XI.

"Köyhälistön diktatuuri."

Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että "jokainen maa on

millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille." Tämä oli juuri siihen

aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin

ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset

teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein

feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta

vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja

todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut

sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan

kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti

Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni

kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen,

mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.

Lenin kaivoi myös esille "köyhälistön diktatuurin." Se merkitsi sitä,

että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan

nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat

kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana

vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan

käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin

komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä —

diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita —

siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.

Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys.

"Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri

joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo

lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin

muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät

maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin"

valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan

vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen

normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi

hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka

muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään

yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen

yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan,

sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään

luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen,

vieläpä sen muutamien _yksilöjen rajattomasta vallasta_.

Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti,

jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän

kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta

kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä

telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa

ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka

perustuslaki sen hänelle takaakin.

Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin

kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin

"liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja

vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat

paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on

kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin

maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö.

Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on 9/10

koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja

keinoilla.

Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat

menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli

kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta.

Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli

työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen

kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko

laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille

varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien

listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin

ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu

kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori",

jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on

kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo

kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous

ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä

koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien

20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat

Pietarin neuvostoon.

Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti

vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin

riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia

yllätyksiä ei voi sattua.

Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten

lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit

kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita.

Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa

lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle

ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen

muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen

farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen

kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan

mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua.

Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä

olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä

laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa

löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman,

jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät

hallituksen radioasemat ympäri maailman "kaikille, kaikille, kaikille"

huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista

sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan

yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.

Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan

ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan

130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin

prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja

kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä

aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä,

sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan

kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus

sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle

ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta

hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.

Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta

suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten,

että joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston,

joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien

keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy

johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten

katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille

velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.

Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi

sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin _kaikki_ jäsenensä

n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten

kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista

kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se

uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä

heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn

tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian

lakkasivat.

Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen

juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen

kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä

rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka

puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä _kokeneimmat

ja varmimmat_ kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti

kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä.

Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät

diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi

kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.

"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan

selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan

komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto

mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa

jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain itsevaltaisesti.

Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on

tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille

henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa

ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen

puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja yhtäkaikki oli kysymys

työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti

palvella "köyhälistövaltaa". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä

komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana.

Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa

sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin

neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.

Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa

leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt

aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla

kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta

virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin

paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu

Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat

ministerit pitävät häntä pimeydessä!

40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä · 第 14 / 16 题