"Köyhälistön diktatuuri."
Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että "jokainen maa on
millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille." Tämä oli juuri siihen
aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin
ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset
teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein
feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta
vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja
todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut
sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan
kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti
Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni
kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen,
mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.
Lenin kaivoi myös esille "köyhälistön diktatuurin." Se merkitsi sitä,
että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan
nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat
kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana
vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan
käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin
komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä —
diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita —
siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.
Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys.
"Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri
joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo
lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin
muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät
maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin"
valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan
vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen
normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi
hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka
muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään
yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen
yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan,
sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään
luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen,
vieläpä sen muutamien _yksilöjen rajattomasta vallasta_.
Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti,
jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän
kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta
kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä
telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa
ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka
perustuslaki sen hänelle takaakin.
Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin
kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin
"liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja
vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat
paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on
kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin
maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö.
Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on 9/10
koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja
keinoilla.
Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat
menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli
kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta.
Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli
työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen
kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko
laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille
varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien
listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin
ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu
kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori",
jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on
kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo
kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous
ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä
koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien
20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat
Pietarin neuvostoon.
Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti
vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin
riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia
yllätyksiä ei voi sattua.
Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten
lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit
kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita.
Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa
lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle
ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen
muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen
farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen
kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan
mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua.
Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä
olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä
laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa
löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman,
jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät
hallituksen radioasemat ympäri maailman "kaikille, kaikille, kaikille"
huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista
sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan
yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.
Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan
ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan
130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin
prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja
kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä
aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä,
sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan
kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus
sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle
ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta
hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.
Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta
suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten,
että joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston,
joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien
keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy
johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten
katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille
velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.
Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi
sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin _kaikki_ jäsenensä
n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten
kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista
kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se
uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä
heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn
tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian
lakkasivat.
Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen
juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen
kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä
rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka
puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä _kokeneimmat
ja varmimmat_ kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti
kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä.
Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät
diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi
kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.
"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan
selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan
komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto
mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa
jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain itsevaltaisesti.
Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on
tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille
henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa
ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen
puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja yhtäkaikki oli kysymys
työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti
palvella "köyhälistövaltaa". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä
komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana.
Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa
sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin
neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.
Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa
leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt
aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla
kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta
virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin
paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu
Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat
ministerit pitävät häntä pimeydessä!