Eräitä wiikkoja kului taas rauhallisemmasti Ahwenanmaan asukkaille.
Länsiwaltojen laiwasto oli wetäytynyt etemmäksi ja esti ainoasti kaiken
yhdistyksen mantereen kanssa. Sill'aikaa Bomarsundin asukkaat eliwät
miten parhaiten taisiwat. Linnalaisten ja ympäristön wäli oli tullut
wielä sisällisemmäksi. Ernestillä oli tilaisuus joka päiwä tutkia neiti
Lowisan luontoa. Mutta kuta enemmän hän tämän naisen elämää tarkasti,
sitä enemmän sen olento muuttui hänelle käsittämättömäksi. Usein hän
luuli jo warmasti tässä näkewänsä Luisan. Sama teräwä äly, sama
yhdistys kansan ja ylhäisten ajatuspiiristä, sama haarailewa into ja
wiimeksi sama pohjoisen wakaisuus yhdistetty etelän tulisuuteen. Mutta
kun hän tahtoi sywemmältä katsoa hänen säihkywiin silmiinsä, kun hän
aikoi hänen synkeän silmänsä läpi kohdata hänen sisällistä olentoansa,
silloin Luisan henki, jota hän siinä tawoitti, pakeni ja hän luuli
näkewänsä aiwan toisen ihmisen, jota hän ei tuntenut. Senlaisina
hetkinä hänestä tuntui kuin joku silloin olisi hänelle sopottanut, että
sinulla on wielä Luisa, joka sinua rakastaa. Hän woi silloin hourailla
Luisan wielä olewan hänelle uskollisen ja odottawan häntä Krimissä.
Sellaisina hetkinä hän woi huoletonna katsella, miten Lowisan ja
Aleksin keskuus päiwä päiwältä muuttui sisällisemmäksi; eikä tämä hänen
ystäwänsä käytös silloin nostattanut hänessä mitään epäluuloa.
Sellaisessa mielentilassa oli Ernest, kun wihollinen laiwasto eräänä
aamuna oli uudelleen tullut linnan edustalle. Tällä kertaa se oli
paljon lukuisampi kuin edellisenä, ja se tuotti linnan asukkaille
yleisen kauhistuksen. Kellään ei ollut toiwoa nähdä huomista. Sotawäki
ei ollut kuitenkaan häwittänyt rohkeuttansa. Jokainen warustui
puolustamaan linnaa wiimeiseen weripisaraansa. Pikaisesti oli kaikki
warustukset tehdyt, mitä arweltiin tarpeellisiksi. Eräitä yksinäisiä
jyräyksiä kuului laiwastosta, eräs pommi oli jo pudonnut linnan pihaan
ja siinä räjähtänyt, haawoittaen muutamia miehiä. Ernest riensi
sairashuoneesen. Silloin alkoi hirweä jyrinä pauhata linnaa kohti.
Pommia ja projektilejä satoi rankkanaan linnan ylitse. Eräs nuorimies
siwiliwaatteissa juoksi linnan pihan yli, Ernestin mennessä toiselle
puolelle pihaa. Ernest luuli tunteneensa nuorukaisen muodon, tahtoi
katsoa sen silmiin, mutta se käänsi silloin näkönsä toisanne päin ja
häwisi tulen ja sawun sekaan.
--"Kummallista", sanoi Ernest itsekseen, "hänen kokonsa ja wartalonsa,
--waan woisiko hänellä olla sellaista rohkeutta!"
Pommitus oli kestänyt eräitä tunteja. Koko linna oli haudattu pimeään
sawupilween. Sotamiehet eiwät nähneet enää toinen toistansa. Kasarmit
oliwat täytetyt sawulla, kaikki ampuminen linnasta päin oli mahdotonta.
Yhtäkkiä seisattui kaikki. Uusi toiwo jo oli ruwennut syttymään
wäestössä. Mutta kun sawu oli haihtunut, huomattiin wihollinen jo
nousneen maalle ja aikowan piirittää linnaa maan puolelta. Linnan
warustuswäki oli osittain kaatunut, osittain makasi haawoitettuna
lasaretissa. Wähillä jäännöksillä puolustus oli mahdotonta. Mitään ei
ollut tekemistä muuta kuin antautua wihollisen waltaan. Puolen tunnin
perästä koko linnan wäki oli wihollisen wankina. Länsiwallat jakoiwat
wangit keskenään. He saiwat waan sen werran aikaa, että saiwat
järjestää taloutensa asiat ja sanoa hywästi ystäwillensä. Ernest
kiiruhti myös etsimään Aleksia, hän arweli myös sanoa hywästi neiti
Lowisalle, tuolle kummalliselle tytölle, jota hän nyt ymmärsi wähemmin
kuin koskaan. Hän juoksi Aleksin huoneesen, mutta se oli jo autiona.
Hän arweli tapaawansa hänet Lowisan luona S----win asunnossa. Mutta
täällä hän sai kuulla, että Lowisa oli pommituksen alussa kadonnut eikä
sen koommin missään nähty. Ernest kauhistui. "Owatko he molemmat
kaatuneet?" huokasi hän ja arweli mennä heitä wielä etsimään. Mutta
siihen hän ei saanutkaan enää lupaa. Hän pakoitettiin menemään
franskalaiseen laiwaan, johon hän oli määrätty. Turhaan sielläkin hän
etsi Aleksia. häntä ei ollut siellä olewain wangittujen joukossa.
Kohdattua laiwalla Bodiskon, Ernest lähestyi häntä, kysyen:
--"Owatko kaikki upserit wangitut?"
--"En tiedä muuta kuin että ne niin owat."
--"Mutta Aleksis?" kysyi Ernest.
--"Mitä sanotte? Aleksisko, se nuori luutnantti, joka wiimeksi tuli
tänne Turusta?"
--"Minä en löytänyt häntä missään," sanoi Ernest.
--"Taisi olla hän, joka äsken haudattiin." Ernestin silmät wesistyiwät;
hän lankesi istuilleen ja jäi äänettömäksi. Hirweä jyräys säikäytti
hänen, hän kawahti ylös ja katsoi linnaan päin. Hän koetti pyyhkiä
silmiään ja katsahtaa wiimeisen kerran tuota komiaa linnaa, joka nyt
oli jääpä autioksi. Mutta kummahan sitä nyt oli. Hänen silmänsä etsiwät
turhaan. Bomarsundin linnan sijalla oli matala epätasainen raunio, pian
sellainen, joita meren aallot ja jäät ajawat rannikoille. Jyräys, mikä
äsken oli tärisnyt ilmassa, oli kiwiraunioiksi muuttanut linnan, jonka
rakennukseen miljoneja oli kulunut ja tuhannet ihmiset oliwat
kuluttaneet ikänsä. Itämeren aallot huuhteliwat nyt mataloita
kiwiröykköjä siinä, missä äsken seisoi komea linna ja liikkui kirjawa
ihmiselämä.