--"Luulen todella, Riitta, että sinulla on kyynelet silmissä", sanoi
nuorimies, istuen Lapinsaaren rannalla ihanan naisen wieressä ja käsi
kierretty hänen wyötäisensä ympäri.
--"Aina sinä kutsut minua sillä nimellä!"
--"Jokaisella nimellä minä rakastan sinua yhtä hellästi."
--"Minusta on juurikuin olisit toinen kuin ennen, niin kauan kun minun
täytyy kutsua sinua Juhanaksi."
--"Se on kuitenkin ihan tarpeellista, sillä oikeat nimemme eiwät saa
tulla huuliltamme. Arwaathan mikä minulla olisi edessä, jos tämä
lymypaikkamme tulee tietyksi. Mutta eihän se ollut se, josta silmäsi
nyt owat niin punaiset?"
--"En tiedä mikä minulla tänään on, Juhana! Siitä asti kun eilen sait
tuon weneen, joku paino ahdistaa minun sydäntäni."
--"Mitä houreita!"
--"Minusta tuntuu kuin tämä olisi onneni wiimeinen päiwä. Tämä
yksinäinen saari on ollut minulle paratisina. Tässä wasta olen tuntenut
miten kallis sinä olet minulle. Minua peloittaa ettei maailma suo
meille tätä onnea kauemmin. Pelkään ettei Jumalakaan sitä pitkään
meille salli."
--"Ja sinulla ei ole kyyneliisi sen suurempaa syytä? Minä suutelen ne
sinulta pois."
Nuorukainen painoi syliinsä naisen, jonka silmissä loisti surullinen
hymy.
--"Ymmärränkö sinua oikein, Riitta? Minä luen silmistäsi enemmän kuin
tahdot sanoa."
--"Juhana, minä olen onneton, jos minun jätät."
--"Sinä hourailet."
--"Mihin me joudumme?"
Nuoren miehen posket läwähtiwät punaisiksi. Hänen silmistään loisti
jotain, mikä näytti ilauttawan nuorta naista. He katsoiwat äänettä
toinen toisensa silmiin.
--"Sen rakkaampi minun on jäädä luoksesi. Mutta Riitta, tunnethan syyn,
joka käskee minua jättämään sinut hetkeksi."
--"Ethän kuitenkaan minua jätä?"
--"Wähemmän kuin koskaan ennen. Nyt siis hywästi. Eräitä tuntia waan,
ja minä olen takaisin. Hywästi, hywästi!"
Hän puristi naisen wielä kerran syliinsä, suuteli häntä palawasti,
hyppäsi weneesen ja lähti soutamaan ulos walkamasta. Rannalle jäänyt
nainen seurasi häntä silmillään sinne asti kuin wene näkyi. Wielä
kerran, ennen kuin se katosi, hän wiittasi walkoisella nenäliinallansa,
ja nuorukainen seisatti soudannon, nosti kätensä huulillensa ja
wiittasi. Mutta kun wene oli häwinnyt niemen taa, nousi nainen wielä
kallion huipulle ja katsoi siinä kunnes soutaja oli kokonaan peittynyt
saarien taa. Hän istui wielä kauan siinä ja kyyneleet tippuiwat hänen
silmistään. Ne oliwat yhden werran epäilyksen kuin toiwon kyyneliä,
jotka sanoiwat: Hän ei woi, ei saa minua jättää.
Aika kului, monta tuntia kului, wuorten pimennot alkoiwat kaswaa
pitkiksi, aurinko painui jo lähelle meren pintaa, tuuli raukeni, sorsat
uiwat selältä rantaan, nainen istui yhä kalliolla. Auringon wiimeinen
säde sammui meren aattoihin, yö pimeni, nainen istui wielä yhä kallion
huipulla, mutta odotettu wene ei tullut, se ei tullut koko yössä, se ei
tullut wielä huomennakaan.
Kun wihdoin tuli syys ja yöt pimeniwät, kun myrskyt ajoiwat raiwoisia
aaltoja Lapinsaaren rannoille, kun waalea kuu loi satoja outoja
warjo=kuwiansa louhikoisille rannoille, silloin waalea haahmo käweli
louhten ja luotojen wälissä, se etsi sieltä jotakin, se etsi wielä
silloinkin kuin sydän=yön hiljaisuus wallitsi maalla ja merellä, se
puheli yksinään ja sopotti hiljaan: "nyt en woi sinua jättää, nyt
wähemmän kuin koskaan ennen--erään hetken perästä, se ei ole kuin
silmänräpäys, minä palaan--ah, tiesinhän minä, sinä et woi wiipyä
kauan--katso armaani, en ehtinyt wielä rannalta pois. Minä odotin
sinua, ja sinä et woinut jättää minua." Ja kyynelet ne tippuiwat
silmistä.