Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.
Samaan aikaan kun kaupunkilaisväestö köyhtyi ja kitui kommunismin
valtikan alla, voi talonpoika verrattain hyvin. Hänellä oli kyllä
vastuksensa hänelläkin. Maailmansota jo oli häntä kovin koetellut,
vienyt hänen poikansa sotanäyttämölle, jonne moni jäi, vähentänyt
hevosia, jopa karjaakin, sillä tilanomistajat osasivat taitavasti
siirtää rasitukset alaistensa talonpoikien niskoille. Heillä,
tilanomistajilla, oli tsaarihallitus ja sen virkamiehet tukenaan.
Talonpojat olivat oikeastaan vieläkin maaorjia. Heidän herransa eivät
tosin enää olleet alamaistensa hengen valtiaita, mutta aineellisessa
suhteessa ei paljoakaan ollut muuttunut. Talonpojan oikeudet olivat
niin tarkasti rajoitetut, ettei hän uskaltanut ottaa kaatunutta
puutakaan ilman tilanomistajan lupaa. Etupäässä hedelmällisiin
viljaseutuihin oli kyllä kehittynyt eräänlainen keskivarakkaiden
talonpoikain luokka, mutta se oli huomattavasti vähäisempi kuin
varsinainen djerevjanskaja bjednota (maaseutuköyhälistö).
Bolshevistinen vallankumous vapautti todella talonpojan. Muut
kansalaiset se orjuutti, mutta talonpojasta tuli itsenäinen eläjä.
Tosin bolshevikihallituksen ensimäisessä dekreetissä puhuttiin koko
maan yhteiskunnallistuttamisesta, mutta talonpoika ei ymmärtänyt
sellaisesta, eikä siitä suuria piitannut. Hän huomasi vain, että
tilanherran oli lähdettävä hovistaan ja tämän maat joutuivat
talonpoikien vapaasti nautittaviksi. Käytännössä oli aivan mahdotonta
järjestää tätä nautinto-oikeutta. Kyläkuntaneuvostot, joita vähitellen
syntyi, olivat tavallisesti hyvin yksinkertaisia laitoksia. Niissä
ei ollut juuri muita jäseniä kuin puheenjohtaja, hänkin useimmassa
tapauksessa vuorollaan päivystämässä kaikkien mahdollisuuksien varalta
ilman sen kummempaa valintaa. - Luonnollisesti talonpojat maanjaossa,
kun oli kysymys heidän omista eduistaan, vetivät yhtä köyttä; ja
olihan toki mistä ottaa, jokaiselle riitti. Myöhemmin pakkasi
viljelyspinta-ala vuosi vuodelta pienentymään kommunismin vallitessa,
sillä neuvosto hallitus kävi tukalien tilanteitten sattuessa käsiksi
siemenviljaankin. Sen lisäksi talonpoika, jolle aina toki jäi ylijäämää
hedelmällisessä maassa, laiskistui, eikä enää lopulta isosti välittänyt
edes rikkauksien kokoamisesta.
Viljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin
huomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään
perustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien
pohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä
palveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan
kolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin
auttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään
kannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva
hallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin
kohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen
keinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät
surkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomissariaattien
kirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin
tarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla
pyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen
satoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa
vikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan,
eikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä
eripuraisuus. "Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen,
kuinka sitten vieraitten ihmisten parissa", kuuli kommuunien jäsenten
valittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan,
ennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuskaan, vielä vähemmän
esimerkillään seuraajia houkutella.
Yksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi
hänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita
hallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian
selviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä.
Hänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole
kovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut
olemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien
mukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten
käytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta
ajoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia
kyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa
tsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt
sotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten
neuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön
ja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi.
Arvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli
kirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä
kysymyksessä. Komissariaatin mahdollisesti lähettämä "instruktori"
oli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä,
semminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista
yhtään mitään.
Nopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten
kanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt
pettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle
talonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan
se, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan,
ettei sitä vallan helposti löytynyt.
Mutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli
tavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu,
nälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat
talonpojille duuman rahat ja "kerenkit", silloinkuin ne vielä olivat
arvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin,
kun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat
äveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat
niillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain
rahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu,
rupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat
keskivarakkaidenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja.
Samoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne
ovat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut.
Nyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa
taskussaan, hänen "baabansa" (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä
ja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole
harvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita,
kultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa
herrasväen "mööbelit" pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa
kuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten
kaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat
ilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin
tarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka
viimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai
asuttavaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja,
päivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli
suuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta
hengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat
tavaroitaan tinkimättä.
Edellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia
neuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä
yhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla
viety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja
poikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät
neuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta.
Useammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä
valkoiset "vapauttajat" hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin
kenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän
näytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa.
Valtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen
herransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet
väestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat
rientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä
tiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet
ensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika
havainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän
— tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes
löytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.
Tulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely
on kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten
kertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla
ratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa,
samoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt,
kun raa’at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin
kaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!)
Tällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän
agitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät
luonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten
kenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan,
että Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja
sen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen
työhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että
emme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää
meidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa
he vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen
isänmaallisen innostuksenkin.
Talonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin
muitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan
ennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja
turva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli
neuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920
kosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee,
mutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea,
niinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai
maakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.