Iiwanan karkulas.
Pienoisessa huoneessa, Iiwanan asunnon yläkerrassa, wastapäätä wanhaa
rakennusta, jonka seinällä myöhemmin nähtiin räätälimestari Räisäsen
Kajanderiksi maalattu nimi ruotsiksi ja wenäjäksi, istui yksinään nuori
tyttö, lukien kirjettä, kyhättyä huonolle paperille, jonka toisella
puolella oli jonkun tupakkitehtaan waakuna ja nimi. Tämä kirje saattoi
kuitenkin olla rakkauden kirje, ja tuo ankkurin kuwa siinä saattoi olla
toiwon ankkuri. Waan olkoon kuin hywänsä, kirje oli nyt nuoren tytön
hienoissa käsissä. Syys=illan hämärässä, tämä yhdellä neliruutuisella
ikkunalla walaistu huone oli jo jotenkin pimeä. Mutta siinäkin heikossa
walossa saattoi wielä nähdä, että huoneen asukas oli kaunis neiti, noin
seitsemän, eli kahdeksantoista wuoden iällä. Wähän kellertäwä pimeä
tukka, jonka kiharat riippuiwat hänen lumiwalkealla kaulallansa,
piiritti soman suikulaisen, hywin säännöllisen muodon, jolle milt'ei
wähän suuri, mutta somasti alaspäin kaarewa nenä ja pieni hymyyn
wiwahtawa suu antoiwat ominaisen sulouden. Kun hän noin järkähtämättä
piti silmänsä kädessään olewassa kirjeessä, häntä woi luulla
lewollisimmaksi lapseksi, jolla ei wielä ollut yhtään wakaisempaa
ajatusta. Mutta kun hän kirjeestä nosti suuret siniset silmänsä, joissa
nyt wärisi kirkkaat kyyneleet, niin hänen katseessaan wilahti jotakin,
joka miltei säikäyttänyt, sillä näissä silmissä oli jotakin outoa,
jotakin, mikä waikutti kuin salaisuus, jota aawistetaan, mutta ei woida
arwata. Tämmöinen oli Olga, Iiwanan ja hänen suomalaisen waimonsa ainoa
tytär. Sywä huokaus nousi hänen rinnastaan, silloin kun hän oli
päättänyt lukemisensa ja kääri kokoon luettua kirjettä, suurten
kyynelten tippuessa hänen hohtawille poskillensa. Mutta hänen näkönsä
ei ollut kuitenkaan surullinen, se oli paremmin iloinen. Yhtäkkiä hän
kawahti ylös, otti päähänsä mustan huopalakin, joka oli pian samaa
kuosia kuin mitä eräät talonpojat käyttäwät seuduissa Wiipurin
eteläpuolella: matala päälaki ja kapeilla lierillä, mitkä korwallisilla
owat käännetyt ylöspäin, mutta otsalla wähän alaspäin limpsaksi silmien
eteen. Paiskattuaan olkapäillensä hienon silkkiwiitan, mikä ulottui
pian jalkoihin asti, hän pujahti ulos, lukitsi owensa ja pisti awaimen
powellensa. Tultua pihalta kadulle, hän seisattui Punaisen Lähteen
kohdalla, katsahti pikaisesti ympärilleen ja lähti kiiruilla askelilla
astumaan Karjalantietä Papulaan päin, jossa jotenkin pitkä silta
eroittaa kaupungin piirin maakylistä. Pian joka askeleella, minkä hän
otti, katseli hän molemmin puolin katua eteensä, siwuille ja taaksensa,
ikäänkuin peläten kenen häntä tawoittelewan. Päästyään ulommaksi
maantielle, jossa itse kaupunki jo oli loppunut, hänen askeleensa
hiljeniwät, ja nyt hän käweli ihan lewollisena, silmät eteensä
maantielle, niin loiwa kuin sywässä hämärässä woi selittää. Sillä
tawoin hän tuli wihdoin Papulan sillalle. Kaikki oli hiljaan, ketään ei
sattunut hänelle wastaan. Hän pian juoksi tämän sillan yli, mutta niin
kewiästi, etteiwät muuten heiluwat siltapalkit ehtineet antaa kuulua
pienintäkään kolausta.
Olga oli tuskin päässyt sillan yli ja pienen hiekkakentän taa, jonka
läpi nykyinen maantie on kaiwettu, kun hiljainen hoihkaus kuului juuri
kuin kentän sisästä, ja nuori tyttö wapsahti, seisottaen askeleensa.
"Olga", kertoi uudelleen sama kuiskutus, ja Olgan huulilta kuului wieno
sopotus, jota tuskin woi selittää nimeksi Simpsa. Seuraawana tuokiona
solakka miehen haahmo pujahti mäen rinteessä riippuwan kiwen takaa
esiin ja riensi Olgaa kohti, lewitti molemmat kätensä ja puristi tytön
syliinsä. He oliwat hywän aikaa äänettä, katsoen waan toisiensa
silmiin.
--"Sinä pääsit kuitenkin tänne", sanoi wihdoin Olga. "Kuinka olen ollut
sinusta huolellisna! sinä olet jo kuulutettu kaikissa kirkoissa, ja
kaupungin polisi wartioi joka päiwä tawatakseen sinut kiinni."
--"Tuskin woit kuitenkaan arwata mitä teitä minun on täytynyt
kuleksia", sanoi nuorimies, puristaen uudelleen syliinsä Olgan.
"Kulakow on tahtonut kääntää nurin taiwaat ja maat. Arwaatko mitä
pakoni on hänelle tuottanut? Hänen kaikki niin sanotut orjansa owat
paenneet, hän on käynyt Pietarit ja Helsingit ja Jumala tiesi mitä
kaikkia hän on haalinut kokoon. Mutta minun päälleni on määrätty
palkinto, nimismiehet, silta= ja jahtiwoudit, Kulakowin kaikki
lähettiläät etsiwät minua joka paikassa. En tiedä minä silmänräpäyksenä
he syöksewät minulle niskaan ja sitowat minun pahantekijänä. Hän on
ilmoittanut minun wietelleen hänen palwelijansa karkaamaan ja että itse
olisin karannut ja wienyt kerallani hänen kalliit waatteensa. Häntä on
uskottu, ja minä olen tehty karkulaiseksi, olen kuullut, että näköni ja
waatteeni owat kuulutuksissa luetellut--ja kaiken sen ohessa minulla on
powellani puhdas papinkirja, jolla woin matkustaa ympäri Suomen, jolla
woin hakea mitä palwelusta hywänsä."
--"Murheeni siis ei ole ollut turha", sanoi Olga puristuen
nuorukaiseen. "Koko tämän päiwän olen wawisnut, olen luullut
mahdottomaksi, että woisit päästä tänne ja wiimeksi, uskotko mitä
pelkään? Isäni, joka palwelee kaupungin polisissa, on saanut käskyn
ottaa kiinni erään karkulaan, jota juuri tänä iltana odotetaan
tulewaksi--tänä iltana kun kapteni L. wiimeisen päiwän palkkaa
sotamiehiä Wiipurin pataljonaan. Isälläni on paraillaan nuuskijat joka
kadulla."
--"Joka kadulla?" huudahti Simpsa pelästyen.
--"Ja minua peloittaa, että tawoitettawa karkulas olet sinä."
--"Sen hän olisi saanut aikaan, kunnoton. Hän warasti minulta kaikki
kirjat ja paperit, ja niissä oli sinun kirjeesi, jossa oli nimitetty
tämä päiwä--hän on siis pettänyt wirkakunnat ja kaupungin hallituksen."
--"Hän on warmaan sen tehnyt, Simpsa. Meidän on pelättäwä pahinta. Jos
kerran sinun tapaawat, usko minua, sinä olet hukassa. Saat seista
loppumattomat tutkinnot, istua raudoissa wuosikaudet, tulla kyydityksi
käräjäpaikasta toiseen, ja waikka wihdoin onnistuisit todistaa
wiattomuutesi, olisit kuitenkin häwäisty kuin suuri pahantekijä."
--"Mutta, Olga, pelkosi on nyt turha. Ilta jo on niin hämärä ja sinun
seurassasi arwelen tulla kaupunkiin. Tiedäthän, minä olin Kulakowin
howiräätäli, kelwannenhan kaupungissa edes oppipojaksi."
--"Simpsa!" sopotti Olga, "rakastaisitko sotamiehen ammattia?"
--"Josko sitä rakastan? Olgaseni, sinun tähtesi kaikkea, mikä sinulle
on mieluista."
--"Sama ajatus, josta sinulle kirjoitin, on minulla wieläkin. Kapteni
L. pestaa tänä iltana wiimeisen kerran sotamiehiä. Tunnetko hänen?"
--"Ai, sama pitkä sotaherra, joka kesällä Walamo=matkalla puheli
kanssasi franskaa? ja joka jo silloin kysyi minulta tahtoisinko ruweta
sotamieheksi."
--"Sama kapteni asuu isäni talossa, Punaisella Lähteellä. Nyt otamme
syrjäkatuja, minä saatan sinut hänen luoksensa, sinä otat pestin, saat
alaupserin ammatin ja silloin kukaan ei tohdi sinuun ryhtyä."
--"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta
kun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki
menestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En
epäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun
neuwoasi."
--"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän
täällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea."
Näin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä
wähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle.
Mutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja
ennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta
pilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.
--"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin,
waikka henkeni waaralla."
--"Ei", wastasi Olga. "Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi
sinua tuntea."
--"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun
silkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on
sen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen
tottunut wiluun ja siedän enemmän."
--"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta
pelkään, että tulet katumaan."
Simpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään
omansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla
nauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan.
Mutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui
warpaihin asti.
--"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja", sanoi hän.
--"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat", sanoi Olga
nauraen.
--"Waan jos se saattaa pulaan sinun, ja wiimeksi----"
--"Saat olla siitä huoletta. Mitä he minulle woisiwat?"
Simpsa ei woinut enää pidättyä, hän puristi syliinsä Olgan.
--"Mutta nyt saammekin jo lähteä edelleen", sanoi Olga, pyrkien irti
Simpsan syleilystä.
Simpsa painoi häntä wielä rintaansa ja warasti häneltä suutelun--ja se
oli ainoa warkaus, jonka hän oli tehnyt. Molemmat lähtiwät sitte
wieretysten astumaan kaupunkiin päin. He oliwat pian häwinneet
esikaupungin nyt jo melkein pimeille kaduille. He kulkiwat hitaasti,
sillä edellisten päiwäin sade oli liottanut kiwettömät kadut pehmeiksi,
että useassa paikassa saiwat kaalata liassa ja wedessä. Tätä ehtiwät
kuitenkaan tuskin huomata. Simpsan silmissä walosti waan ne uudet
tulewaisuuden toiweet, joita Olga oli hänelle kuwitellut. Kuusi wiikkoa
wuodessa on koko palwelusaika, oli Olga hänelle sanonut. Muun ajan hän
saisi asua kaupungissa ja tehdä räätälin työtä, ostaa pienen talon,
koristaa sen heidän oman mielensä mukaan ihanaksi kodiksi, ja Olga
sitte, tuo ihana ja suloinen tyttö, joka eräissä wiikoissa oli
walloittanut koko hänen sydämmensä ja jossa nyt riippui koko hänen
elämänsä onni, hän astui nyt hänen wieressään ja meni suoraan hänen
edellään lian ja wesilammikkoin halki, kaikki hänen tähtensä, hänen,
joka moniaita wiikkoja sitte wielä oli orjana armottomalla isännällä ja
joka nyt häntä ajattaa perästä pahantekijänä ja karkulaisena. Ja tuo
sama Olga ei ollut wielä sanallakaan sanonut, että hän häntä rakastaa,
mutta tarwitsiko hän enää sanoja? Hän tunsi sen sydämmessään, hän oli
sen jo nähnyt Olgan hehkuwista silmistä.
Olgan sopotus keskeytti nämä Simpsan ajatukset.
--"Näetkö tuolla nuo kaksi lyhtyä?" sanoi hän, wetäytyen Simpsan
wiereen ja osoittaen kädellään, "ne owat Punaisella Lähteellä, aiwan
tässä esikaupungissa. Niistä on toinen lähteellä, toinen sen wastassa
isäni talon portilla. Meillä on nyt waan muutamia askelia enää, kun
tulemme sinne. Tuo yksinäinen tuli, joka paistaa wasemmalla, se on
kapteni L:n ikkuna, ja onneksemme hän on siis kotona."
--"Tämän wiimeisen matkan woin juosta, Olga, anna minun ottaa sinut
syliini, minä kannan sinun kewiästi kuin linnun pojan noiden
wesipaunujen yli."
--"Se ei olisi niinkään terweellistä", wastasi Olga, "täällä emme ole
Laatokan rannoilla, ja tämä wäli ei ole se kapea salmi, jonka yli
siellä kannoit minua saareen, joka on Kulakowin howin rannassa; en woi
koskaan sitä päiwää unhottaa. Täällä saattaa olla silmät missä ei
aawistakaan, woisimme huomenna olla jokaisen suussa ympäri kaupungin."
Simpsa oli tuskin kuullut Olgan wiimeistä puhetta, jonka ajalla he
oliwat seisahtuneet. Hänen näkönsä oli kääntynyt taaksepäin, yhtaikaa
kun hän oli ottanut Olgan käden, ja puristaen sitä sopotti
pelästyneenä: Olga!
--"Kuulitko sinä mitä, tahi näitkö mitä?" kysyi Olga säpsähtäen.
--"Se saattoi olla erheys", wastasi Simpsa, "waan mainitessasi Laatokan
saarta, luulin kuulleeni askelia takanamme ja silmäni kääntyi sinne.
Warmaan se oli joku mustempi kohta tiessä, mikä silmissäni wilahti kuin
ihmisen haahmo ja samassa katosi."
--"Saat olla huoletta, Simpsa, minun mustassa silkkiwiitassani sinua ei
oma äitisikään woisi tuntea päiwällä, wähemmin muut pimeässä."
--"Waan minulla on wielä oma lakkini, ja senkin tunnusmerkit saattawat
olla kirjoissa."
--"Ja sade jo on liottanut läpi minun lakkini, niskani jo on wallan
märkänä."
--"Minä lahjoitan omani sinulle", wastasi Simpsa, otti Olgan lakin ja
painoi oman talonpoikaislakkinsa Olgan päähän.
--"Minua he eiwät kuitenkaan woi wangita", sopotti Olga. "Ja wiimeksi,
isäni tuntisi minun kohta äänestä. Mutta waikka olet noin pian
tuntemattomaksi puettu, pelkään kuitenkin, että saattaisiwat huomata
walepukusi ja ottaa sinut kiinni juuri mennessäsi kapteni L:n luo,
sillä koska Kulakow on lukenut sinulle lähetetyn kirjeeni, jossa
kaptenista ja tästä illasta olin maininnut, niin he owat nyt waroillaan
ja epäilewät jokaista. Ja kun sentähden pihassa emme saa
silmänräpäykseksikään seisattua, minun täytyy neuwoa sinua tässä. Siis
tultuasi pihaan käännyt ensimmäiseen oween wasemmalle ja eteisessä taas
kohdastaan oikealle. Jos ken sinun näkee, saattaa luulla minun tulewan
kotiin. Kun kerran olet kaptenin luona, silloin ei kukaan woi sinuun
ryhtyä. Ainoasti, jos he sitä ennen tapaawat, woiwat julistaa sinut
karkulaiseksi, jonka saattawat ensin panna linnaan ja sitte lähettää
takaisin entiselle isännällesi, joka pieksäisi sinut kuoliaaksi. Nyt
siis wiimeisen kerran täniltana hywästi!"
Simpsa syleili wielä kerran Olgaa, ja molemmat läksiwät sitten
kiiruilla askeleilla ja kowemmin sykkiwin sydämmin rientämään määrättyä
porttia kohti. Kaikki oli hiljaista. Rattaiden jyrinä linnan
kiwikaduilla ja eräitä heikkoja ääniä kuului loitompaa. Sade kohisi
waan wesisille kaduille. Olgan ja Simpsan askeleet tuskin kuuluiwat.
Lyhtyjen walo alkoi tehdä selitettäwäksi heidän haahmonsa. Olga oli
jättäinnyt wähä jälemmäksi. Hänen ei tarwinnut enää muistuttaa Simpsaa,
joka kääntyikin suorastaan porttiin, ja tuo julkisesti kuulutettu
karkulas oli nähtäwästi pelastettu. Hänen polwensa wapisiwat, astuessa
jalkaansa portin sisäpuolelle. Olga seurasi jo pian hänen
kantapäissään. Simpsa oli pian yhdellä hyppäyksellä pihan yli.
Olgan toinen jalka oli jo myös portin sisäpuolella ja toinen jo oli
nousemassa perästä, kun kaksi kättä painui hänen silmiensä eteen. Hän
koetteli huutaa, mutta rautakourat puristuiwat hänen suunsa eteen,
tukehtunut huokaus oli ainoa, mikä hänen rinnastansa pääsi ja käwi
Simpsan korwaan juuri hänen päästyä määrätylle owelle. Seuraawana
tuokiona Olga jo oli wedetty portista ulommaksi kadulle loistawan
lyhdyn alle.
--"Oikein, kaikki tunnusmerkit, sama mies", kajahti Iiwanan karkea
ääni.
Olga koetti huutaa, hän koetti ryöstäidä irti, kaikki turhaan. Paksu
huiwi kääriytyi hänen suunsa ympäri, molemmat kätensä wedettiin selän
taa ja sidottiin nuorilla. Silloin taas kajahti hänen korwiinsa tuttawa
ääni. Hänen isänsä seisoi aiwan hänen wieressään ja katsahtaen waan
pikaisesti Olgaan huusi korkealla äänellänsä:
--"Tämä on wiimeinen iltanne, jos laskette hänet irti. Linnaan ja
rautoihin, tuossa on passitus."
Seuraawana tuokiona hewoinen oli paikalla, ja polisipalwelijat nostiwat
wangitun keskeensä rattaille ja katosiwat pimeyteen.