Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.
Kansallistutettuaan kaiken tuotannon, jopa kansalaisensakin, lupasi
neuvostovalta pitää huolen koko hänen toimeentulostaan, sanalla sanoen:
antaa hänelle työvoiman vastineeksi jokapäiväisen leivän. Huima
lupaus, joka vaikutti huumauksen tavoin herkkämielisimpiin työläisiin
kaikkialla muualla, paitsi Venäjällä, missä hyvin tiedettiin, että
lupaus on vain tyhjä sana.
Katsotaanpa nyt sitten, minkälaisen jokapäiväisen leivän
kommunistihallitus antoi. Asunnoista on edellä puhuttu, jutellaan nyt
aluksi ruuasta.
V. 1919 alettiin suurin toivein. Vuoden alkupuolella oli käytetty
yksityishankkijoita ja he olivatkin saaneet kokoon leipäviljaa, samoin
kuin muitakin tarvikkeita, koko runsaasti. Mutta kuljetus osoittautui
mahdottomaksi. Liikkuva kalusto, josta jo v. 1918 alulla oli 43 %
ollut käyttökelvotonta, oli yhä edelleen ränsistynyt. Vetureista
oli suurin osa "sairaita". Näin ollen jäivät varastot suurimmaksi
osaksi kuljettamatta. Lienee myöskin otettava huomioon, että
rautatiehenkilökunta, joka enimmäkseen sisälsi entisiä tsaarinaikuisia
virkamiehiä, harjoitti jarrutusta pitkin linjaa. Solmuasemille
kerääntyi suunnattomat määrät vaunuja, kokonaisia komiteoja tarvittiin
"ruuhkaa" selvittämään, mutta uusia kasoja syntyi lakkaamatta. Vaunu
ilmoitettiin saapuneeksi, mutta hakemallakaan ei sitä löytynyt. Se oli
vielä Pietarin rautatien piirissä eksynyt jonnekin. Saattoipa kymmeniä
vaunuja huveta ihan Pietarin asemaltakin, herra ties minne. Jokaista
elintarvevaunua muuten "tullattiin" rautatiellä. Vajaus oli aina
50—200 puutaa. Se oli rautatieläisten työtä, he olivatkin parhaiten
elintarpeilla varustettuja. Rautatiehallitus ei ollut vastuunalainen
mistään vahingosta.
Venäjän rautateillä ei koskaan osattu kuljettaa esim. perunoita
pilaamatta niitä. Oikein säälitti, kun kymmeniä vaunulasteja tuli aivan
liemenä. Nälkäisten särvin oli mädännytetty. Perunoita kuljetettiin
kylmissä vaunuissa, ne olivat matkalla jäätyneet, lämpimämmän ilman
tultua sulaneet, sitten taas kohmettuneet, kunnes perille tultuaan
olivat yhtenä vesivellinä. Tätä soppaa sitten kansalle jaettiin.
V. 1919 satoa ryhdyttiin korjaamaan eri suunnitelman mukaan kuin
edellisen vuoden. Pakko-ottojärjestelmää oli huomattavasti lievennetty.
Silloin olivat jo käytännössä n.s. tuottajanormit, joiden mukaan
viljantuottajat saivat itselleen ja perheelleen suuremmat annokset
kuin muut. Samoin lupasi hallitus turvata siemenviljan seuraavaksi
vuodeksi erottamalla sen, samoinkuin tuottajaosuudenkin, päältäpäin
talonpojille. Ylijäämä vain piti luovuttaa valtiolle. Aluksi näitä
ohjeita seurattiinkin, myöhemmin, kun tilanne kärjistyi, oli taas
turvauduttava aseellisiin joukkoihin.
Aikaisemmin oli eri järjestöillä ja teollisuuslaitoksilla, virastoilla
y.m. myös oikeus hankkia omaan laskuunsa elintarpeita viljamailta.
Sitä oikeutta käytetyinkin hyvin ahkerasti. Sillä tavoin saivat
erinäiset työlaitokset, virastot, jopa ammattiosastotkin tarpeellista
lisää jäsentensä niukkoihin elintarvevaroihin. Tätä oikeutta hallitus
myöhemmin supisti.
V. 1920 maaliskuussa tuli dekreetti osuustoiminnallisten järjestöjen
osanotosta elintarvepolitiikkaan. Dekreetin tarkoitus oli antaa
osuustoimintaliitoille elintarpeiden jakelu, jotta väestö, jonka
saman dekreetin mukaan päästäkseen tarvikkeista osalliseksi piti
ehdottomasti kuulua osuustoiminnalliseen järjestöön, saisi itse olla
osallisena jaossa ja yhtämittaiset valitukset siten loppuisivat.
Dekreettiä ruvettiin panemaan täytäntöön, mutta se jäi kokonaan
vaille käytännöllistä merkitystä, kun se ei aiheuttanut muuta
kuin nimenmuutoksen elintarvejärjestölle. Samat elintarveherrat,
jotka aikaisemmin olivat näitä asioita hoitaneet, sijoittautuivat
"diktatuurin" avulla uusiin järjestöihin ja toiminta kävi vanhaa
latuaan. Dekreetti lieneekin myöhemmin tarpeettomana kumottu.
Esimerkkinä siitä, kuinka neuvostohallituksen viljankeruu kävi,
mainittakoon vain, että vuoden 1920 sadosta oli edeltäpäin laskettu
voitavan kerätä 450 miljoonaa puutaa leipäviljaa, mutta tuli
määräaikana kootuksi — neuvostolehden mukaan — 110 milj. puutaa, ei
siis täyttä neljättäosaa suunnitellusta urakasta. Leivänpuutteeseen ei
tästä päättäen ole syynä yksinomaan huono transportti.
Näin kävi hankinta, mutta entä jakelu?
_Virallisesti_ se tapahtui siten, että kukin kansalainen kiinnitti
saamansa elintarvekortit lähimpään jakelupaikkaan ja haki sieltä
annoksensa. Jakoa varten olivat kansalaiset luokitetut kolmeen
ryhmään: ensimäiseen kuuluivat raskaan työn tekijät ja korkeimmat
(vastuunalaisimmat) neuvostovirkailijat, toiseen vähemmän tärkeät
tekijät ja kolmanteen vihdoin yhteiskunnan hyödyttömät ainekset.
Näitä viimeksimainittuja ei enää vuodesta 1919 lainkaan ollut, sillä
kaikkien oli pakosta tehtävä jotain työtä. Pienempiä vaihteluja saattoi
luokittelussa silloin tällöin tapahtua, mutta periaate pysyi aina
samana.
Se ilmainen ruoka, jonka kommunistivaltio kehui työläiselleen
antavansa, supistui leivän palaseen päivässä. Se oli milloin suurempi,
milloin pienempi, mutta hyvin harvoin riittävä. Sen lisäksi annettiin
pari naulaa silliä, naula sokeria ja naula suolaa kuussa. Kun asiat
olivat oikein hyvin, tarjosi neuvostovalta parisen naulaa lihaakin
kuukautta kohti. Sellainen se oli se ilmainen ruoka.
Entäs sitten ilmaiset vaatteet? V. 1921 keväällä jaettiin jotain huonoa
sertinkikangasta 4 1/2—6 arsinaa kortilla, samoin neuvostolehdet
kertoivat, että jokainen 25:s työläinen Pietarissa saa palttoon. Muusta
ilmaisesta vaatetuksesta en ole sattunut kuulemaan.
Tällaiset annokset sai työläinen, joka pääsi käsiksi vain viralliseen
leipään. _Epävirallinen_, oli leveämpi, mutta siitä tulivat osallisiksi
vain harvat ja valitut. Emme puhu Smolnasta, Zinovjevin ja Kolmannen
Internationalen hallituspalatsista, jossa oli omat "pajokkinsa"
(annoksensa), emme liioin loistohotelli "Astoriasta" (jolle myöhemmin
annettiin nimi: Neuvostotalo), sillä senkään hienoissa huoneissa ei
puutetta tunnettu. Pidämme nyt hiukan juttua itsestään elintarpeitten
jakajista. He kyllä, korkeimmat heistä, pitivät hyviä päiviä. Heillä
oli oma "lafkansa", josta rieskaa ja hunajaa (ei kuvaannollisesti)
vuoti. Oikein oli näillä valituilla, jotka tämän puodin kundeiksi
pääsivät, herrainpäivät. Sieltä luiskahteli lohta, nahkiaisia, voita,
(joita herkkuja yhteinen kansa ei saanut nähdäkään), sokeria (myös
harvinaisuus), hunajaa, hilloa, rusinoita, luumuja (muilta unohtuneita
herkkuja), ryynejä monenlaisia, siankinkkua ja makkaraa (joista
tavallinen kansalainen tuskin uskalsi uneksiakaan). Kuka niitä enään
muistaakaan kaikkia herkkuja!
Eikä näitten onnellisten tarvinnut alasti kävellä. Kyllä riitti
vaatetta vaikka mitä lajia.
Elintarvetoimitsijoita, joista jokainen sai aina hiukan enemmän kuin
muu kansa, oli v. 1920-21 Pietarin kaupungissa ja läänissä yksi
jokaista 60—70 kansalaista kohti, mutta edellämainittuja miekkosia
sentään vain muutama sata. Hekin kykenivät kuluttamaan köyhän valtion
varat, kun parastaan panivat. Jokaisella muullakin virastolla olivat
nämä etuoikeutettunsa, jotka tavalla tai toisella hankkivat itselleen
tavallista mukavamman toimeentulon. Varkaus ja lahjusten otto kukoisti
edelleen. Eivät siinä auttaneet kuolemantuomion uhat eikä mitkään.
Julaistiinhan kerran vuoden 1921 alussa sellainenkin dekreetti, että
kaikki erikoisannokset ovat poistettavat, mutta ei se vaikuttanut
mitään. Kaikki jäi ennalleen, sillä paikalliset neuvostot päättivät,
että "erikoistapauksissa" voidaan yhä antaa erikoisetuja. Ja niitä
"erikoistapauksia" näkyi olevan yhtä paljon kuin ennenkin.
Työväestönkin oli jostain hankittava leipänsä lisä. Mitäpä siinä
muuta kuin joitain paremmilta ajoilta säilyneitä vaatteita kainaloon
ja maaseudulle. Vaihtoi ne siellä ruokatavaroihin ja lähti luovimaan
lukuisien, nyttemmin jo maanteilläkin ristiin-rastiin samoilevien,
elintarpeitten kuljettajia vaanivien sotilasosastojen lävitse kotiin
nälissään odottavan perheen luokse. Jos työmies työskenteli tehtaassa,
käytti hän valtion aineita omiin töihinsä, jotka myi tai vaihtoi
elintarpeisiin. Näin syntyi metallisia tupakan sytyttäjiä, puukkoja,
sirppejä, viikatteita y.m., joita talonpoika kipeästi tarvitsi.
Olen puhutellut monia työläisiä, jotka avoimesti myönsivät, että he
työskentelivät etupäässä omaan laskuunsa ja ainoastaan, sikäli kuin
aikaa jäi, tehtiin työtä valtiolle. Ylipäänsä kuului sitä jäävän sangen
niukasti, sillä eläminen Venäjällä oli ylen kallista.
Entiset porvarit olivat oikeastaan hiukan paremmassa asemassa. Heillä
oli enemmän vaatetavaraa, koruja, ja huonekalujakin, jotka riittivät
pitemmälle kuin aina niukoissa oloissa eläneen työläisen. Näitä
tavaroita kiikuttivat he maalle tai kaupunkilaiskeinottelijoille leivän
vastineeksi.
Vapaakaupan suljettunakin ollessa kävi kauppa sentään salaa. Varsinkin
elintarvekauppa. Sinne tänne kokoontui kadulle ihmisjoukkoja. Toiset
möivät ja toiset ostivat. Joku veti taskustaan lihankimpaleen ja
sanoi, että siinä on kaksi naulaa. Kahdesta naulasta se ostetuinkin
sen enempää punnitsematta. Toinen möi samalla tavalla voita, kolmas
läskiä j.n.e. Pieninä erinä tällaista kauppaa harjoitettiin, mutta
henkipitimikseen sieltä aina jotain sai. Kun miliisi tällaisen
kauppaatekevän joukon yhdestä paikasta hajoitti, kokoontui se kohta
toiseen. Tavara oli etupäässä taskussa, sieltä sitä oli miliisin
mahdotonta löytää.
Näin tuli sittenkin huonosti kansalaisensa varustava neuvostovalta
autetuksi. "Keinottelu on neuvostovallan pelastaja", on joku
sanonut ja siinä hän on oikeassa. Ilman tätä salaista, kaikista
sortotoimenpiteistä huolimatta kukoistavaa tasku- ja pussikauppaa olisi
neuvostovaltaa tuskin olemassa. Mutta surkeata on, että miljoonien
ihmisten täytyy hakea välttämätön ravintonsa sotamiehen likaisesta
taskusta.
Mitäs jokapäiväiseen leipään vielä kuuluu? Niin, lapset. Ne lupasi
kommunistihallitus kasvattaa itse oikein kunnon kansalaisiksi.
Lastenkoteja perustettiinkin runsaasti, se on myönnettävä, kouluja
luvattiin myös riittävästi. Lastenkodeissa piti lapsia kasvatettaman
oikein "materialistisen historiankäsityksen mukaan". Jokaisena
neuvostovallan juhlapäivänä oli lapset komennettu muitten mukana
kadulle mielenosoitukseen. Näillä kulkueilla piti näytettämän
kommunismin voimaa ja vahvuutta. Saattoihan tuo meno joltain näyttää
sivullisesta, mutta paikallinen asukas tiesi, että jokaisesta sadasta
oli 95 _pakosta_ mukana. Lapsilla ei ole omaa tahtoa ja heidät voidaan
viedä vaikka minne, mutta kummallista kyllä, pakenivat he jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa kirkkoon. Mikä heitä, joille ei uskontoa
opetettu, sinne veti? — Yleensäkin täytyy sanoa, että Venäjällä on
kommunistien aikana käyty runsaasti kirkossa ja valtiosta erotettu
kirkko pysynyt hyvin pystyssä.
Lähtemättä lastenkotien kasvatusta tarkemmin selostelemaan huomautan
vain, että kuihtuneita ja nälkiintyneitä niitten kasvatit olivat.
Erään suomalaisen perheen yhteiskunnan hoitoon annettu parin
vuoden vanha lapsi tuotiin takaisin keltaisena ja ryppyisenä kuin
pergamentti. Toinen saman perheen vanhempi lapsi näivettyi myös
melkein tuntemattomaksi. Häntä katsomassa käyneet vanhemmat palasivat
säännöllisesti täynnänsä syöpäläisiä.
Kouluista ei kannata paljoa puhua. Jätämme kokonaan arvostelematta
kommunistien työkoulujärjestelmän merkityksen. Olkoonpa järjestelmä
kuinka hyvä tahansa, niin ilman opetusvälineitä ja opettajia ei
mitään aikaan saada. Julkisuudessa usein näkyvät todistukset koulun
kyvyttömyydestä riittävät.
Kansan terveydentila on auttamattoman huono. Muuan professori laski
kerran — taisi olla vuonna 1919 —, että olojen sillään ollen koko
Pietarin väestö muutaman vuoden kuluessa kuolisi sukupuuttoon. Eikä
tähän laskelmaan oltu lainkaan otettu kulkutautien tuhoja. Lääkärin
apua oli varsin vaikea saada, sillä lääkärikunta oli kansallistutettu
ja suureksi osaksi mobilisoitu armeijaan. Uusia lääkäreitä eivät
yliopistot valmistaneet. Lääkkeitä ei myöskään ollut, eikä niitä
voitu tuoda ulkoa. Ainoastaan ihmeen kautta saattoi sairas pelastua.
Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, millä kurilla läpäisin
kaksikuukautisen lavantaudin. Se tosin teki minusta sangen solakan
pojan, mutta ohi meni vain. Melkein aina raivosi joku kulkutauti.
Milloin oli koleera, milloin lavantauti, pilkkukuume, punatauti,
toisintakuume, espanjalainen, nälkäkuume. Kyllähän niitä riitti.
Vuonna 1920, jolloin Venäjällä raivosi pilkkukuume, esitettiin
Pietarinkin sairaaloissa mieltäjärkyttäviä näytelmiä. Sairaalat,
evakuoimisasemat, jopa sotilassanitäärijunatkin olivat täynnä
pilkkukuumeisia. Evakuointiasemat toimittivat sairaaloihin yhä uusia
lähetyksiä. Niissä ei ollut tiloja ja heikot, kuumehoureiset potilaat
saivat vuorokausimääriä virua lattioilla, eteistenkin, pimeässä, sillä
sähkövaloa ei ollut, ja kylmässä, sillä sairaaloissa ei ollut puita.
Sairaille sopivaa ravintoa ei löytynyt ja he kuolivat kuin kärpäset.
Niinkin suuri oli kuolevaisuus, että sairaaloissa olivat kaikki
ulkohuoneet, pesutupakin, täynnä ruumiita. Eräässäkin hospitaalissa oli
lisäruumishuoneena käytetyn pesutuvan vesijohdot halenneet ja huone
täyttynyt vedellä. Ruumiit olivat jäätyneet toisiinsa ja kirveillä oli
niitä erotettu. Siinä oli sitten sattunut yhdelle ja samalle ruumiille
kaksi päätä, tai kolme jalkaa, kun taas toiset olivat vallan päättömiä
tai jalattomia. Sairaaloissa ei ollut saippuaa, joten kuolleitten
päältä riisutut sairasvaatteet keitettiin vain kuumassa vedessä — jos
sattui siihenkään polttopuita olemaan — ja puettiin uuden tulokkaan
päälle. Tervehtyviä mutta vielä heikkoja sairaita, kuljetettiin
komiteasta toiseen, joitten piti määritellä, tarvitsevatko parantuvat
lomaa työstään ja miten pitkältä. Tällaiset pitkät jalkamatkat
aiheuttivat lukuisille tervehtyville toisintakuumeen ja monessa
tapauksessa kuoleman.
Voisi jatkaa pitkällekin, mutta riittäköön edellä oleva, erään
sairaalan komissaarin muutamassa kokouksessa kertoma kuvaus.
Ikävä ja synkkä oli silloinen Pietari, "vallankumouksen kehto", kuten
kommunistit ylpeästi nimittävät autioittamaansa suurkaupunkia. Jos
kuljit sen päästä päähän jalkaisin, muuta kulkuneuvoahan sinulla
ei ollut, sillä raitiovaunut, vaikkapa ihmeeksi sattuivatkin
päiväsydännä jonkun aikaa kulkemaan luvultaan neljännekseen entisestään
vähennettyinä, vaativat erikoista voimanmittelyä, jos mieli niihin
sisälle päästä, huomasit siinä harhaillessasi kaiken, mitä Pietari
sillä kertaa sinulle tarjoaa. Siellä täällä talojen sekasortoisia
raunioita, joista pikku pojat vielä kenties kaivelivat viimeisiä
puupalasia kotinsa hellapuiksi. Näivettyneitä sairaskatseisia
ihmisiä, melkein jokaisella pussi selässä. Joku työnsi suurella
vaivalla hankkimiaan ruokavaroja lapsen rattailla, tai veti jostain
kähveltämäänsä puuta nuorassa perässään. Eipä ollut mahdotonta nähdä
vedettävän ruumiskirstuakin samalla alkuperäisellä tavalla, tai
ammetta, johon majan muuttoa tekevä perheenäiti oli tavarakääröjen
lomaan sijoittanut nuorimmat lapsensa suurempien toimiessa hänen
kanssaan vetojuhtina. Siellä, missä ennen vilkkaan liikenteen vuoksi
tuskin pääsit kadun ylitse, sait nyt kulkea rauhassa, eikä katumelu
korviasi huumannut. Hevosia et nähnyt montakaan. Jos ohitsesi liukui
ajopeli kuoppaisilla kaduilla pahasti keinahdellen, voit arvata, että
siinä menee nykyisen yhteiskunnan tukipylväitä, noblessia. Niillä
vain, komissaareilla, oli ajopelejä, tavallista ajuria ei Pietarissa
ollut yhtään, heidän hevosensa olivat aikoja sitten syödyt. Samalle
noblessille kuuluivat myöskin ne pahasti jyskyttävät ja paukkuvat
autot, joita joskus rämisi ohitse.
Suurten liikehuoneustojen ennen niin komeat ja kirkkaat näyteikkunat
lepäsivät monituumaisen tomun ja lian peitossa ja synkeä tyhjyys
ammotti sisältä. Osoitekilvet olivat ikäänkuin jokapäiväisenä
muistutuksena siitä, mitä ennen oli, ja mitä ilman nyt on jääty.
Hermostuttavan kuollutta ja tympäisevän tyhjää, siinä sulle silloinen
Pietari.
Entä sitten Pietarin ympäristöt, joissa ennen oli komeita huviloita
puutarhoineen. Jos kuljit Pietarista minne hyvänsä, huomasit
akkunattomia ja ovettomia taloja ryhmittäin. Ne ammottivat nyt, entiset
loistohuvilat, kuin kuolleitten kaupunki vastaasi. Niistä oli ryöstetty
ensin arvokas sisusta ja sitten viety ovet ja ikkunat, ja jos sisälle
kävit, huomasit ettei hävitysraivo ole säästänyt lattioita, laipioita,
eikä edes uunejakaan. Niistäkin oli tiilikivet, kaakelit tai pelti
revitty. Ja ennen huolella hoidetut puutarhat, joitten kukkaset silmää
hivelivät, kuolivat ja kuihtuivat vähitellen pois. Ennen ei niitten
aarteisiin sivukulkija koskettanut, katselihan vain ihaillen, mutta
nyt piti hän velvollisuutenaan riistää aimo kimput puitten oksia —
kärpäsiäkö hosuakseen? — en tiedä.
On ollut vallankumous ja se hävittää — sanottanee. Mutta pitääkö
kaiken, mitä ihmiskäsi kaunista on luonut, tuhoutua? Kasarmienko
yksitoikkoisuutta se uusi yhteiskunta lupaakin, eikä kauneusarvoja
sille, jolla ei ennen ole niitä ollut.