Ernestille ei jäänyt mitään toiwoa tawata Luisaa, enemmän kuin
kirjallisestikaan häntä puhutella. Hän oli harjoittanut lääketiedettä,
ja ryhtyi nyt suuremmalla hartaudella kuin koskaan ennen päättämään
oppijaksoansa. Kaikki wallattomuus ja raiwoisuus, joista hän
kumppaneinsa seurassa oli tunnettu, oli järkiään hänestä kadonnut. Hän
oli muuttunut wakaisimmaksi nuorukaiseksi. Hän edistyi opissaan
suurilla askelilla, ja wuoden loppuun hän oli walmis jättämään
yliopiston luennot.
Sitä ennen Turkin kanssa syntynyt riita oli wihdoin tuottanut sodan
tätä waltakuntaa wastaan. Wenäjän sotawäki oli mennyt Moldawaan. Suuri
joukko heitä tarwittiin sinne. Ernestissä heräsi uusi toiwo. Olihan
Moldawa lähempänä Krimiä. Sota saattoi, kuten arweltiin, muuttua wielä
lähemmäksi, joku sattumus woi antaa hänelle tilaisuuden löytää Luisan,
jota paitsi hän ei luullut woiwansa elää. Ensi työksensä Ernest meni
siis sotaministeriöön ja tarjousi wapaehtoisesti palwelemaan Turkin
sodassa.
Hänen tarjouksensa oli hallituksen mieleen, ja hän sai järkiään luwan
seurata lääkärinä armeijaa Moldawaan. Mutta ennen kun hän sinne ehti
lähteäkään, tuli uusi sanoma joka pani wapisemaan koko Pietarin
kaupungin. Länsiwallat oliwat julistaneet sodan Wenäjää wastaan ja
uhkasiwat ensi awowedellä tulla woimallisella laiwastolla Itämerelle.
Kulkupuheet sanoiwat heidän uhanneen ensin musertaa Sweaporin, sitte
Kronstatin ja wiimeksi walloittaa Pietarin, eli kuten sanottiin, syödä
aamiaisen Sweaporissa, päiwällisen Kronstatissa ja iltasen Pietarissa.
Tämä sanoma muutti ensin tehdyn sotajärjestyksen. Suomeen täytyi
lähettää osa sotawoimaa, suojelemaan tämän maan rantoja. Sinne
tarwittiin myös lääkäreitä. Ernest sai käskyn seisottaa Moldawa
matkansa ja seurata erästä pataljonaa Suomeen.
Tämä muutos ei ollut Ernestille ollenkaan mieluista. Tietää Luisan
olewan Krimissä, tuhansia wirstoja etelässä, ja kuitenkin mennä
Suomeen, ehkä tuhansia wirstoja pohjoiseen. "Enkö siis koskaan saa
sinua nähdä, armas Luisa?" huokasi hän, saatua odottamattoman sanoman.
"Miksi sinut ensinkään näin, ja täytyykö minun iäti sydämessäni kantaa
sinun kuwaasi, saamatta sinua enää syliini puristaa? Ja wiimeksi, ehkä
nähdä sinut toisen puolisona, oi, ei, ennen tahdon kuolla sotakentälle
--tahdon wuodattaa wiimeisen weripisaran sydämmestäni ennenkun luopua
siitä uskosta, että sinä rakastat minua ja pysyt uskollisena
Ernestille, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa henkeänsä".
Eräitä päiwiä sen perästä Ernest oli matkalla Suomeen. Mihin hänen tuli
seisattua, oli hänelle tietämätön. Sotawäki oli ensin majoitettu
Wiipuriin. Erään wiikon perästä tuli uusi käsky lähteä edelleen. Se oli
majoitettu peräkkäin Haminassa; Porwoossa, Helsingissä ja wihdoin
Turussa. Kukaan ei tiennyt määräys=paikkaa ennenkuin käsky tuli astua
edelleen. Tämä ammunta tapahtui kowalla pakkasella. Usia sotamies oli
sairastunut tiellä, ja Ernest sai olla pian alati wirkansa toimessa:
Luisan muisto oli tällä ajalla wähän haihtunut. Uusi sotilasseura ja
uudet kumppanit haihduttiwat sitä enemmän.
Sellainen oli Ernestin laita, tullessansa Turkuun. Hän oli siellä
majoitettu erään köyhän käsityöläisen matalaan taloon. Walmiit joka
päiwä lähtemään edelleen, sillä joukon luulo oli, että he oliwat
määrätyt Ruotsin rajalle, tahi wähintäki Ouluun,--kellään ei ollut
aikaa eikä halua täällä wieraassa maassa hankkia tuttawuuksia. Upserit
wiettiwät illat keskenään ja käwiwät enintä kaupungin rawintoloissa
istumassa hetken ja toisen. Ernest oli saanut erään Pietarilaisia
tuttawiaan, nuoren upserin parhaaksi ystäwäkseen. Luutnantti Aleksis,
syntyisin Saksalainen, Liiwinmaalta, oli majoitettu myös pienessä
talossa, aiwan Ernestin majatalon wastassa, toisella puolen katua.
Eräsnä iltana Aleksis tuli Ernestin luo ja näytti kuin hänellä olisi
jotakin hywin hauskaa kerrottawaa.
--"Olisin hywin onnellinen", sanoi Ernest, "jos aina woisin olla niin
hywällä tuulella kuin sinä Aleksis."
--"No, mitä minä surisin?" wastasi Aleksis. "Minulla ei ole ketään
Pietarissa, jota ikäwöisin. Täällä löydän elämän yhtä iloiseksi kun
kotimaassani. Ja miksi et sinä Ernest woi tehdä samoin?"
Ernest huokasi ja jäi wait.
--"Waan muisteletko wielä suloista Luisaasi? Silloin sanoit sitä
kauneimmaksi neideksi Wenäjän waltakunnassa. Siinä erhetyit, Ernest.
Minä arwelen päästää sinut sitä lumouksesta. Juuri tässä talossa, tuon
seinän takana, aiwan wieressäsi olen nähnyt naismuodon, jonka rinnalla
sinun Luisasi kauneus himmenee--ja Ernest, tiedätkö, minä olen
päättänyt tänä iltana--."
--"Mitä kaikkea? Tämä on köyhän työmiehen talo, jossa en ole nähnyt
kuin erään wanhan naisen--ethän sitä tarkoittane?"
--"Suuri erheys, Ernest. Täydellisin kaunotar, jonka olen nähnyt. Olen
tuntikaudet häntä katsellut akkunastani, olen katsellut silmäni
sokeaksi, tullut pian hulluksi."
--"Mitä kaikkia ajattelet, Aleksis?"
--"Enkä ajattele enää mitään, koko ajatukseni on seisattunut. Nyt
arwelen ampua läpi aiwoni, jos et käy minua auttamaan."
--"Minäkö auttamaan sinua?"
--"Juuri sinä, auttamaan minua. Hän saattaa minua pelätä ja paeta--waan
sinä, joka asut paikalla, sinä, joka tunnet hänen wanhempansa, askel
waan lisäksi, woit tehdä minun heille tuttawaksi."
--"Sinä nostatat minussa suuren uteliaisuuden, Aleksis! Waan mitä sinä
oikeastaan tarkoitat?"
--"Sinä saat luulla heti. Minulla on kaikki jo mietitty. Sinä tekeydyt
ensin kaunottarelle tutuksi, ja sitte."----
--"Tutustan sinutkin."
Ernest oli todellakin arwellut, täyttää puolinaisen lupauksensa
Aleksille. Niin kaukana rakkautensa esineestä, hänestä oli yhtä mitä
seikkoja hän sai nähdä ja kokea; ja paitsi muuta, hän oli tullut
uteliaaksi nähdä täällä Suomessa neiden, mikä Aleksin puheen mukaan
olisi ihanampi Luisaa. "Woisinhan tehdä jonkun asian puhutella
talonwäkeä", ajatteli hän ja aikoi seuraawana aamuna sen täyttää. Mutta
kerran muistutettuna Luisan kuwa oli jälleen hänelle elpynyt, ja koko
seuraawan yön hän näki waan Luisaa, kaikessa, mitä hän uneksi, oli
hänellä aina edessä waan Luisa. Wasta herätessä tämä wiehättäwä kuwa
hänen silmistänsä haihtui.
Hän oli herännyt aikaisemmin kuin tawallisesti. Aurinko ei ollut wielä
nousnut. Ihana rusko oli siwellyt hänen pienen huoneensa ruusun
wärillä. Hän hyppäsi ikkunaansa ja katseli ulos kadulle, ikään kuin
etsien sitä suloista hahmoa, mikä wielä haamoili hänen henkensä
silmissä. Kaupungin kadut oliwat tyhjät. Ainoasti eräitä
palwelustyttöjä meni pitkin katua ohitse. Eräs nuori neitsyt astui nyt
wesirimpi kädessä talon porttia kohti. Hän oli aamupuwussaan, pieni
huiwi somasti kääritty päähän. Ernestin silmät lankesiwat neittä kohti,
joka kiireillä askelilla juoksi portille. Tämä oli ihan tawallista,
mitä hän oli nähnyt joka aamu. Mutta nyt hän painoi päänsä aiwan
ikkunaan kiinni, hieroen silmiään ikään kuin paremmin nähdäkseen.
"Herrainen aika", huudahti hän yht'äkkiä. "Enkö minä wielä ole
walweilla? Onko tämä wielä yöllistä untani? Luisan muoto, aiwan Luisan
muoto, jonka näin tuolla tytöllä. Woiko kaksi ihmistä olla niin yhden
näköistä? Ja tuo silmäys, milt'ei pelollinen katsaus, jonka hän lähetti
tätä ikkunaa kohti, minun ajatukseni seisattuu--kellään muilla ei woi
olla sellaiset silmät, sellainen katsanto. Mutta minä hourailen.
Ruhtinatar Marandan ottotytär ei woi olla wedenkantaja tyttö Turussa,
yhtaikaa kun hän on tuhansia wirstoja täältä Krimissä. Se oli waan
houraus, se oli yöllinen uneni, joka hourasi silmäni."
Näin hänen ajatellessa, owi awautui ja eräs aliupseri astui huoneesen,
ojentaen Ernestille kirjeen. Hän awasi sen ja luki. Se sisälsi hänelle
käskyn paikalla lähteä Bomarsundin linnaan, jonne osa hänen kanssa
tullutta sotawäkeä oli määrätty linna=wäen lisäksi. Hänellä ei ollut
aikaa muuta kuin pikimmältä käydä ystäwänsä Aleksin luona sanomassa
hywästi.
Aleksis oli ikkunassaan ja katseli ulos, huomaamatta Ernestin tuloa,
ennenkuin tämä hänelle terwehti.
--"Mikä wahinko, että meidän tulee erota", sanoi Aleksis. "Onnekseni
sain kuitenkin seisattua tänne. Waikeampi olisi ollut erota tästä
ikkunasta, jossa olen katsonut silmäni sokeaksi. Eräs minutti wielä, ja
hän tulee taas näkywiin."
--"Ystäwäni", sanoi Ernest, "oletko kaunottaresi muodossa huomannut
wiwausta ruhtinatar Marandan ottotyttäreen?"
--"Sitä tuskin woin kieltää", wastasi Aleksis. "Sama suora nenä, mustat
hiukset ja silmäin säihkywä tuli, mutta sata kertaa ihanampi."
--"Mutta wedenkantaja tyttö, palwelus=neitsyt, kaikkea siwistystä
wailla, raaka ihminen, johon halwin sotamiehesi waan woisi ihastua.
Luulin minäkin tänä aamuna wilaukselta hänet nähneeni."
Aleksin silmät oliwat kääntyneet ikkunaan.
--"Ernest!" huudahti hän yhtäkkiä, "tuossa hän jo on. Katsopas mikä
jumalallinen olento!"
Ernest hypähti ikkunaan ja katsahti ulos. Toisella puolella kadun,
pienessä matalassa talossa, missä Ernest asui, molemmat ystäwykset
näkiwät ikkunassa nuoren naisen, joka ompeli ja katsoi wälistä toiselle
puolelle pöydän ja hymyili.
--"Luisa, Luisa", huudahti Ernest ja miltei tahtonut juosta ikkunasta
ulos. "Ruhtinatar Marandan ottotytär Luisa, minun Luisani."
--"Hahaha!" nauroi Aleksis. "Erheys se kuitenkin on. Tänä aamuna olen
saanut tietää kaikki. Lowisa S. on köyhän työmiehen ainoa tytär tästä
kaupungista. Hän on pari wuotta ollut Helsingissä erään sukulaisensa
luona ja nyt wasta pari wiikkoa kotonansa. Hänen wanhempansa rakastawat
häntä erinäisellä helleydellä, he suojelewat häntä kuin silmäteräänsä
ja owat sulkeneet owensa jokaiselle muukalaiselle. Minun kaikki kokeeni
päätä hänen puheillensa owat olleet turhat, ja ainoa, minkä olen
woittanut, on muutamat silmäniskut täältä kadun yli. Ajattele nyt,
josko tuo ihana neiti woi olla sama kuin ruhtinatar Marandan
ottotytär."
Ernest ei woinut kääntää silmiänsä pois ikkunasta. Tyttö nosti silmänsä
ompeluksesta, katsahtain pöydän yli. Sitte hän käänsi päätänsä ikkunaan
päin, ja silloin wälähti kadun yli kummallinen silmäparin loisto. Mutta
se ei kohdannut Ernestiä, waan hänen wieressään seisowaa Aleksia.
Ernest tunsi kuin teräwän weitsen pistäwän rintaansa ja waipui tuolille
istumaan. Hän näytti unohtaneen itsensä ja olisi jäänyt istumaan
siihen, jos ei Aleksis olisi häntä wihdoin herättänyt.
--"Ernest", sanoi hän, "kuuletko, lähtökello jo soi, sinun täytyy
seurata joukkoa Bomarsundin matkalle."
Ernest kawahti kuin unesta, puristi Aleksin kättä ja sanoi hywästi.
Eräitä päiwiä sen perästä hän oli Bomarsundin linnassa, enemmän onneton
kuin ennen.