STRÖMBERG. Ole vait, sinä! -- Minä olen ottanut teidät kuppi-kuntaani,
ja minun hyvyyttäni te pistitte poskeenne, kuin aika rehelliset miehet
ainakin. Te olette juuri kauniita pappeja ja yli-oppilaita, te!
kehtaatte hävyttöminä varkaina oleskella kristillisen miehen
rehellisessä talossa! Hehe.
HEILIÖ. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enää voi nauruani pidättää, --
haha!
SALMELA. Herra Strömberg! Nyt huomaan selvästi, että kauhea hirmunne
tarkoittaa muuta, kuin tuota mitätöntä viiniamarja-juttua. Olkaa siis
hyvä, selittäkää!
BRIITA. Vai vielä selityksiäkin! -- Pistäkää töppösenne kauniisti
rautoihin vain, sillä -- -- --
STRÖMBERG. Kuka teidän käski varastamaan herra Stenforsin lompakon!
Hehe.
SALMELA. Mitä?!
BRIITA. Kas, kas! -- No, joko myönnät olevasi kiikissä, veijari?!
HEILIÖ. Varastaneen lompakon? Kuinka sea voitte uskoa?
PETTERSSON. Noo, kun kerran olette tunnustaneet toisen varkauden,
voitte samassa tunnustaa toisenkin.
HEILIÖ. Ei, mutta kuulkaapas nyt! Onhan tässä toki lemmon suuri
hypähdys muutamasta viinamarjasta rahalompäkkoon, vai mitä?
STENFORS. No, moiset hypähdykset eivät lie teikäläisille varsin outoja!
HEILIÖ; Ei, ei suinkaan! Me olemme tietysti harjoitelleet
murhapolttoja, postinryöväyksiä, lapsenmurhia ja luultavasti --
itsemurhiakin -- -- --!
PETTERSSON, Oi, ihmetten ihmeitä! Semmoinen joukko rakkarin töitä!
(Toisille). Pitäkää ne muistossa!
HEILIÖ. Ja kaikki vain uskoo tuo hurskaasti viaton kruununpalvelia.
SALMELA. Mutta sallikaahan meidän toki selittää.
PETTERSSON. Mitä pitkistä puheista -- --!
HEILIÖ. Niinpä niinkin! -- Ei -- lyökää te meidät heti rautoihin vain!
Tuhmaahan olisi mutkia tehdäkkään.
PETTERSSON, Ja tuo lurjus haukkuu minua vielä kaupanpäälle! (Toisille).
Älkää vain unohtako: minä olen tuhma!
BRIITA. Emme suinkaan!
STENFORS. Kukapa sitä unohtamaan ehtis!
PETTEESSON. Sinä pääset ensiksi putkaan, hyvä munsööri. Kyllä sinut
tunnetaan, Risto-lurjus.
HEILIÖ. Ei minun nimeni Risto ole.
PETTERSSON. No, sama se, -- olkoon Venkka-Jussi sitte.
HEILIÖ. Venkka- -- hahaha! (Nauraa sydämestään).
SALMELA. Mitä sinä naurat?
HEILIÖ. Meitä pidetään noina kahtena karanneena vankina! -- Hahaha!
STRÖMBERG. Noo, kyllä teidät kohta saadaan toisin tavoin nauramaan. --
Seuratkaa vain meitä! Hehe.
LAURA (Salmelalle). Olkaa varma, min'en usko teistä mitään pahaa.
STRÖMBERG. Suu poikki!
HEILIÖ. Mutta mitäs te sanotte, Sievä-neiti?
SIEVÄ. Kyllä minä mielelläni pitäisin teitä rehellisinä.
PETTERSSON (hääräten). Kas niin, kas niin, pojat! Nyt teidät pistetään
kellariin, vilvoittelemaan vähäsen. -- Ai, mutta niiden taskut ja
kapineet pitää tutkittaman myöskin, tarkasti syynättämän.
STRÖMBERG, PETTERSSON, BRIITA, SALMELA ja HEILIÖ (pois).
BRIITA (mennessään). Kyllä minä tuon vahvan pönkän oven taakse.
Neljäs kohtaus.
Laura. Sievä. Stenfors.
LAURA. Miks'ette mennyt mukaan, herra Stenfors?
STENFORS. Siksi, että tahdoin puhua pari sanaa teidän kanssanne, neiti,
-- Te näytte olevan suuttunut minuun, ja syyttömästi minun tietääkseni.
Mitä olen tehnyt? -- Jos olen teitä sanoillani loukannut, niin oi,
tunnettehan te minun raivokkaan, hillitsemättömän luontoni, joka usein
vastoin tahtoanikin voittaa minut. Ja tiedättehän toki, ett'en minä
todella olekkaan niin paha, jolta ehkä näytän.
LAURA. Minä tiedän.
STENFORS. Te tiedätte sydämeni tunteet, te olette sytyttänyt minussa
toivon kipinän; -- ettehän saattane minua toivottomuuteen syöstä.
LAURA. Suokaa anteeksi, vaan tällä hetkellä -- jättäkää minut.
STENFORS. Kun te vain suotte mulle lempeän silmäyksen ja kun ette vain
ole mulle suutuksissa; -- lupaatteko sen?
LAURA. Lupaan.
STENFORS. Siis herää toivoni jälleen. Nyt olen lohdutettu!
(Menee).
Viides kohtaus.
Laura. Sievä.
LAURA. Olisiko se petosta? Sievä, luuletko hänen todella tarkoittavan
sitä mitä lausui?
SIEVÄ. Kosioimistaan? Sehän oli päivänselvää.
LAURA. En, -- min'en voi hämä rakastaa, nyt sen varmaan tiedän. -- Oi,
raitista ilmaa!
(Avaa lasi-ovet).
SIEVÄ. Kuuleppas, Laura, mitä nyt on ajatteleminen Heiliöstä tuon
ilkeän viinimarja-jutun jälkeen?
LAURA. No, se oli aivan pieni vallattomuus, josta hänen luonteensa ei
pienintäkään pilkkua saa. Hän on kelpo ihminen, luota minuun vain.
SIEVÄ. Voi voi, senpä minä niin mielelläni soisinkin. Sillä tiedätkös,
me puhelimme niin paljon eilen kahdenkesken, ja minä luulen melkein,
että hän kosi minua.
LAURA. Mitä sinä vastasit?
SIEVÄ. Herrainen aika, mitä taisin vastata? Enhän minä silloin vielä
osannut aavistaakkaan, että hän oli rosvo, ilkeä varas.
LAURA. Ole huoletta, hän on se, joksi itseään sanoo.
SIEVÄ. Voi voi, taivas sen suokoon, -- sillä min'en millään ehdolla
soisi hänen olevan vanki. -- Mutta miksi olet sinä noin suruinen?
Kosk'et Stenforsia voi rskastaa, täytyy hänen kai tyytyä kovaan
onneensa.
LAURA. Niin, mutta minä olen hänen tähtensä hylännyt toisen.
SIEVÄ. Salmelanko?
LAURA. Hänet!
SIEVÄ. Ja nyt luulet sydämestäsi rakastavas häntä?
LAURA. Luulen!
SIEVÄ. Helpostihan se on parannettu. Voithan sinä sanoa halle, että nyt
rakastat -- -- --
LAURA, Minäkö sanoisin hänelle, -- ei, se ei sovi. Minä hylkäsin hänet.
Huomasithan, kuinka kiire hällä oli täältä lähtemään.
SIEVÄ. Noo, se kyllä kohta korjatuksi tulisi, kuin vain olisin varma
siitä, ett'eivät ne ole vankeja.
Kuudes kohtaus.
Entiset. Risto.
RISTO (näyttäikse ovessa). Olkaa huoletta!
SIEVÄ (huudahtaa hiljaa).
RISTO. Älkää peljätkö, neitiseni! Minulla on parhaat aikeet. Olkaa
hyvä, tulkaa vähän tännemmäksi, sillä minä olen liian halpa astumaan
keskelle huonetta.
LAURA (läheten häntä). Mitä te tahdotte?
RISTO. Minä tahdoin vain sanoa: nuo kaksi nuorta herraa ovat niin
syyttömät kuin tekin siihen, josta heitä syytetään.
LAURA. Siitä olin minä jo ennalta vakuutettu.
RISTO, Niin, te olette kunnon ihminen; sitä minä aattelinkin. -- Minä
voin todistaa että nuo herrat ovat syyttömät.
SIEVÄ (läheten häntä). Niin, todistakaapa se!
RISTO. Vartokaa vähän; täss' on ensin muita seikkoja selvitettävä. --
(Lauralle). Näettekö, minä tunnen osaksi teidän seikkanne, mutta mistä
minä ne tunnen, sitä en nyt ennätä selittämään. -- Varmaa on myöskin,
että herra Stenfors on suuri hulivili, hän ei ole rehellinen teitä
kohtaan. Hällä on toinen lemmikki Turussa.
LAURA. Mistä te sen tiedätte?
RISTO (näyttää punaisen kirjeen). Tästä. Katsokaa itse.
SIEVÄ (ottaa kirjeen). Kas, siinä se nyt onkin! Tämäpä verratonta!
LAURA. Ai'otko lukea ihmisten kirjeitä?
SIEVÄ. Hän antoi mulle luvan lukea sen, kun muka saisin sen käsiini.
Mutta yhdentekevä, tarvitaan tämä kuitenkin.
(Pistää sen taskuunsa).
RISTO. Ja teitä, neiti, pyydän minä sanomaan herra Salmelalle terveisiä
siltä roistolta, jonka hän eilen tapasi.
LAURA. Mitä se merkitsee?
RISTO. Täyttäkää vain tämä pyyntöni! Ja sanokaa, että minä olen pannut
hänen sanansa sydämelleni, että olen koko yön mietiskellyt niitä, ja
että varmaan luulen vielä voivani tulla kelpo ihmiseksi. Hän saapi
vielä joskus kuulla minusta hyvääkin. -- Lupaatteko sanoa hänelle
tämän?
LAURA. Lupaan!
RISTO. Ja sitte -- teidän pitäisi pitää hänestä vähäsen, -- kuuletteko!
Hän on kelpo poika, se on varma; hän ansaitsee teidän suosionne
paremmin kuin kukaan muu.
LAURA. Mutta kukas te olette?
RISTO. Odottakaa -- me tulemme siihen kohta.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Pettersson.
SIEVÄ. Kas, nimismies kiiruhtaa tänne!
RISTO. Hyvästi sitten! Ei, malttakaa -- yhdentekevähän voipi olla.
PETTERSSON. Kuka tuo? Ahaa, sinä olet tuo Uudenmaan Antti, -- eikö
niin?
RISTO (talonpoikaisella murteella). Juu-u'!
PETTERSSON. Peijakkaan hyvä vain -- että tulit; ne veijarit ovat niin
saaturin kovaluontoisia. Min'en saa niitä tunnustamaan vaikka -- -- --
RISTO. Ei, kas mu'm piti juur' tulla's sanomaa'n, ett' siin' on ollu
pien' erhetys. Kas, ei ne olekkaan oikjat, -- varkaat meinaten.
PETTERSSON. Mitä saakelia? Kuinka sinä sen tiedät?
RISTO. Juu, kas Venkka-Jussi otettii'n kiin' eilän ehtool' Raisios'.
PETTERSSON. Hyi, perhana, sitä onnettomuutta! Sepä hävytöntä!
RISTO. Ja sit' mu'm piti tuomaan tää kirja kans'. Se varastettiin
täält' mennet' yön'.
PETTERSSON. Mitä? Stenforsin lompakko?
RISTO. Juu, se se kuuluu oleva'.
PETTERSSON. Onko siinä kaikki rahatkin jälellä vielä?
RISTO. Jok' ikine'r ropo.
PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- kukas sen nyt takaisin laittaa?
RISTO. Se ku' sen o'v varastanukki'.
PETTERSSON (hämmennyksissään). Vai -- mut -- minä -- min'en saa sitä
päähäni -- sinä -- sinä sanoit taanoin että Venkka-Jussi otettiin
kiini, mutta missä -- missä on Risto-sihteeri?
RISTO. Näättek's tee't tota paattii tuol' noin'?
PETTEESSON. Näen kyllä, onko hän siellä?