Onneton kohtaus.
Simpsa oli seurannut Olgan neuwoa ja päässyt osoitettuun eteiseen.
Mutta käännyttyään katsomaan mihin Olga jäi ja häwisi hänen takaansa,
hän unohti mihin oween hänen oli kääntyminen, jääden sitä
muistuttelemaan. Hän tunsi harmiksensa unohtaneensa koko neuwokin.
Hänen muistinsa ei enää sanonut oliko se oikealle wai wasemmalle, ja
hän alkoi sentähden käsimäärällä kopeloida owia, mutta löysi niitä
olewan kolme. Hän pelkäsi woiwansa mennä wäärin ja ehkä siten
joutuwansa ansaan.
Iiwana taas, saatua luullun karkulaan lähetetyksi linnaan, oli hywillä
mielin juosnut emäntä Kuikan luo, kallistanut siellä täyden lasin
punssia suuhunsa ja sen perästä kiiruhtanut kotiinsa. Hän aikoi
waimollensa kertoa tämän=iltaisen sukkeluutensa ja mitä syitä hänellä
nyt oli saada korkeampi wirka, jonka suuri enonsa, howineuwos Kulakow
oli luwannut hänelle hankkia.
Näissä ajatuksissa Iiwana oli hapuroinut pimeän pihan yli ja tullut
huoneensa eteiseen. Hän ojensi kätensä tuttuun owen ripaan, mutta
wapsahti silloin, wetäisten takaisin kätensä. Silkkinen naisen wiitta
oli sattunut hänen käteensä. Walppaana polisimiehenä aikoi hän tehdä
wähän tarkemman tutkimuksen, mutta sai hirweän paiskauksen korwallensa.
Tätä hän ei kuitenkaan wielä säikähtänyt, waan tahtoi yhä innokkaammin
saada selwän saaliistansa, puristaa tuntematonta olentoa kowemmin
syliinsä. Mutta saalispa wastasi tutkimukseen wielä kowemmalla kädellä,
että Iiwanalta pääsi kuuluwa huudahdus.
Silloin awautui owi, ja kuiwanmuotoinen nais=ihminen kynttilä kädessä
tuli eteiseen.
--"Iiwana, sinäkö tässä, ja tuon wariksen keralla, sinä omassa
eteisessämme? Herrainen aika! Ja sen saan nähdä sinusta?"
--"Se on roswo, waras, minä otan sen kiinni, Liisa, sinä saat auttaa,
ja näetkö, Olgan wiitta, hän on sen warastanut."
--"Tämä on kuitenkin liian paljon, Iiwana!" huusi wihastunut Liisa. "Ja
etkös sinä, sen naakka, näe että se on Iiwana, minun Iiwanani, lain ja
oikeuden palwelija?"
Liisan muoto oli muuttunut, hän pudotti kynttilän jalkoihinsa, tarttui
molemmin käsin Iiwanan poskipartaan, wanutti häntä kuin raiwoinen peto
ja weti hänet sitte perässänsä huoneesen.
Silkkiwiittainen olento oli sillaikaa häwinnyt toisanne päin.
Mutta saatua miehensä huoneesen Liisan wiha oli sulanut. Hän ei ollut
mikään pahaluontoinen waimo, tämä Iiwanan lähes neljänkymmenen ikäinen
puoliso. Hän oli kyllä pikainen kuin tuli, mutta hän leppyi yhtä
pikaisesti. Waan Iiwana oli toista luontoa, hänkin oli jyrkkä ja
pikainen, mutta hänen wihansa alkoi siinä missä hänen waimonsa lopetti.
Hän oli tuskin nähnyt waimonsa itkewän ja jo leppyneeksi, kun hän
kiljasi:
--"Sen saat wielä muistaa, minä sanon, että nyt se on lopussa, ihan
lopussa. Se mikä ei kelpaa, se ei ensinkään kelpaa."
Muori mies, jonka eriskummainen waatteus oli näin häirinnyt tuon
muutoin rauhallisen pariskunnan sowun, oli wihdoin löytänyt oikean
owen, pääsnyt kaptenin luo. Eräitä tuntia sen perästä hän oli
pestainnut ja korpralina kaptenin komppaniassa.