Sydän=yön ajalla erääksi hetkeksi ampuminen oli wähän tauonnut. Mutta
aamulla jo päiwän waletessa se alkoi uudelleen wielä kiiwaammin kuin
ennen. Se raiwosi niin wielä seuraawan päiwän, se oli raiwonnut jo koko
wiikkauden. Tuhansia oli kaatunut, tuhansia makasi haawoitettuna,
kaikki hospitalit oliwat täynnä.
Eräässä näitä, täytettynä sairailla, makasi nuori upseri pahasti
haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi Feodor, hänen
palwelijansa, lääkelasi kädessä.
--"Aika on jo ottaa taas", sanoi Feodor.
--"Ei suinkaan wielä", wastasi upseri. "Mutta, Feodor, mitä sinä luulet
siitä naisesta?"
--"Niin! jos se ei ole Jumalan enkeli, niin se on linnan haltija."
--"Ja jos se olisi linnan haltija?"
--"Sitte armahtakoon meitä Jumala! Se ei tule näkywiin muuten kuin
suuren onnettomuuden edellä."
--"Waan sanoithan hänen parantawan haawoja?"
--"Sitä hän warmasti tekee. Hän tarwitsee waan painaa kädellänsä
haawaa, niin se paikalla seisottuu. Hän jo on parantanut satoja, jotka
tulen seasta on saatettu hospitaliin, mutta hän on aina kadonnut heidän
silmistä kuin haahmo, jolla ei ole ruumista."
--"Kuinka sitte luulet hänen woiwan onnettomuutta ennustaa?"
--"Uskokaa, Aleksei Petrowits, sellaiset ihmeet eiwät tapahdu hywän
edellä. Minä olen nähnyt sen ennen. Minä kuulin sen Moskowassa. Kun
Franskalaiset oliwat sata wirstaa lähellä Moskowaa, silloin kansa näki
sydän=yöllä naisen haahmon käwelewän Kremlissä, pyhän neitsyen kirkon
harjalla. Wiikkaus sen perästä Moskowan suuri kaupunki oli porona ja
Franskalaiset majailiwat sen raunioilla."
--"Luuletko, että Sewastopol pian lankee wihollisen käsiin?"
--"Jumala siitä warjelkoon! Mutta totinen tosi se on, että tämä on
kolmas päiwä siitä kun tuo naisen haahmo ilmestyi Sewastopolin
muureille. Herra Jumala, kuulkaa miten kanonat jyrisewät!"
Hirweä jyräys kuului silloin kiwihuoneen yläkerrassa. Seinät ja lattia
wapisiwat, kynttilät sammuiwat paitsi lamppua, mikä huonosti paloi
pitkän käytäwän toisessa päässä ja joka lewitti kamalan walonsa sairaan
wuoteelle. Lampun kohdalla lattialla oli sywä pimennös, joka syrjästä
katsoen näytti ihmisen haahmolle, Feodorin silmät oliwat sattuneet tätä
pimeää paikkaa kohti. Se näytti hänestä liikkuwan.
--"Herrainen aika!" huusi hän, "tämä on meidän wiimeinen päiwämme.
Aleksei Petrowits, katsokaa tuonne, hän on tuossa, hän tulee meitä
kohti,--hu--hu!"
--"Mitä sinä hourailet, Feodor? lampun warjohan se on."
--"Ei, ei, katsokaa waan, se lähenee, se liikkuu."
Aleksei Petrowits kawahti istuilleen. Todella hänkin sen näki: lampun
alla olewa warjo liikkui, se tuli hänen wuodettaan kohti. Aleksei
eroitti jo selwästi siinä ihmisen haahmon, saman haahmon, jonka hän
päiwällä oli nähnyt kaatuneen huoneen rauniolla.
--"Jumalan armo! Hän se on!" huusi Feodor.
Aleksei kurkistui myös katsomaan. Lampun walo paistoi silloin haahmon
waalealle muodolle. Aleksein posket waalistuiwat.
--"Feodor", huusi hän wapisewalla äänellä.
Feodor oli sillaikaa lymyinnyt huoneen pimeään nurkkaan.
--"Feodor", huusi Aleksei wielä waikeammasti.
Hänen muotonsa oli muuttunut kuolleen näköiseksi. Feodor huomasi
wihdoin isäntänsä hädän ja seisoi jo pian Aleksein wuoteen wieressä.
--"Feodor, hoitele minua, haawani on ratkennut jälleen wuotamaan, minua
pyörryttää."
Aleksei waipui Feodorin syliin. Hän laski hänet jälleen wuoteelleen,
koetteli käsiä ja otsaa: ne oliwat kylmenneet. Sywä huokaus wielä--ja
Aleksei oli kuollut. Feodor pakeni hiljaa, waan ennenkun hän jätti
huoneen--hän luuli nähneensä tuon mustan naishaahmon painawan umpeen
Aleksein silmät ja sitten katoawan.