SIEVÄ. Nyt on perustettu!
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Stenfors.
STENFORS. Hei, kas vain! Herrasväki on jo saapunut.
SIEVÄ. Niin, me tulimme viimeksi maitokamarista.
STENFORS. Maitokamarista! -- Ai, ai, Sievä-neiti, siis on hän juonut
teidän kermanne ihan kuiviin.
HEILIÖ. Ainakin niin paljon, ett'ei enään ole tippaakaan "hänen"
varakseen.
STENFORS. Erhetys; Sievä-neidillä on sitä vielä yltäkyllin minua
varten.
SIEVÄ. Onko?! (Heiliölle) Älkää uskoko tuota miestä!
STENFORS. Jos tahdotte, saapi se seikka olla vain noin meidän kesken.
SIEVÄ. Hyi, teitä, ilkiö!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Strömberg. Briita.
STRÖMBERG (Sievälle). Jos vielä tarvitset apua väeltä, täytyy sun
kiiruhtaa vähäsen; minä annoin niille luvan mennä Könkkälän
tanssiaisiin. Hehehe.
SIEVÄ. Sitte pitää mun heti mennä teetä valmistamaan.
STRÖMBERG. Varroppas vähän. Antti ja Matti pyysivät rahaa. Hehehe. Onko
herroilla vaihtaa kahden kymmenen-markan seteli pieniksi?
HEILIÖ (kääntyy pois-päin; nolona, ei kuulevinaan).
STENFORS (ilkeästi). Ehk'ei herra Heiliöllä "satu olemaan pientä". --
Kyllä minulla on. (Ottaa rahoja lompakostaan) Kas tässä.
STRÖMBERG. Hyvä! -- Kas niin, Sievä!
(Antaa hälle rahat).
SIEVÄ (pois).
BRIITA. Mitähän se ukko siellä nyt sanonee, kun minä viivyn näin
kauvan? Kuinkahan se tullee toimeen?
STRÖMBERG. Mutta missäs herra Salmela on?
BRIITA. Niin, ja Laura, hän on myöskin poissa.
STENFORS. Ehkä nekin ovat maitokamarissa kermaa juomassa.
HEILIÖ. Kas, tuolta ne tulevatkin, -- kävelyltä.
STENFORS (katkerasti). Vai niin!
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Salmela. Laura.
LAURA. Minä kiitän teitä sydämestäni!
SALMELA. Oi, mitenkäs minä sitte sanonkaan?
STRÖMBERG. Vai niin, te olette olleet kävelemässä? -- No, se on oikein.
Hehehe.
STENFORS. Vai on se oikein!
STRÖMBERG. Olkaa kuin kotonanne täällä.
SALMELA. Tämä on suloisin paikka, minkä koskaan olen nähnyt.
STRÖMBERG. Noo, te laskette liikoja. Hehehe.
STENFORS. Enkös minä sitä sanonut!
STRÖMBERG (ärsyttäneenä). Mitä te sanoitte, hehehe! Tuhmuuksia
tietysti!
STENFORS (ilkeästi). Mutta min'en käsitä, kuinka te tohditte laskea
tyttärenne kävelemään yksinään hra Salmelan kanssa.
STRÖMBERG. Tohdin? Miks'en, -- hehehe?
STENFORS (kuin edellä). Se voisi olla vaarallistakin.
SALMELA. Hyvä herra, minä vaadin selitystä!
STENFORS (k. ed). Oi, oi! Ettehän vain kaksintaisteloon vaatinekkaan,
-- se on liian vanhanaikuista "suomalaisille"!
STRÖMBEG (kiivaasti). Herra Stenfors, älkää olko hävytön, jos pyytää
saan! Hehehe!
STENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan
loukkauksen siementä. -- Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi
karannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä
ihan ilman turvaa rannalla.
BRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.
STENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri
erinomaisempia ruumiillisia sankareita.
SALMELA. Min' en ole pappi -- vaikka olenkin teologi. Ja mitä
sankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia.
Niillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on
syytä peljätä heitä.
STENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette
noita roistoja?
SALMELA. Niinpä juuri teenkin.
BRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin
papilliset miehet ainakin.
SALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen,
jonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja,
jotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja
jotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja
alkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja
palajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. -- Katkerata lienee
nähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, -- vastoin tahtoansa olemaan
roisto, kammoittava rosvo.
STRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.
STENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? -- Pitäisi
tietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.
LAURA (Stenforsille). Älkää pilkatko tunnettanne; -- noin pahasti ette
voine ajatella.
STENFORS (Lauralle). Tunnettehan te minut.
STRÖMBERG. Herra Heiliö, te olette puolinukuksissa, luulen ma. Hehehe.
HEILIÖ. Hengellisesti, niinpä taidan ollakin.
STRÖMBERG. Mutta nyt meidän pitää ajatella, kuinka teidät majoitetaan.
Hehehe. Tahdotte kai ikkunoiden olemaan järvellepäin?
SALMELA. Kuten sopii. -- Järvenpuolla on ilma tietysti raittiimpi,
STRÖMBERG. Näettekös noita ikkunoita tuolla yläkerrassa? Te saatte sen
huoneen, se on herra Stenforsin huoneen vieressä. Hehehe.
STENFORS. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.
HEILIÖ. Mitä se tekee? Me emme kävele unissamme.
STENFORS (ilkeästi). Vannomatta paras on!
Neljästoista kohtaus.
Entiset, Sievä.
SIEVÄ (puhuu hiljaa Strömbergin kanssa).
STRÖBERG. Saakelin hyvä vain. -- Hyvät herrat, hyvät naiset! Hehehe.
STENFORS (nauraen). Te ai'otte pitää puheen, luulen ma.
STRÖMBERG. Niin ai'onkin. Hehehe. -- Arvoisat vieraat! koska nyt
-- -- -- hehehe; -- -- -- illallinen odottaa!
STENFORS (taputtaen käsiään: huutaa). Hyvä! Hyvä! Bra!
STRÖMBERG. Hehehe. Miksikä te huudatte? Mikä hätänä? -- Seuratkaa te
vain rouva Petterssonia pöytään.
STENFORS (its.). Fy fan! (Ään.). Saanko minä suloisen kunnian -- --!
BRIITA (ottaen häntä käsivarresta). Kas, me olisimmekin kuin luodut
toisillemme.
(Nauraa hohottaa).
SALMELA (tarjoo käsivartensa Lauralle).
SIEVÄ (Heiliölle). Teidän täytyy tyytyä minuun!
(Menevät).
Viidestoista kohtaus.
Risto (yksin).
RISTO (astuu esiin). Niin, menkää te vain! -- Nyt on asiani selvällä!
-- Nyt tiedän kenenkä taskussa pelastukseni hinta on! -- Harhailuni
päättyy! Vapauteni hetki lyö!