I.

Oli eräs kesäilta, lämmin ja tyyni. Kukkaset, ihanimmat kaikista

maanosista, lewittiwät suloisen tuoksunsa kiwiseinillä piirityssä

puistossa. Waan tämä ihana puisto, joka muina sellaisina iltoina wilisi

täynnä käwelijöitä, oli nyt tyhjä ja äänetön. Yksikään paikan nuoria

kaswattilaisia ei tänä iltana halunnut nauttia luonnon ihanuutta

ahtaassa piirissä, jossa puiston käytäwät oliwat ainoat paikat, missä

he woiwat enemmän jaloitella ja hengittää wapaampaa ilmaa. Nuoret

kaswattilaiset, pari kolme sataa tyttöä, oliwat unhottaneet tawallisen

wapaushetkensä. Ympärillä olewista kiwihuoneista kaikui iloiset

säweleet. Laitoksen johtaja, anna Iwanowna, oli entisen tawan mukaan

kutsunut nuoret kaswattilaiset huoneihinsa tanssiin, ennenkun hän ne

päästi kesäluwaksi, erään kuukauden ajan wapauteen. Tämä ilta oli

sellainen odotettu hetki, jolloin nuoret neidet saiwat harwinaisen

huwin kohdata wähän sitä maailmaa, joka melkein koko heidän

kaswatusajallensa oli heiltä suljettu. Millä innolla he täksi hetkeksi

antautuiwat hillittömän huwin waltaan, sitä ei woi kertoa muuten kuin

näkemällä sitä wiatonta iloa, jota nyt loisti heidän silmistään.

Nuoret neidet, mitkä nyt oliwat kokoontuneet Anna Iwanownan salissa,

oliwat Wenäjän korkeimmista suwuista. Ne oliwat ruhtinain, kreiwien,

paronein ja korkeinten wirkamiesten tyttäriä ympäri Wenäjän, osittain

Suomestakin. Näiden seassa oli kuitenkin monta köyhän aatelismiehen

tytärtä, jotka oliwat saaneet onnen tulla tähän Wenäjän parhaimpaan

kaswatuslaitokseen. Mutta aatelisuus oli aina wälttämätön ehto

sellaisen etuoikeuden saantiin. Jokainen, ken katseli noita nuoria

kaswattilaisia, sai siis olla wakuutettu, että se oli waan puhtainta

aateliswerta, mikä hohti tänä iltana heidän muutoin waaleissa

poskissaan. He oliwat tänään todellakin suloisia, monta täydellistä

kaunotarta. Nuoret miehet, jotka oliwat tähän iltaseuraan kutsutut,

noin satakunta nuoria upseria ja ylioppilaita, näyttiwät tuskin woiwan

noiden erinäisten kauneusten wälillä walita. Kuitenkin, ennenkun

iltahuwi oli päättynyt, eräs pian täysikaswuinen neiti oli woittanut

kaikkien ihastuksen. Se oli tuo, joka nyt kewiästi lentää walssissa

erään ylioppilaan kanssa. Molempain silmät lepääwät nähtäwällä

lempeydellä toinen toiseensa, ja seuran tarkkuus on eräitä

silmänräpäyksiä kiinnitetty tähän ihanaan pariin. Tämä seisattuu

wihdoin wanhan ruhtinatar Marandan eteen, joka tyytywäisyydellä ojentaa

kätensä ihanaa neittä kohti ja wetää hänet syliinsä. Nuori ylioppilas

seisattuu wähän syrjään, katsellen wielä yhä sulotarta.

--"Minä olen tänä iltana sinusta hywin iloinen, Luisa", sanoi

ruhtinatar Maranda, tehden hänelle tilaa wiereensä.

Luisa katsoi ruhtinattaren silmiin, suloinen hymy huulilla, joka

osoitti lapsen kiitollisuutta ja wiatonta iloa.

--"Tunnetko, Luisa, tuon nuoren miehen, jonka kanssa äsken walssasit?"

kysyi ruhtinatar.

--"Minä näen häntä ensi kerran, se on herra Ernest."

--"Ernest? tuoko, joka seisoo nyt pian edessämme? Sinä erhetyt, Luisa,

se ei woi olla waan herra Ernest", sopotti ruhtinatar, katsellen

nuorukaista, jonka silmät yhä oliwat Luisaa kohti.

Luisa nosti silmänsä ja punastui. "Hänen nimensä on Ernest W.," wastasi

hän, katsoen alas ja antaen kätensä solua ruhtinattaren käteen. "Äiti,

te ette usko mikä erinomainen mies hän on, tuo Ernest; tässä ei ole

yhtään hänen wertaistansa, hänen puheensa on niin wilkas ja huwittawa."

--"Olisi hauska saada hän tuttawaksi", sanoi ruhtinatar. Hän oli tuskin

ehtinyt tämän sanoa, kun herra Ernest, joka wälillä oli häwinnyt

joukkoon, jälleen tuli Luisaa kohti ja wei hänet uuteen tanssiin, joka

juuri alkoi. Ruhtinattaren silmät seurasiwat alati tätä ihanan paria,

waihdellen Luisasta Ernestiin ja Ernestistä Luisaan. Mutta miten se lie

ollut, utelias ruhtinatar ei saanut koko illassa puhutella nuorukaista,

joka näytti olewan enimmän huwitettu Luisan seurasta. Luisa oli liian

kainu esittämään ruhtinattarelle, ja Ernest näytti liian wähän

rohkealta sitä tekemään itsekseen. Hän oli kuitenkin saanut halun tulla

tuntemaan tuon onnellisen wanhan naisen, jota Luisa näytti pitäwän

äitinään. Sen sai kuulla hänen puheestaan eräälle upserille.

--"Ken tuo wanha nainen on, jonka wieressä ihana Luisa nyt istuu?"

kysyi hän uudella uteliaisuudella. "Kun katselen hänen muotoansa,

woisin luulla häntä Luisan äitiksi, niin paljon heidän näkönsä

wiwahtawat toisiinsa. Mutta hän on liian wanha Luisan äitiksi ja Luisa

liian nuori hänen tyttärekseen."

--"Niin se on", wastasi puhuteltu, kreiwi Kurakin. "Ruhtinatar

Marandalla on yksi ainoa poika, joka on äsken tullut kenraliksi, ja

saanut päällikön wiran Krimissä. Ruhtinatar itse elää talwet täällä

Pietarissa. Kesäksi hän muuttaa eräiksi kuukausiksi yksinäiseen

maahowiinsa Dynajoen warrella. Hänen poikansa, kenrali Maranda on

moniaita wuosia sitte nainut ja lapsiton. Ruhtinatar on ottanut köyhän

sukulaisen tyttären, en tiedä mistä, ehkä Kaukason takamaista,

ottotyttärekseen, ja hän se on, tuo kaunis Luisa, jonka näette nyt

istuwan hänen wieressään. Parin wuoden perästä, kun Luisa pääsee ulos

täältä, ruhtinatar aikoo ottotyttärineen muuttaa howiinsa Dynajoelle".

--"Merkillistä", sanoi Ernest, "minulla oli hänestä ihan toinen ajatus.

Olin kuwaillut Luisan kuuluwan korkeimpiin säätyihin, yhtaikaa kun

huomasin hänessä niin paljon ainetta kansasta, jota hän woi olla nähnyt

waan lapsena. Minua huwittaa hänen erinomainen älynsä, enemmän wielä

kuin tuo säihkywä tuli hänen mustista silmistään. Siinä on etelän

tulisuus ja pohjoisen waloisuus ihanimmasti yhdistetyt. Hänen wilkas

puheensa hengittää niin paljon wapautta ja tietoa yhteiselämän

tärkeimmistä oloista, että hämmästyin kuullessani niitä tässä

kaswatuslaitoksessa, joka on maailman elämälle niin suljettu ja pian

luostari=elämän tawoin järjestetty."

Orkesterin jyrisewä kutsunto keskeytti ystäwäin puheen. Wielä kerran

lensi Ernest Luisan kanssa raiwoisessa walssissa. Hän ei woinut olla

wähän puristamatta Luisan kättä silloin kun hän taukosi. Luisan

kaswoille räwähti sywempi rusehdus, mutta sitä ei huomannut kukaan

paitsi Ernestiä. Mutta Ernest tunsi myös sydämmensä sykkiwän

liukkaammin. Hän oli tähän asti ollut waan raiwoinen nuorukainen, yksi

niitä, joille jokainen nainen on paljas leikkikalu, jonka seurassa woi

wiettää jonkun työttömän hetken, mutta jonka yhtä helposti woi unohtaa.

Ensi kerran hän tunsi naisen kuwan painuneen sydämmeensä. Mikään naisen

silmä ei ollut niin liikuttanut hänen olentoansa kuin katsahdus Luisan

ruskean synkeään silmään. Siihen asti, kun hän oli pitänyt Luisaa

rikkaan ruhtinattaren tyttärenä, hän ei tohtinut mitään ajatella, ei

antaa minkään uuden tunteen walloittaa sydäntänsä. Mutta kuultua

salaisuuden, mikä oli hänen ja kaswatusäitinsä wälillä, Ernest jättäysi

wihdoin tämän uuden suloisen tunteen waltaan. Luisa woi olla jonkun

ruhtinaan tytär, mutta kuitenkin hän oli nyt loittona wanhemmistaan

ottotyttärenä, ehkä kaukaisemman sukulaisen luona. Se ei siis woi estää

muitakaan keskuuksia, jotka wielä enemmän woiwat poiketa hänen korkean

sukunsa oloista. Ernest oli köyhäin wanhempain poika Wirosta, mutta

hänellä oli teräwä äly, hän oli kohta päättäwä korkeamman opin haaran

yliopistossa, hänelle oli awoinna Wenäjän awara waltakunta, pienen

ruhtinaan arwo ei ollut hänelle enää mikään niin suuri korkeus, rikkaus

ei ollut mitään, jota hänen olisi mahdoton milloin hywänsä saawuttaa.

tämä tunto oli kerran hänen wallannut, ja kun raiwoinen tanssi hetkeksi

oli päättynyt, Ernest kuiskasi Luisan korwaan ja pyysi hänen

silmänräpäyksen ajaksi kerallaan erääsen siwuhuoneesen, mikä oli

tanssisalin yhteydessä. Hämmästynyt neiti wapisi, hänen silmänsä

lensiwät ympäri salin. Ruhtinatar oli paraillaan kiihkeässä puheessa

laitoksen johtajan Anna Iwanownan kanssa. Pian tietämättänsä Luisa oli

seurannut Ernestiä ja molemmat istuiwat kohta wierekkäin erään ikkunan

sywennyksessä asunnon werandalle päin. He eiwät kumpikaan huomanneet

naisolentoa, halwassa puwussa, joka seisoi werandalla awonaisen ikkunan

pielessä, mihin joukko palweluswäkeä oli kokoontunut katsomaan tanssia.

--"Luisa", sanoi Ernest, huoaten sywästi. "Neiti Luisa, minun koko

elämäni onni riippuu tästä hetkestä, sanokaa pikaisesti--tämä tuokio on

kallis,--saanko sydämmessäni elättää suloista toiwoa, jossa on koko

autuuteni? Minä rakastan teitä".

Luisan posket oliwat lentäneet tulipunaisiksi. Hänen kätensä oli

solunut Ernestin käteen, jota se poltti. Heidän silmänsä oliwat

palaneet toisiinsa. Ernest luki niissä wastauksen kysymykseensä.

"Ernest!" kuiskasi Luisa tuskin kuuluwasti. Heidän huulensa oliwat

kohdanneet toisensa ja äänetönnä paloi niillä ensimäinen suutelu.

Kumpikaan ei tohtinut sanoilla häiritä tätä silmänräpäyksen autuutta.

Silloin kuului wieno naisen ääni ikkunasta, kielellä, jota Ernest ei

ymmärtänyt. Mutta Luisa wawahti, hypähti ylös ja katsahti wapisten

ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasiwat ikkunassa wanhan naisen muodon

ja parin kiiltäwiä silmiä, jotka weiwät weren hänen poskiltansa. Hän

oli tullut kalman walkeaksi. Hän tahtoi paeta, waan alkoi horjua, ja

ennen kun Ernest ehti mitään, hän lankesi herwotonna Ernestin syliin.

Tämä ei ollut ymmärtänyt mitään sanoista, jotka näkyiwät niin

säikäyttäneen Luisaa. Hän luuli jonkun kohtauksen tawanneen Luisaa ja

aikoi lähteä etsimään apua. Mutta Anna Iwanowna jo oli huomannut Luisan

häwiämisen salista ja ruhtinatar Maranda oli jo kaiwannut

ottotytärtänsä. Molemmat tuliwat huoneesen, juuri kun hra Ernest arweli

irtautua Luisasta. Anna Iwanowna wiskasi uhkaawan silmäyksen Ernestiä

kohti. Mutta aika ei sallinut pitkiä tutkinnoita. Eräs neitsyt kiidätti

lasin kylmää wettä, ja Luisa tointui pian ja oli kohta ruhtinattaren

sylissä.

Ernest ei saanut enää koko illassa nähdä Luisaa. Hän jäi hirweään

epäilykseen Luisan tilasta. Kotiin tultuaan hänen päässänsä pyöri sata

ajatusta tästä Luisasta, jonka ilmestyminen oli hänelle yhtä suloinen

kuin kummallinen. Hän tunsi kauhean lewottomuuden painawan tuntoansa.

Luisa woi olla jonkun köyhän ja ehkä woitetun ruhtinassuwun tytär, ja

illallinen tapaus woi tuottaa hänelle onnettomimmat seuraukset. Tuo

ylpeä ruhtinatar saattaa hänet hylätä, kaswatuslaitoksen johtajatar

saattaa eroittaa hänet laitoksesta. Sen toisen luuli hän lukeneensa

molempain naisten wakaisista silmistä.

Näitä ajatellessa Ernest ei woinut nukkua koko yössä. Joka kerran kun

hänen silmänsä painuiwat umpeen, hän luuli näkewänsä onnettoman Luisan

ja hypähti ylös wuoteeltaan. Wasta aamulla, kun päiwän hälinä jo oli

syntynyt kaduilla, hän sai jonkun hetken lewätä. Mutta herättyään,

entiset ajatukset alkoiwat jälleen tehdä hänelle lewottomuutta. Hän woi

nyt kuitenkin ajatella selwemmin. "Mitä kerran on tapahtunut, sitä ei

woi enää auttaa", ajatteli hän lohduttaen itseään. "Mutta parempi tieto

minun on saatawa, ja se ei liene aiwan mahdotonta. Minä ilmoittaudun

Luisan sukulaiseksi ja pyydän saada häntä puhutella. Waan mitä sanon?

Tuo wakainen johtaja saattaa minun tuntea ja kieltää minun pääsemästä

Luisan puheille. Waan woinenhan kuitenkin saada hänestä paremman

tiedon, woisin wiedä hänelle kirjeen ja sanoa sen olewan joltakin

sukulaiselta."

Sanottu ja tehty. Ernest istui kirjoituspöytäänsä, pyöräytti eräitä

sanoja ja sulki kirjeen. Sitten koetti hän sen päälle kirjoittaa Luisan

nimeä naisen käsialalla. Niin warustettuna, hän pukeusi ja meni

suorastaan kaswatuslaitosta kohti. Tultuansa sinne, hän näki läikkywät

waunut, pari ylpeitä hewosia edessä, lähtewän kaswatuslaitoksen

portilta. Mutta hän ei huomannut, että ihana naisen muoto näyttäysi

waunujen ikkunasta ja wiittasi jotakin pienellä kädellään, ennenkun

waunut jo oliwat siwuin ja kadonneet katujen hälinään. Ernest kiiruhti

waan portaille ja ylös. Hänen rintansa kolkutti tuntuwasti, wetäistessä

kellon nauhaa, joka riippui owella. Hänelle awattiin kohta. Hän

lewottui nähdessä, ettei awaaja olut kaswatuslaitoksen johtaja, jota

hän pelkäsi. Awaaja oli eräs wielä nuori hänelle tuntematon naiseläjä.

--"Minulla on kirje Luisan sukulaiselta", sanoi hän, "suokaa minun se

antaa hänen omaan käteensä."

--"Te ette woi häntä tawata enää täällä. Ruhtinatar noudatti hänet

juuri tänä aamuna kotiinsa."

Ernest waalistui. Oudoksuwa nainen katsoi häntä, naurahdellen.

--"Woittehan tawata hänet ruhtinattaren asunnossa", sanoi nainen.

--"Ja missä se on?" kysyi Ernest.

--"Ettekö sitä tunne? Ruhtinattaren linnan tietää jokainen, ken on

wiikkokauden ollut Pietarissa."

Ernest kumarsi ja meni. Mutta löytää ruhtinatar Marandan linna oli

työläämpi kuin puhuteltu nainen oli arwellut. Hän kyseli jokaiselta,

ketä kohtasi, yksikään ei ollut senlaista nimeä kuullut. Hän juoksi

ympäri kaupungin, kyseli jokaiselta ajurilta, postiljoneilta, kaikki

turhaan. Wasta kolmantena päiwänä hänen onnistui päästä jäljille. Mutta

miten hän hämmästyi, kuultua, että ruhtinatar Maranda oli päiwää ennen

myynyt linnansa ja muuttanut Krimiin, jossa hänellä myös Mustanmeren

rannalla oli ihana howi. Tämä oli kesällä 1851, jolloin Sewastopoli ja

sen ympärykset wilisiwät täynnä asukkaita Wenäjän korkeimmista

säädyistä. Ruhtinatar Maranda oli myös silloin jättänyt Pietarin ja

asettunut tähän silloin hauskaan seutuun, jossa Mustanmeren laineet

pitäwät kaiken wuotta ilman lauhkeampana kuin missään muussa Wenäjän

maaseudussa. Ernest ei saanut Luisalta mitään tietoa. Hänen luultiin,

erottua kaswatuslaitoksesta, seuranneen kaswatusäitiään Krimiin.