Viimeisen kerran tshekan kynsissä.
Oli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut tottumaan
maan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut. Mitään virallista
yhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin summamutikassa rajan yli
oli liian uskallettua. Siitä olisi voinut kiinnijoutuessa seurata nappi
otsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä aika-ajoin liikkui huhuja rauhan
mahdollisuudesta.
Neuvostovalta oli pannut "koko programmin toimeen." Kaikki oli syöty
ja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty sotaa
milloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen
ollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu,
mutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan
vahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä
heikompia. Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja
aseilla, mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja
sotataidolla. Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen
armeijan entisten vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen,
vieläpä miten kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin
irti saatiin, uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti
komissaarit — ei merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa
vaaria sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain
teatteria tai muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta
karttavien etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin
aseisiin ja armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot
sitävastoin olivat kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein
vailla alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein
poljettiin maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan,
jommoiseksi Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei
ihmeitä tehty.
Kaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitatsonia sotaväkensä
keskuudessa. Puna-armeijalaista mairiteltiin kaikin keinoin; tuskin
sitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu. Hänelle jaettiin
palkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten taiteilijoita
komennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa. Konsertteja
ja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit kulkivat
joukko-osastosta toiseen selvittämässä "työväenvallan" suojelemisen
tärkeyttä. Turvaudutuinpa viime tingassa pieneen vilppiinkin. Kun
Judenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919 syksyllä, pakenivat
puna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen parin tankin edestä.
Silloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt "marsalkka" Trotski
oivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä tankkien värisiksi,
sovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen kätketyn luotetun
miehistön työntämään näin aikaansaatuja "hirviöitä" sotanäyttämölle.
Samaan aikaan ilmestyi rintamalle runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin
uutinen, että Putilovin tehtaalla valmistetut neuvostotankit ovat juuri
lähetetyt rintamalle. Tarkoitus saavutettiin loistavasti, sotilaat
innostuivat ja kävivät omien "tankkien" turvin rohkeasti vihollista
vastaan. Kansalaissota välistä osoittaa humoristisiakin puolia.
Armottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka
osasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta kireämmälle
hallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen autot
kiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin hallituksen
"vihollisia". Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden rajoille. Pahaa
kolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle seisattuessa
hypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä kuunnella
soiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti yörauhan, eikä
näin säikähtäneen kansalaisen lainkaan tarvinnut sairastaa omantunnon
soimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon tuostakin. Silloin
tshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui. Kerran ilmestyi
lehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on paljastettu suuri
kadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla, mutta paljon
aivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin uhriksi. Mainittu
laitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan santarmiston peruja, haki
esille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja kerran päätettyään tehdä
heistä puhdasta, kulki santarmien aikoinaan muistiin merkitsemien
osotteiden mukaan asunnolta asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli
kuitenkin välillä ehtinyt muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset
vaihtua, joten tshekan suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin
kadetteja.
Kerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Peters. Saattoi olla
juuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä.
Hänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä
muita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti
julki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten
lähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta
leikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat
pietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi
valkea kenraali. — — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. —
Aa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa, että
erästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla, kutsutaan
Venäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa tapauksessa
valkoinen.
Vielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan. Se
tapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden aikana
tottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli luiskahtanut
ilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta vuoteessa kiduttanut.
Nyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että olin vallan päässyt
koko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin herätti minut
näistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan Pavlovskin
huvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä pääkaupungista. Sieltä
pääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta tsheka oli lähettänyt
minua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen voimalla Pietariin.
Vangitsijat saapuivat kello 1/2 8 aamulla, muuan heistä esitti
"orderin", jolla oli annettu hänelle "oikeus oman harkintansa mukaan
toimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten tulosten perusteella
vangitsemisia". Tällä miehellä oli siis lupa ilman muuta tunkeutua
jokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni minä kehoitin vieraita
ryhtymään etsintään. Heidän johtajansa huomautti kuitenkin, ettei
sellainen ole tarpeellista, minun oli vain pukeuduttava ja lähdettävä
mukaan. Hänen menettelynsä tuntui minusta hiukan epäjohdonmukaiselta,
"orderihan" nimenomaan pani pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä
Neuvosto-Venäjällä juuri käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.
Pietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä surullisen
näköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne — sikäli kuin
hän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli muljahuttanut
kahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen tarkastuksessa
joutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän surkeuttaan minulle
ventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai luonnollisesti maksaa
jalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen oikealle omistajalle, joka
kuului olevan neuvostokomissaari. Pian meidät molemmat tarkastettiin,
otettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin sivurakennukseen,
edellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon laitettuun suureen
huoneeseen.
Tällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta
vain, mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin
tutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia
yksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys
johtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä,
seinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta
oli käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi.
Parissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan ilman
puutteessa siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän keksintönsä
kautta lienee tsheka päässyt vanhasta santarmihallituksesta edelle.
Toisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin
paperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä.
Siihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y.m. yksityisasioita.
Muuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin kalmankalpea
mies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri päästetty "probkasta" —
ja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan iroonisesti: oletteko
nyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata kysymyksiini.
Vangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin kirjoittaa
kaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti tutkija
ikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti auki.
Sieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja luodinreikä
takaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja lausui
ikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. — Ei minun
kumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti huomautti:
en minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies liittyi
seuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän
kertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen
tutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä
murhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli löydetty.
Tämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain todeta.
Saman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin huoneeseemme
kaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin pian
pois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro joutua
kuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi, että tutkija
oli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan hänen edellisenä
päivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli illalla ammuttu
ja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi totuutta. Hän
ei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet turhan
kuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän aikaa
sain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun kallon
jo ennen hänen Gorohovajalie joutumistaan, ja että edellisenä iltana
ammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta kuin
keittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä
oli viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen
toveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty
pääkalloa samanlaisin peloituksin.
Vielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Spalernajaan. Nyt se oli
jo viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta.
Nähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta "säätyeroituksesta".
Joku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen koko
raskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa
virkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin
viisi vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta
kohoksi hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 vuotta pakkotyötä.
Niin kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli
aina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli
tuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan
kahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten
kohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen vuosipäivänä
ja vappuna — annettavista amnestioista.
Kuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä tammikuuta
samaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin. Spalernajan
vankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor (erikoinen
vartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen. Jos sinne
siirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo seuraavana
aamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti mainittu,
minne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla. Eräänä
iltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain myöhäisenä
hetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni, eikä sanonut
lähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä kertaa
yleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen nähtäväksi
"orderia", jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes halunnut
sitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja puolipökerryksissä. Sinne
hän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti. Vankien yhteisestä pyynnöstä
luettiin asianomaisille tämän tapauksen perästä, jollaisia kuului
sattuneen muissakin kopeissa, koko paperin sisältö, koskipa se sitten
vapautta tai siirtoa. Yölliset vapautukset — niinikään vangittujen
pyynnöstä — myös tyyten loppuivat.
Ei ollut ihmekään, että kerran ammuttavaksi vietävien lähdön nähnyt
sai tuollaisen kohtauksen. Se oli kaamea tapaus. Aluksi kuului pihalta
saapuvien kuorma-autojen puhina. Sitten seurasi muutamiksi hetkiksi
kuolemanhiljaisuus, kunnes alkoi kuulua haavoitetun petoeläimen
kiljuntaa muistuttavia huutoja: tavaristshi, bjerut na ljevo (toverit,
vievät vasemmalle)! Vankien keskuudessa merkitsi käsite "vasemmalle"
ampumista, muuten sitä ei juuri kuullut nimitettävän. Meidän koppimme
ikkuna antoi pihalle. Tosin oli ankarasti kielletty siihen kapuamasta,
mutta uteliaisuus oli siksi suuri, ettei kiellolle annettu täyttä
arvoa. Ikkunaan kiivennyt sai pihamaan sähkölamppujen valossa nähdä
unohtumattoman näyn: käsistä ja jaloista sidottuja ja mielipuolen
tavoin huutavia miehiä ladottiin kuorma-autoon kuin elukan raatoja;
pahimmin kiljuvat vaiennettiin iskulla revolverin perästä. Sitten
lähtivät kuormitetut autot vierimään tykkiväen harjoituskentälle, jossa
tshekan verenjanoinen komendantti ja eräs hänen apulaisensa heidät
ampuivat. Nämä kaksi herraa kuuluivat aina suorittavan teloituksen
kahden, niin kertoi tunnustuslupauksella ampumakentältä palautettu
vanki.
Monenlaista väkeä oli meidän "kaamerassamme". Oli unkarilaisia
sotavankeja, joista useimmat olivat oleskelleet Siperiassa kuusikin
vuotta, ja nyt kotomatkallaan joutuneet istumaan panttivankeina
entisten unkarilaisten kansankomissaarien lunnaiksi. (Yksi heistä
päiviinsä kyllästyneenä hirtti eräänä yönä itsensä pöydän jalkaan).
Oli meillä pari asianajajaa syytettyinä siitä, että olivat ottaneet
päämieheltään palkkiota, oli kokainikauppiaita (joista eräs sai
20 v. tuomion ja riemastui kovasti), juutalainen, jolta oli
kotitarkastuksessa tavattu 8 miljoonaa ruplaa "kerenkkeinä", oli joku
salaliittolainen j.n.e. Nuorin oli 12 v. ja vanhin seitsemänkymmenen
korvissa.
Tämä viimemainittu, hyvätuulinen ukko vielä, oli palvellut koko ikänsä
muutamassa nahkatehtaassa varastonhoitajana. Työpaikkansa oli hänelle
käynyt niin rakkaaksi, ettei halunnut luopua siitä bolshevikienkaan
aikana. Oli sitten keväällä v. 1920 sattunut joitain häiriöitä tehtaan
kirjanpito-osastolla. Tämä äijäkin oli käsketty tshekaan todistajaksi,
mutta kun ei tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa, oli saanut poistua
niine hyvineen. Kolmisen kuukauden perästä oli hänet uudestaan
haastettu tshekan eteen ja ilmoitettu silloin, että hänellä on kolmen
vuoden tuomio kärsittävänä. Samalla hetkellä oli ukko vangittu ja
passitettu Shpalernajaan, jota pidettiin vain tutkintovankilana,
odottamaan siirtoa rangaistuslaitokseen. Kahden kuukauden kuluttua
vasta sai hän tuomion, joka varmasti oli ollut valmis jo vangittaessa,
mutta virallisen kiireen takia ehtinyt vankilaan nyt vasta, kouraansa
ja poistui pian työlaitokseen. Se tuomio oli ihmeellinen, siinä
sanottiin jokseenkin sanasta sanaan näin: palvellut siinä ja siinä
laitoksessa niin ja niin kauan; koska tehtaan kirjanpito ei ollut
kunnossa, avautui mahdollisuuksia väärinkäytöksiin; tuomitaan kolmeksi
vuodeksi pakkotyöhön. — Kirjanpito ei ollut kuulunut lainkaan tämän
miehen velvollisuuksiin, eikä häntä syytetty mistään väärinkäytöksistä.
Kommunistisen logiigan mukaan hänet tuomittiin siis siitä, ettei hän
ollut tehnyt mitään kolttosia, vaikka kirjanpidon kehnouden vuoksi
tilaisuutta olisi ollut. Samantapaisia tuomioita tuli tukuttain.
Muitakin varsin tragikoomillisia juttuja sattui. Mainittakoon vain
pari esimerkiksi. Eräs kommunistien palvelukseen jäänyt meriupseeri
oli vaimonsa kanssa asunut suuressa huoneustossa, jossa, paitsi heitä,
asui puolikymmentä muuta perhettä. Oli kesä ja hän palasi yksin maalta,
jonne vaimonsa vielä oli jäänyt. Kotiin tultuaan tapasi hän siellä
tshekan vahtisotilaan, joka kysyttyään nimen oitis pidätti upseerin.
Matkalla Gorohovajalle oli sotilas kertonut, että hänen asunnossaan
oli jo pari vuorokautta pidetty vahtia ja kerätty kaikki huoneustoon
tulleet, olipa heillä sitten ollut asiaa kelle hyvänsä, parempaan
talteen. Nyt kävi niin hassusti, että itse syytetty, jonka asiaa
merivirastosta luultavasti oli kiirehditty, pääsi pois varsin pian,
mutta kaikki toiset, joista useimmat eivät edes tunteneet upseeria,
vielä vähemmin tiesivät, mistä syystä olivat vankilaan joutuneet,
jäivät istumaan edelleen.
Vielä hullummin oli käydä eräälle virkamiehelle, joka minun aikanani
pääsi vapauteen. Hänet oli myöskin vangittu pistäytyessään erääseen
asuntoon, jossa tshekan agentti oli ollut jo ennen häntä. Tämä
mies oli viety Krestyyn, kirjoitettu siellä nimi ylös ja teljetty
yksinäiseen koppiin. Eräänä iltamyöhänä jonkun ajan kuluttua oli
avattu sellin ovi ja sanottu tavanomainen: sabirai vestshi (kokoa
tavarasi)! Hänet oli nyt siirretty Pietari-Paavalin linnoitukseen,
niinikään yksityiskoppiin, josta aamun sarastaessa kutsuttiin ulos. — S
vestshami (tavaroittenko kanssa)? oli hän kysäissyt. — Ostavj vestshi
(jätä tavarasi)! vastattiin. Silloin oli miehestämme asia jo ruvennut
tuntumaan arveluttavalta, sillä hän tiesi, että Pietari-Paavalissa
toimeenpantiin teloituksia. Mutta mikäpähän siinä auttoi, oli
marssittava pihalle, jossa jo vartoi pitkä rivi toisia vankeja. Joku
sotilaspukuinen henkilö alkoi lukea lyhdyn valossa nimiä, asianomaiset
vastasivat myöntäen. Lopulla kuulee virkamies huudettavan nimen
Tsherkasskij. Hiljaisuus, kukaan ei vastaa. Huuto toistuu pari kertaa,
mutta kaikki ovat vaiti. Vihdoin käännytään hänen puoleensa: mikäs
sinun nimesi on? — Tsherkovskij! — Etunimi ja isännimi? Miehemme lausuu
nekin ja hänelle sanotaan: ubiraisja k tshorty (mene hitolle), olit
vähällä tulla ammutuksi! Seuraavana päivänä joutui hän Shpalernajaan
tutkintavangin asemaan, josta myös pian selviytyi vapaalle jalalle.
Kuka tiesi, miten pahana pöpönä häntä oli pidetty, ennenkuin parin
kirjaimen ero nimessä saattoi hänen asiansa oikealle tolalleen.
Shpalernajan vankilassa tapasin myös seitsemän suomalaista työmiestä,
jotka työnpuutteen takia, kuten he itse kertoivat, olivat omia
teitään siirtyneet Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Kaksi heistä oli
tullut Terijoelta ja olivat he neljä kuukautta tehneet tuttavuutta
"työläisvaltakunnan" vankiloiden kanssa. Heitä oli pari kertaa tutkittu
ja olivat he rehellisesti selittäneet tulleensa työnhakuun, kun
arvelivat työvoimansa käyvän paremmin kaupaksi ja tyydyttävämmästä
hinnasta maassa, missä työväestön sanotaan olevan vallassa, kuin
porvarillisessa Suomessa. Tutkijat kumminkin kohtelivat miehiä
verrattain ylimielisesti selittäen, ettei heidän ole onnistunut vielä
selvittää, ovatko kuulusteltavat porvareita vai työläisiä, minkä seikan
minä esim. voin ratkaista ensi silmäyksellä. Kuukauden ja kuusitoista
päivää istuivat he minun kanssani ja sinne vielä jäivät. Myöhemmin
en heitä tavannut, enkä siis tiedä heidän lopullisesta kohtalostaan,
mutta itse vakuuttivat he — minkä seikan jo päältäkin näki — lopen
nälkiintyneensä ja muutenkin saaneensa niin tarpeeksi sen maan
komennosta, että, jos milloin vapaus koittaa, luikkivat he Suomeen
samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Toinen lähetys — viisi miestä — saapui minun vankeuteni kestäessä. He
olivat tulleet rajan yli jossain Pohjois-Suomessa, joutuneet ensiksi
Kemin (pohjois-karjalaisen) vankilaan ja sieltä heitä oli sitten
retuutettu pari kuukautta tyrmästä tyrmään, kunnes hekin lopulta
päätyivät Shpalernajaan. Neljä heistä oli niin kurjassa kunnossa,
ett'en sellaisena ikinä ole suomalaista työläistä nähnyt. Kaikki
vaatteensa he olivat vaihtaneet ruokaan vankiloissa, saaden päälleen
vaan jonkinlaisia riekaleita. Kylmästä syksystä huolimatta ei heillä
enää ollut jalkineitakaan, joku oli heikosta ravinnosta tullut
yösokeaksikin. Ainoastaan yksi hiljan Amerikasta palannut mies oli
jollakin ihmeellä säilyttänyt itsensä hyvissä vaatteissa ja muutenkin
koko auttavassa kunnossa. Hänet tapasin sittemmin palaamassa Suomeen
samassa lähetyksessä, jossa itsekin tulin, mutta jo olivat veret
poskilta paenneet ja vaatetuksensakin oli sangen vaatimaton, vaikka
hän kehui olleensa verrattain hyvissä ansiotöissä Muurmannissa. Nämä
miehet pääsivät pian Shpalernajasta, mutta minun käsitykseni mukaan
ei heistä aivan kohta kunnon työmiestä saatu, niin olivat reissullaan
retaantuneet.
Saa nyt riittää tshekasta ja muustakin. Mitään kuulusteluja ei minun,
enempää kuin monien muutenkaan kanssa toimitettu, istutettiin aikansa
ja päästettiin sitten vapaaksi, vaikka neuvostohallitus dekreetillään
oli kuuluttanut, että kansalaista ei saa tutkimatta ja tuomitsematta
pitää vangittuna yli neljänkolmatta tunnin. Mutta ne dekreetit,
dekreetit... niihinhän neuvostovalta on tukehtumaisillaan.
* * * * *
Keväällä v. 1921 palasin neljänkymmenen kuukauden matkaltani. Meitä
oli kuudetta sataa samassa joukossa, mutta yhdenkään suusta en kuullut
kiitoslausetta tuosta "kaikkien sosialistien yhteisestä isänmaasta",
niinkuin muuan suomalainen kommunistijohtaja aikoinaan kirjoitti.
Onko heidän käsityksensä parin vuoden viertyä muuttunut, en osaa
sanoa, mutta minun on ainakin pysynyt samana ja siksi olen katsonut
velvollisuudekseni saattaa julkisuuteen nämä ehkä hajanaiset ja monessa
suhteessa puutteelliset muistelmat.
Ihan viime aikoina Venäjällä käyneet ovat antaneet maan tilasta varsin
lohdullisia tietoja. Sitä suurempi syy tuntuu nyt olevan muistella
kommunistisen kokeilun aikoja, joista kulkupuhe kertoi itsensä Leninin
sanoneen, että kokeillaanhan kaniineillakin, miksi sitä siis ei
voisi tehdä Venäjän kansalla! Jos nyt vielä on johonkin päästy, niin
mitenkähän suuret mahtaisivat saavutukset ollakaan, ellei koekaniinia
olisi myrkytetty puolikuolleeksi.