Häwitettyä Bomarsundin linnan, länsiwaltain laiwasto wetäytyi
Suomenlahdelle. Ainoastaan muutamia yksinäisiä laiwoja liikkui wielä
Ahwenanmaan saaristossa ja Pohjanlahdella. Suomen kauppalaiwat oliwat
joutuneet wihollisen käsiin tahi lymyiwät satamissa. Yksinäisiä
kalaweneitä nähtiin waan uskaltawan loitommaksi saaristoon. Niitä
wiholliset eiwät ottaneet sentähden, että toiwoiwat saaristolaisilta
saawansa kaloja ja muita ruoka=aineita, joista tarjosiwat hywiä maksuja
kulta= ja hopearahassa.
Eräs franskalainen höyryalus, joku päiwä Bomarsundin häwityksen
perästä, ajoi Ahwenan saaristosta Turkua kohti. Tuuli käwi jotenkin
ankarasti, mutta komea höyry kynti tasaisesti kuohuisten laineiden
halki.
Oli muutoin lämmin elokuun aamu. Laiwan upserit seisoiwat kannella ja
puheliwat käsillä olewan sodan asioista. Yht'äkkiä huusi eräs upseri
toisille:
--"Katsokaas, pienoinen wene tuolla aaltojen wälissä!"
Jokaisen silmät kääntyiwät osoitettua ilmaa kohti. Usea suurennuslasi
tarkasti wähäistä purjetta kohti, joka wälkkyi kuin tähti sinisellä
selällä.
--"Se on kalawene", huusi useampi yht'aikaa.
Kun meri siinä paikassa oli awonainen, eikä pelkoa ollut luodoista,
laiwan päällikkö antoi perämiehelle käskyn laskea purjehtijaa kohti.
Eräiden minuttien perästä oli wähäinen purjewene jo aiwan laiwan
wieressä.
Weneessä istui kaksi henkeä. Perässä nuorimies talonpojan puwussa,
sellaisessa kun Ahwenan asukkailla tawallista. Hänen edessään istui
nuori naisihminen alempana pian weneen pohjalla. Purjehtijat eiwät
näyttäneet olewan huomaawinaan suurta alusta, joka kohisi wieritse,
pannen heidän pienen weneensä rumasti häilymään. He puheliwat
huoletonna keskenään. Jokaisen silmät laiwasta tarkkasiwat
purjehtijoita. Laiwan päällikkö asetti pitkäsilmäänsä ja tirkisti heitä
ja heidän wenettänsä.
--"Ne eiwät ole mitään kalastajia", sanoi hän. "Wene alas", komensi
hän.
Laiwa seisatettiin, wene laskettiin alas. Purjehtijat pidätettiin ja
otettiin kannelle.
--"Ketä te olette?" kysyi tulkin awulla laiwan päällikkö.
Molemmat purjehtijat oliwat wielä äänettä. Wihdoin nuorimies wastasi
rohkeasti. Hän selitti olewansa kotoisin Sundin pitäjästä, läheltä
entistä Bomarsundia, että hän oli äsken nainut ja nyt matkalla appensa
luo Lapinsaarelle, wähäiselle luodolle Ahwenan selällä.
Päällikkö katsoi heihin epäilewin silmin.
--"Ja teidän nimenne?" kysyi hän jyrkästi.
--"Juhana Heikinpoika", wastasi mies wakaisesti.
--"Ja teidän, rouwa, jos suwaitsette, mikä teidän nimenne on?"
--"Riitta Eerikintytär", wastasi nainen, arwelematta.
--"He näyttäwät kuitenkin epäluulon alaisilta", sanoi laiwan päällikkö
franskaksi. "Minä waron tuossa miehessä piilewän wenäläisen upserin,
joka on päässyt pakenemaan. Mutta yhtäkaikki, tuon nuoren waimon tähden
me jätämme heidät Lapinsaarelle. Wakuudeksi kuitenkin otamme heidän
weneensä."
Wene otettiin laiwaan ja kaikki oli kohta täydessä wauhdissa. Wähän
ajan tapaa oltiin Lapinsaaren kohdalla. Pienellä luodolla sywän lahden
kainalossa näkyi yksinäinen punaiseksi maalattu talo. Laiwa
seisatettiin sen edustalle ja wangit laskettiin pois.
--"Eläkää terweinä", sanoi laiwan päällikkö, heidän lähtiessä laiwasta.
"Me tahdomme wartioida, ett'et hopussa jätä appeasi. Hän saattaa teitä
tarwita kauemmin."
Nuorimies aikoi jotakin sanoa. Mutta päällikkö nauroi hänelle ja
katsahti hymyillen nuorta naista silmiin. Naisen posket punastuiwat
tuntuwasti juuri kun hän oikean talonpoikaiswaimon tawalla nyykistyi
sywästi päällikölle ja hänen ympärillään seisowille upsereille. Kun
pariskunta sitte oli saatettu maalle, jätti höyry heti saaren ja oli
kohta mennyt näkymättömiin.
Jäätyä kahden kesken rannalle, nuori nainen waipui kiwelle istumaan ja
peitti näkönsä kämmeniinsä.
--"Tämä on kuitenkin hirmuista", huudahti hän wihdoin. "Kuinka
onnettomiksi me saatamme wielä tulla! Nuo ihmiset woiwat meidät pettää
ja antaa wihollisille. Nimemme saattawat tulla sanomain kautta
julaistuiksi."
--"Nimemmekö, Riitta? Mitä kaikkea sinä arwelet? Juhana ja Riitta, ne
owat juuri kauneita nimiä kulkemaan halki Europan sanomat!"
--"Waan minun papinkirjani ja sinun wirkapaperisi?"
--"Ne sinä säilytät kengissäsi, Riitta."
--"Ja jos saamme koko kesän elää tuossa mökissä?"
--"Pienin maja ja sinun rakkautesi, Riitta,--minä en pelkää, en kaipaa
mitään."
Juhana puristi syliinsä Riitan, jonka silmät wihdoin kirkastuiwat, ja
molemmat lähtiwät käsitysten astumaan pientä mökkiä kohti ja katosiwat
louhikon taa.