Neuvosto-vallan virkakoneisto.
Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman
mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä,
joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole
tässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä
maineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston
aivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920
virkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin
on otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti
suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola,
ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan
tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan
piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan
vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin
oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija
jokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten
eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat,
saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.
Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota
nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat
virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja,
kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä
viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.
Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu,
ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia
olennaisimpia piirteitä.
Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama
kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä maan
sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita
yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään.
Olen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan,
kun hänen edessään dekreettiin vedottiin: "dekreetti dekreettinä,
mutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu". Ja täytyy myöntää,
että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti
määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka
yrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta
siinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo
ujesdi (= kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan,
puhumattakaan enää volosti (= pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka
eivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan
paikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä,
sillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen
lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.
Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin "tehtävänsä tasalla",
niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia
jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin
olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin.
Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän
määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten
toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään
tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja toimivat —
arviokaupalla.
Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia "virkaherroja" sieltä
löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja
kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe,
valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään
neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia
kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet
asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin
tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo
hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän
leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei
voi saada selvää.
Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa,
ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti.
Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto,
kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto,
tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j.n.e.,
pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa
kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin,
aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin
hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta
omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan
ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman
suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia
mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida
puhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee
pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä,
sillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.
Hankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita. Kun tältä
saapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä, ilmoittaa
mainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti omankin viraston
keskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi sieltä ja sieltä
saatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on asiamiehiä pitkin
rautatietä vaunuja "rasvaamassa" ("natshajun" avulla), ne kun muuten
helposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy toimiin. Saatuaan tavaran
määräpaikkaan ilmoittaa se varasto-osastolle, että nyt on lasti tullut.
Tämä taas korjattuaan saapuneen tavaran varastoihinsa tiedoittaa
jakeluosastolle, että nyt sitä on jakamista.
Tavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi.
Kuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa komissariaatissa
"norkkailemassa", jos mitä sattuisi heille pirahtamaan. Heillä on
aina mukanaan koko joukko omien komissarioittensa allekirjoittamia
"ordereita", tosin vain "blankkoina", sillä kukaan ei tiedä, mitä
huominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo joka paikassa niin välttämätön
leima niissä on ja asianomainen asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa
itse.
Sattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle
jaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan menee
hän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen saannoksen
jakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen, johon kuitenkin
on leima haettava vallan toiseen paikkaan asettuneelta sihteeriltä.
Tämän toimituksen jälkeen, joka muuten on aivan hyödytön, sillä jaon
kontrolli on vain numerollinen, eikä sen todenperäisyyttä kukaan
voi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle, johon jättää täyttämänsä
"orderin" ja kontrollitodistuksen, saaden sieltä, kahtena kappaleena,
määräyksen varasto-osastolle antaa mainittu tavara ulos. Varasto-osasto
kirjoittaa kolme julman suurta "plakaattia" ja käskee asiakkaan
mennä kirjanpito-osastolle hinnoitteluttamaan perunansa Kun tämä on
tehty, lähetetään asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas
varasto-osastolle näyttämään että rahat on suoritettu, ja saa siitä
jonkinlaisen merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle,
joka antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin
varustettuna saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella
sijaitsevasta varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.
Kun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa,
niin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas,
ja että vastuunalaiset toimitsijat, joitten täytyy allekirjoittaa
paperit, useimmiten ovat hyvin "ylösotettuja", joten allekirjoituksia
saa tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä
kiirettä, on hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi
kahdessa päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita
jaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.
Siinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara joutuu,
on sen käsittely yhtäläisten takausten takana. Siellä on vielä senkin
seitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa perunanaulan
hyppysiinsä.
Kaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista. Juoksutetaan
huoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja lopulta sanotaan, että
tulkaa viikon perästä.
Virastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat
teetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimalta vedotaan aina siihen,
ettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse
järjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän
kyvyn puutteessa, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään sattuu.
Muuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella asiakkaita
mahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei neuvostovirkamies
jää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta virkaveljestään, pikemmin on hän
nykyisen komennon aikana vielä edistynytkin tässä suhteessa.
Hirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan.
Mitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin
pieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka
asiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse
ymmärrä hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat
kirjoitustaidoltaan yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin,
syntyy usein kummallisia selkkauksia.
Voisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai tulitikkulaatikon
valmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista varten
löytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi perustelee
neuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita, milloin
mitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla
vain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua "valtioksi
valtiossa" ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti.
Niitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan
muulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa
"meriittejään" lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen määrään,
että niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten, huolimatta
välistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä haarautuu yhä
monipäisemmäksi.
Neuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta
joustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja
yhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole
ehtinyt yhtä muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen
aivan päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston
yksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin
annetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on
vähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta
paikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä
nykyiselläänkin on liian vähän väkeä, osaavat kyllä dekreetit kiertää.
Työvoiman puute on alituisena valitushuutona neuvostokomissaareilla,
vaikka heidän virkatalojensa seinät virkailijoista repeävät.
Mutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa mahdollinen
puolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.