,
kummallisen muotoisia kaloja. Niillä oli isot päät, suuret silmät ja
kapenevat ruumiit pyrstöineen. Niitten silmät olivat suunnatut häneen
ja näyttivät ne seuraavan häntä alaspäin. Hän arveli valon vetävän
niitä puoleensa.
Toisia samanlaisia liittyi matkaan. Lähetessään pohjaa hän huomasi,
että vesi muuttui vaaleaksi ja lampun valojuovassa näkyi pieniä
pilkkuja kuten tomuhiukkasia auringonvalossa. Lyijypainot varmaankin
olivat pohjasta irroittaneet mutaa ja liejua.
Lyijypainoja kohti laskeutuessaan ympäröi häntä sakea vaaleus, jota
sähkövalo ei saanut syvältäkään lävistetyksi. Monta minuuttia kului
ennenkuin liikkeelle lähteneet pohjakerrostumat vähänkin asettuivat.
Sitten voi hän nähdä lamppunsa ja kaukaisen kalajoukon fosforivalossa
liejusta harmahtavaksi sameutuneen veden liikahtelevan. Siellä täällä
vaan näkyi toisiinsa kietoutuneita merililjaryhmiä, joiden nälkäiset
tuntorihmat hitaasti heiluivat. Ja päällä lepäsi vesi ankaran mustana.
Kauvempana näkyivät jättiläissuuren sieniryhmän miellyttävät,
läpikuultavat rajaviivat. Pohjalla oli siellä täällä teräväpiikkisiä
latteita mättäitä. Hän arveli niitä jonkunlaiseksi merisiililajiksi.
Pieniä, isosilmäisiä tai sokeita olentoja, jotka omituisesti
muistuttivat milloin siiraa milloin hummeria, ryömi hitaasti valojuovan
yli kadoten jälleen pimeään ja jättäen vaon liejuun.
Sitten käännähti pyöreilevä parvi pikkukaloja häntä kohti kuten
kottaraisjoukko. Ne kulkivat hänen ylitsensä kuin hohtava lumipilvi ja
jälempänä näkyi palloa kohti uivan joku isompi olento.
Ensin se näkyi vain epäselvästi: laiskasti liikkuva ruumis, joka kaukaa
muistutti kävelevää ihmistä. Sitten se tuli lampun valosuihkuun. Loisto
sokaisi sen, se sulki silmänsä. Hän katseli, jäykkänä kummastuksesta.
Se oli omituinen luurankoinen eläin. Sen mustanpunainen pää muistutti
hiukan kameleonttia, mutta sillä oli niin korkea otsa ja niin iso
aivokoppa, ettei millään matelijalla ole sellaista. Kasvojen pysty
asento teki sen kummallisesti ihmisolennon näköiseksi.
Kuopistaan ulkonevat, isot ja kameleonttimaiset silmät sillä oli ja
leveä matelijan suu. Huulet olivat luiset, niitten yläpuolella pienet
sieraimet. Korvien sijalla oli kaksi kiduskantta, joitten alta tunki
esiin ohkainen korallikukka, joka eniten muistutti nuorten rauskujen ja
haikalain kukkamaisia kiduksia.
Kasvojen ihmismuotoisuus ei ollut ihmeellisintä tässä olennossa. Se oli
kaksijalkainen; sen melkein pallomaista ruumista tuki kaksi
sammakkomaista jalkaa ja paksu häntä. Etujaloissaan, jotka olivat vielä
pahempia ihmiskäden irvikuvia kuin sammakon, oli sillä kuparilla
koristettu luinen sauva. Väriltään oli olento kirjava; sen, pää, kädet
ja jalat olivat tulipunaset, mutta ruumiin nahkapeite, joka riippui
laskoksissa kuin vaatteet, oli harmaan valkimoiva. Nyt se oli
paikoillaan valon häikäisemänä.
Vihdoin tuo syvyyden tuntematon asujain räpäytti silmänsä auki.
Varjostaen niitä kädellään avasi se suunsa ja huusi. Ihmisääni olisi
ehkä kuulunut samanlaiselta teräksen ja tyynyjen läpi. Mitenkä ilman
keuhkoja voi saada äänen syntymään, sitä ei Elstead yrittänytkään
selittää. Sitten olento siirtyi valojuovaa ympäröivään salaperäiseen
pimeyteen ja Elstead paremmin tunsi kuin näki, että se lähestyi palloa.
Luullen että valo oli sen houkutellut luokseen, väänsi Elstead
sähkönappulaa. Hetkisen kuluttua tuntui jokin pehmeästi koskevan
palloon. Se heilui.
Sitten huuto toistui ja hänestä tuntui, kuin kaukainen kaiku siihen
vastaisi. Kosketus uudistui; pallo heilahti ja kopahti rullaan, jolle
köysi oli kierretty. Hän seisoi pimeässä ja tirkisti syvyyden
ijankaikkiseen yöhön. Sitten hän näki, hyvin hämärinä ja kaukana,
useita fosforiloistoisia ihmismäisiä olioita. Ne tulivat hyvää vauhtia
häntä kohti.
Puolipyörryksissä etsi hän heiluvassa vankilassaan ulkopuolisen
sähkölampun nappulaa ja sytytti epähuomiossa pienen hehkulamppunsa
seinätyynyjen välissä. Pallo pyöri ja lähti alaspäin. Hän kuuli
hämmästyksen huudahduksia ja näki jaloilleen päästyään alaikkunassaan
kaksi muljottavaa silmäparia, joihin hänen lamppunsa valo kuvastui.
Samassa hetkessä iskivät ankarat kourat pallon teräspeitteeseen ja
kellon metallisuojustasta, jota taottiin voimain takaa, lähti perin
ikävä ääni. Elstead oli sydän kurkussa, sillä jos nuo olennot
pysäyttäisivät kellolaitoksen, ei hänellä olisi ylöspääsyn toivoakaan.
Tuskin oli hän sen saanut ajatelluksi, kun pallo heilui ankarasti ja
hänen jalkansa tärähtivät sen pohjaa vastaan. Hän sammutti pikku-lampun
ja sytytti yläosastossa olevan ison lampun, jonka valo heittyi ulos
veteen. Merenpohja ja ihmismuotoiset olennot olivat poissa ja joukko
toisiaan takaa-ajavia kaloja kulki ikkunan ohi.
Hän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen
köytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän
ylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski
vankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.
Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui,
kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen
puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen
lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen
mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi
valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.
Siinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen
pimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin
Englannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän
päätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja
kuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.
Ja sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin
epäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi
nähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä
kuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta
kaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi
valoisa ala selvempiin muotoihin.
Kello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.
Nyt hän voi nähdä muotoja, jotka muistuttivat katuja taloineen. Ne
olivat ryhmässä suuren, katottoman rakennuksen ympärillä, joka
omituisesti muistutti luostarin raunioita. Kaikki oli kuin kartalla
hänen allaan. Talot olivat katottomia seinäryhmiä. Ne olivat, kuten hän
myöhemmin huomasi, valkimoivaa luuta. Kaikki näytti veteen vajonneesta
kuuvalosta tehdyltä.
Paikan keskustassa ojentelivat heiluvat liljatähdet tuntorihmojaan,
korkeat, hoikat ja lasimaiset sienet kohosivat kuin kirkkaat tornit ja
liljain hehkuva valo erosi paikan yleisvalaistuksesta. Avoimilla
paikoilla voi hän nähdä liikkuvia joukkoja, mutta oli liian korkealla
voidakseen eroittaa yksilöjä.
Sitten ne vetivät häntä hitaasti alaspäin. Paikan yksityiskohdat
alkoivat vähitellen selvitä. Hän näki, että noiden pilvimäisten
rakennusten rajaviivat olivat pieniä pyöreitä helmimäisiä esineitä ja
että eri paikoissa hänen alapuolellaan, avoimilla paikoilla, oli kuin
kuoreen peittyneitten laivain runkoja.
Hitaasti ja varmasti hän painui alaspäin ja muodot hänen allaan yhä
kirkastuivat, selvenivät, tulivat määrätymmiksi. Hän huomasi kulkevansa
kaupungin keskessä olevaa isoa rakennusta kohti ja hän voi nähdä ne
mitä moninaisimmat oliot, jotka kuljettivat köyttä. Hän ihmetteli
nähdessään yhden laivoista, jotka muodostivat paikan korkeat
rakennukset, olevan täynnä liikehtiviä olentoja, jotka silmäilivät
häntä. Sitten suuren rakennuksen seinät hitaasti kohosivat hänen
ympärilleen peittäen koko näkymön.
Ne seinät olivat veden syömää puuta, kierrettyä köyttä, rautakiskoja,
kuparia ja kuolleitten ihmisten pääkalloja. Kallot olivat sikin sokin,
mutkikkaissa kierteissä, ja ihmeellisin kääntein niiden jono kulki
pitkin seinää. Niitten silmäreijistä ja yli koko paikan vilahteli
edestakaisin hopeahohtoisia pikkukaloja.
Äkkiä täytti hänen korvansa matala huuto ja häly, joka muistutti
ankaraa torven ääntä. Se vaikeni ja alkoi kuulua ihmeellinen laulu.
Pallo painui alaspäin, ohi korkeakaaristen ikkunain, joista suuret
joukot noita kummallisia henkimäisiä olentoja katseli häntä. Vihdoin
hän tuli, kuten näytti, jonkunmoiselle alttarille keskellä kaupunkia.
Nyt oli hän niin alhaalla, että voi nähdä nuo kummalliset syvyyksien
eläjät vieläkin selvemmin. Ihmeekseen hän huomasi niitten kaikkien
kumartuvan hänen eteensä. Yksi vain, jolla näytti olevan suomupuku ja
päässä loistava diademi, seisoi aukoen ja sulkien matelijasuutaan aivan
kuin olisi johtanut kumartuneitten laulua.
Mikä lieneekin saanut Elsteadin jälleen sytyttämään pienen
hehkulamppunsa, vaikka oli melkein varmaa, että olennot häviäisivät sen
nähdessään pimeyteen. Valon äkkiä syttyessä loppui laulu ja alkoi
kuulua riemuitseva melu. Elstead peloissaan sammutti jälleen lampun ja
katosi heiltä. Hetkeen ei hän voinut nähdä, mitä olennot tekivät, mutta
silmäin jälleen totuttua pimeässä eroittamaan hän näki, että ne olivat
jälleen polvillaan. Ja niin he häntä palvelivat kolme tuntia yhteen
mittaan.
Mitä seikkaperäisimmin kertoi Elstead tästä kummallisesta kaupungista
ja sen asujista, noista ikuisen yön eläjistä, jotka eivät ole koskaan
nähneet aurinkoa, kuuta, tähteä, viheriäistä ruohoa, eivätkä yhtäkään
ilmaa hengittävää olentoa, jotka eivät tiedä mitään tulesta eivätkä
muusta valosta kuin eläväin olentojen fosforiloistosta.
Jos hänen kertomuksensa on ihmeellinen, niin vielä kummempaa on kuulla,
että niin etevät tiedemiehet kuin Adams ja Jenkins pitävät sitä aivan
uskottavana. Heidän mielestään on aivan mahdollista, että syvän meren
pohjalla elää järkeviä, vettä hengittäviä luurankoisia eläimiä, jotka
ovat tottuneet alhaiseen lämpömäärään ja kovaan paineeseen ja ovat niin
raskasrakenteisia, etteivät elävinä eivätkä kuolleina nouse pinnalle.
Siellä ne voivat elää ilman että meillä on niistä vähintäkään tietoa,
ollen kuten mekin uuden punaisen hiekkakivikauden suurten
eläintenkaltaisten olioitten jälkeläisiä.
Ne taas pitävät meitä ihmeellisinä meteoriolentoina, joita putoilee
heidän salaperäisen pimeästä vesitaivaastaan. Emmekä vain me itse, vaan
myöskin meidän laivamme, metallipalaset ja työkalumme tulevat heille
kuin pilvistä. Joskus putoava esine musertaa jonkun heistä aivan kuin
jonkun ylhäisen näkymättömän voiman tuomiosta, joskus tulee harvinaisia
ja hyödyllisiä tavaroita, joskus tulevaisuuden ennemerkkejä. Voi ehkä
ymmärtää, miten he käyttäytyvät nähdessään elävän ihmisen, kun
ajattelee, mitä joku raakalaiskansa tekisi, jos sen sekaan äkkiä
pilvistä putoaisi loistava, sädekehän ympäröimä olio.
Tunnin tai pari kertoi Elstead Ptarmiganin upseereille yksityiskohtia
ihmeellisistä kahdestatoista tunnistaan syvyydessä. On varmaa, että hän
aikoi ne kirjoittaakin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään ja niinpä
ei meillä ole muuta neuvoa kuin koota hänen kertomuksensa hajanaiset
kappaleet kapteeni Simmonsin, Weybridgen, Steevensin, Lindleyn ja
muitten muistista.
Me näemme kaikki hajanaisina kuvina -- suuren, yliluonnollisen
rakennuksen, kumartuneet, laulavat olennot tummine kameleonttipäineen
ja heikosti loistavine vaatteineen ja Elsteadin, joka sytyttää jälleen
lamppunsa ja koettaa turhaan saada niille selväksi, että köysi, joka
pidätti palloa, oli laskettava irti. Hetki hetken perään kului ja
Elstead kauhistui, kun kelloa katsoessaan huomasi, että happea oli enää
neljäksi tunniksi. Mutta laulu hänen kunniakseen jatkui; se tuntui
hänen lähestyvän kuolemansa surumarssilta.
Hän ei käsittänyt, miten pallo oli päässyt irralleen, mutta riippuvan
köyden päästä päättäen oli alttarin reuna hangannut siteen poikki.
Pallo pyörähti äkkiä ja hän kiisi ylöspäin, pois merenalaisesta
maailmasta kuten eeterimäinen, tyhjyyden verhooma olento, joka meidän
ilmakehämme läpi liitelee omaan kotoiseen eeteriinsä. Hän katosi
palvelijoiltaan kuin vetykupla yläilmoja kohti. Omituinen taivaaseen
astuminen se oli niille.
Yhä suurenevalla nopeudella riensi pallo ylöspäin vapauduttuaan
lyijypainoistaan.
Ikkunapuoli oli ylimpänä, kuplavirrat kiehuivat laseissa. Joka hetki
pelkäsi hän niitten särkyvän. Sitten tuntui hänen päässään jotain
irtautuvan, se oli kuin suuri pyörä. Huone alkoi kiertää ympäri. Hän
pyörtyi. Tajuihinsa tullessaan oli hän hytissään ja kuuli tohtorin
äänen.
Tässä on pääsisältö siitä ihmeellisestä tarinasta, jonka Elstead
katkelmina kertoi Ptarmiganin upseereille. Myöhemmin lupasi hän sen
kirjoittaa kokonaisuudessaan. Hänen mielessään oli vain pallonsa
parantaminen. Se tapahtui Riossa.
Muuta kerrottavaa ei olekaan kuin se, että Elstead 2 päivänä helmikuuta
1896 toisen kerran laskeutui valtameren syvyyteen niiden kokemusten
opastamana, mitä hän ensi retkellään oli saanut. Hän ei palannut.
Ptarmigan risteili niillä paikoin, missä hän oli mereen sukeltanut,
kolmetoista päivää löytämättä häntä. Sitten se palasi Rioon ja tieto
hänen kohtalostaan lähetettiin sähköteitse hänen ystävilleen. Sellainen
on nyt asiain tila. Ja onpa hyvin luultavaa, ettei uutta yritystä enää
tehdä sen ihmeellisen tarinan todenperäisyyden selville saamiseksi,
jonka Elstead kertoi syvyyksien tähän asti tuntemattomista
kaupungeista.
Gottfried Plattnerin tarina.
On aika vaikeata mennä päättämään, pitääkö Gottfried Plattnerin tarinaa
uskoa vai eikö. Tosin meillä on seitsemän todistajaa -- tai tarkemmin
sanoen kuusi ja puoli silmäparia sekä yksi eittämätön tosiasia; mutta
myöskin -- mitä? -- ennakkoluuloja, terve järki ja mielipiteitten
jäykkyys. Seitsemää kunniallisemmalta näyttävää todistajaa ei löydä
mistään; eittämättömämpää tosiasiaa kuin Gottfried Plattnerin
ruumiinrakennuksen viallisuus ei ole. Eikä koskaan ole kerrottu
päättömämpää juttua kuin juttu näistä kaikista. Päättömintä jutussa on
arvoisan Gottfriedin osa (minä luen hänet noiden seitsemän joukkoon).
Taivas varjelkoon minua edistämästä taikauskoa koettamalla olla ylen
puolueeton! Minä tunnustan suoraan, että siinä jutussa Gottfried
Plattneriin nähden on jotakin vinossa, mutta mikä se vino tekijä on,
sitä minä totisesti en tiedä. Minä olen hämmästyen nähnyt, miten aivan
odottamattomissa auktoriteetti-paikoissakin juttu on uskottu todeksi.
Arvelen kuitenkin, arvoisa lukijani, olevan selvintä, että kerron sen
ilman selityksiä.
Gottfried Plattner on nimestään huolimatta vapaana syntynyt
englantilainen. Hänen isänsä, muuan elsassilainen, tuli Englantiin
kuuskymmenluvulla, nai arvokkaan ja harvinaisilla esi-isillä varastetun
englantilaisen tytön ja kuoli, päättäen siten onnellisen ja
tapahtumista köyhän elämänsä (joka pääasiassa kului parkettilattiain
tekoon) vuonna 1887. Gottfried on kahdenkymmenen seitsemän ikäinen.
Kolme perittyä kieltä on auttanut hänet uusien kielten opettajaksi
pieneen yksityiskouluun Etelä-Englannissa. Äkkinäinen tarkastelija ei
huomaa mitään, mikä eroittaisi hänet kaikista muista uusien kielten
opettajista kaikissa muissa pienissä yksityiskouluissa. Hänen pukunsa
ei ole erittäin kallis eikä muodikaskaan, mutta ei liioin halpa eikä
resuinen. Hänen ulkonainen olemuksensa, samoin hänen pituutensa ja
ryhtinsä on jotain huomaamatonta. Huomaisi ehkä, etteivät hänen
kasvonsa, enempää kuin useimpain muittenkaan ihmisten, ole aivan
tasasuhtaiset: oikea silmä on hiukan suurempi kuin vasen ja leuan oikea
puoli vähän lihavampi. Jos Te tavallisen huolimattomasti avaisitte
hänen liivinsä ja tunnustaisitte hänen sydämensä sykintää, voisi Teistä
tuntua, että sydän on samallainen kuin kenen muun hyvänsä. Te
pitäisitte hänen sydäntään aivan tavallisena, mutta tottunut tarkastaja
huomaisi siinä jotain harvinaista. Kun Teille asian ilmoittaa, niin Te
käsitätte heti ihmeellisyyden. Gottfried Plattnerin sydän tykyttää
oikealla puolen ruumista.
Tämä tosin ei ole Gottfriedin rakenteen ainoa omituisuus, mutta se
voisi ensinnä tulla tottumattomankin huomion esineeksi. Tunnetun
kirurgin tekemä huolellinen tutkimus Gottfriedin sisäisistä laitoksista
näyttää viittaavan siihen suuntaan, että kaikki muutkin hänen
ruumiissaan tavattavat epäsuhtaisuudet ovat väärillä paikoilla. Maksan
oikea nurkka on vasemmalla puolen, vasen oikealla. Keuhkot ovat
samoin väärin päin. Vielä ihmeellisempää on, vaikka Gottfriedin
näyttelykyvynkin ottaa lukuun, että hänen oikea kätensä on hiljattain
muuttunut vasemmaksi. Tämän tapauksen jälkeen huomaamme (mahdollisimman
puolueettomastikin asiaa tarkastaen), että Gottfriedin on hyvin vaikea
kirjoittaa. Se käy päinsä ainoastaan paperin oikeasta syrjästä
vasempaan päin ja vasemmalla kädellä. Oikea käsi ei taivu heittoon,
aterioidessaan joutuu Gottfried pulaan veitsen ja kahvelin sekaantuessa
ja hänen ajatuksensa tien suunnasta -- hän on pyöräilijä -- ovat aivan
epämääräiset. Eikä löydy vähintäkään aihetta otaksua, että
Gottfriedissa ennen näitä tapahtumia olisi ollut taipumustakaan
vasenkätisyyteen.
Toinenkin ihmeellinen tosiasia esiintyy tässä hullunkurisessa
jutussa. Gottfriedilla on kolme kuvaa omasta persoonastaan. Näemme
hänet ensiksi viiden tai kuuden vuotiaana. Paksut sääret pistävät esiin
villakoltun alta hänen siinä seistä murjottaessaan. Tässä kuvassa on
hänen vasen silmänsä hiukan oikeata isompi ja leuan vasen puoli jonkun
verran lihavampi. Nykyään ovat osat aivan päinvastoin. Kuva
neljäntoista-ikäisestä Grottfriedista näyttää puhuvan näitä tosiasioita
vastaan, mutta syy on siinä, että se on noita halpoja suoraan
metallille otettuja kuvia, joita siihen aikaan käytettiin ja jotka
kääntävät kuvan aivan kuin peili. Kolmas kuva esittää hänet
kahdenkymmenen yhden vuotiaana ja vahvistaa edellisissä ilmenevän
seikan. Mitä vakuuttavimmalla tavalla ilmenee tässä se tosiasia, että
Gottfriedin molemmat puolet ovat vaihtuneet. On vain mahdottoman vaikea
arvata, miten inhimillinen olento voi näin muuttua, ellei tapahdu
erinomaista ja samalla tyhjänpäiväistä ihmettä.
Voisihan nämä asiat tosin selittää siten, että otaksuisi Gottfriedin
saattaneen tahallaan ihmeitä aikaan, sydämensä omituisesta asemasta
lähtien. Valokuvia voi väärentää ja vasenkätisyyttä teeskennellä. Mutta
miehen luonne ei anna aihetta sellaisiin arveluihin. Hän on hiljainen,
käytännöllinen ja vaatimaton sekä Nordaun kannalta läpeensä terve. Hän
pitää oluesta ja tupakoi kohtuullisesti, kävelee joka päivä
terveydekseen ja pitää opetustaan laadultaan sangen arvokkaana. Hänellä
on hyvä vaikka harjoittamaton tenoriääni ja hänen ilonansa on laulaa
kansanomaisia, iloisia lauluja. Hän on ihastunut lukemiseen, joskaan ei
kuolettavasti -- suurin harha, mihin hämärästi hurskas optimisti eksyy
-- hän nukkuu hyvin ja näkee harvoin unia. Hän on totta tosiaan
viimeinen mies syöttämään toisille satumaisia juttuja. Eikä hän
suinkaan olekaan tätä juttua maailmalle levittänyt, hän on siitä hyvin
vähän puhunut. Hän esiintyy tutkijalle niin voittavan vaatimattomana,
että suurinkin epäilijä alkaa uskoa. Hän näyttää kerrassaan häpeävän,
että jotain niin tavatonta on hänelle tapahtunut.
On surkuteltavaa, että Plattner inhoo kuoleman jälkeen toimitettua
ruumiinavausta ja täydellinen todistus siitä, että hänen ruumiissaan
ovat vasen ja oikea vaihtuneet, jää siten ehkä ainiaaksi saamatta.
Tästä tosiasiasta kertomuksemme uskottavuus pääasiassa riippuu. Ei voi
mitenkään liikutella ihmistä avaruudessa -- avaruus otettuna siinä
merkityksessä kuin ihmiset yleensä sen käsittävät -- eikä saada aikaan
hänen eri puoliensa muuttumista. Kuinka häntä käännättekin, aina on
oikea puoli oikea ja vasen vasen. Jos esine on hyvin ohut ja litteä,
käy se tietysti päinsä. Voihan leikata paperista kuvion, jossa on oikea
ja vasen puoli, ja vaihtaa sen sivut yksinkertaisesti kääntämällä se
ylösalaisin. Mutta paksun esineen laita on toinen. Matematiset
teoretikot sanovat että ainoa keino, millä tällaisen massivin esineen
oikean ja vasemman puolen saa vaihtumaan, on temmata tuo esine
kerrassaan pois avaruudesta sellaisena, kuin me sen tunnemme, ja
kääntää se jossain avaruuden ulkopuolella. Tämä on hiukan hassua, mutta
jokainoa hiukankin matematikan teorioista tietävä voi sen vakuuttaa
lukijalle todeksi. Puhuaksemme teknilliseen tapaan: Plattnerin oikean
ja vasemman puolen hullunkurinen sekaantuminen todistaa, että hän on
avaruudestamme siirtynyt siihen, mitä kutsutaan neljänneksi
ulottuvaisuudeksi ja palannut takaisin maailmaamme. Ellemme tahdo pitää
itseämme keksityn ja tarkoituksettoman petoksen uhreina, täytyy meidän
uskoa, että näin on tapahtunut.
Siinä ovat kouraan tuntuvat tosiasiat. Tulemme nyt niihin ilmiöihin,
jotka yhtyivät hänen maailmasta poistumiseensa. Ilmenee, että Plattner
opetti Sussexvillen yksityiskoulussa ei ainoastaan uusia kieliä, vaan
myöskin kemiaa, kauppamaantiedettä, kirjanpitoa, pikakirjoitusta,
piirustusta ja muutamia muita aineita, joihin poikain vanhempain
vaihtelevat päähänpälkähdykset antoivat aihetta. Hän tiesi vähän tai ei
mitään näistä eri aineista, mutta opettajalle, joka ei istu
ylihallituksessa eikä opeta alkeiskoulussa, ei tieto olekaan läheskään
yhtä tärkeä kuin luja siveellinen luonne ja ylhäinen käytös. Kemiassa
hän etenkin oli heikko. Omain sanainsa mukaan tunsi hän ainoastaan nuo
kolme kaasua (mitä hän sitten lieneekin tarkoittanut). Kun oppilaat
alussa eivät tienneet mitään ja johtivat koko kehityksensä hänestä,
joutui hän pulaan pitkäksi aikaa. Sitten tuli kouluun pieni
Whibble-niminen poika, jonka joku ilkeämielinen sukulainen oli
kasvattanut mielenlaadultaan tutkivaiseksi. Tämä poikanen seurasi
Plattnerin luentoja huomattavalla, pidätetyllä innolla ja toi usein,
haluten oleellisesti osoittaa intoaan, aineita Plattnerin
analyseerattaviksi. Plattner, joka oli mielissään siitä, että omasi
selvästi elähyttävän ja innostusta herättävän voiman ja samalla luotti
poikain tietämättömyyteen, analyseerasi niitä, tekipä yleisiä huomioita
niitten kokoonpanosta. Hän todellakin innostui siinä määrin, että
hankki analytistä kemiaa käsittelevän teoksen ja tutki sitä vahtiessaan
poikia, jotka istuivat iltatyössä. Hän hämmästyi huomatessaan kemian
kerrassaan huvittavaksi aineeksi.
Tähän asti on kertomus aivan jokapäiväinen. Mutta nyt astuu näyttämölle
vihertävä pulveri. Vihertävän pulverin alkuperää lienee, paha kyllä,
mahdoton saada selville. Herra Whibble kertoo sekavan jutun, jossa
puhutaan sen löytämisen tapahtuneen satamassa. Vanhassa kalkkiuunissa
se oli ollut ja kääryssä. Olisi ollut erinomaista sekä Plattnerille
että hra Whibblen perheelle, jos siellä ja silloin olisi pulveriin
sattunut sytytetty tulitikku. Nuori herra ei tuonut sitä kouluun
käärynä, vaan tavallisessa kahdeksan unssin lääkepullossa, jonka suu
oli tukittu revityllä sanomalehdellä. Plattner sai sen iltapäivätuntien
loputtua. Neljä poikaa oli pidätetty rukousten jälkeen toimittamaan
joitakin laiminlyömiänsä tehtäviä ja Plattner vartioi heitä pienessä
luokkahuoneessa, missä kemiaa opetettiin. Ne opetusvälineet, joita
Sussexvillen yksityiskoulussa kuten muissakin paikkakunnan pienissä
kouluissa kemian opetuksessa käytetään, ovat ankaran yksinkertaiset. Ne
ovat kootut pienelle pyöreälle pöydälle nurkkaan. Tavalliseen
matkalaukkuun mahtuisi kaikki. Plattner, joka oli ikävystynyt
toimettomaan tarkastukseensa, tuli hyvilleen Whibblen esiintyessä ja
alkoi heti tehdä analytisiä kokeitaan. Whibble istui, itselleen
onneksi, turvallisen välimatkan päässä katsellen Plattneria. Nuo neljä
pahantekijää seurasivat salaa hänen puuhiaan mitä innokkaimmin, ollen
muka samalla ankarasti työhönsä kiintyneinä. Kolmen kaasunkin rajoissa
oli Plattnerin käytännöllinen kemia tietysti pelottavan epäselvä.
Pojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi
hiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin
vedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun
minkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan --
todellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä -- lautaselle ja
koetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine
alkoi savuta ja sulaa ja -- räjähti ankarasti pamahtaen ja sokaisevan
kirkkaasti loistaen.
Nähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät
pojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti.
Pihalle päin oleva ikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli
hajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa
eivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka
eivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja
makaavan jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät
paikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt
huoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle
ovelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos
huoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, mr.
Lidgettin kanssa.
Mr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä.
Pojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia
kirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä
käyttelemään -- ettei pahempaa tapahtuisi. "Senkin vääräsuu!" sanoi
hän. "Missä on herra Plattner?" Pojat ovat yksimielisiä siitä, että
sanat kuuluivat näin. ("Koipeliini", "räkänenä-porsas" ja "vääräsuu"
näyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun mr. Lidgettin
koulukeskusteluihin).
Missä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan
seuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli
"atomeiksi hajonnut" olisi yht'äkkiä toteutunut. Plattnerista ei ollut
jäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään.
Nähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta
jälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua
käyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus
tuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.