Asuntokysymys.
Kaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa.
Isäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva "toisen
työtä riistämätön kansalainen" oli velvollinen ottamaan vastaan
talokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään
pahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden.
Talokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä
tekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä
henkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä
ja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja
yltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin
saakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen
siitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut
käynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä
ilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa,
että se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on
takavarikoitu, eikä ole mikään "spekulantti". Hyvällä omallatunnolla
antoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt
olisivat olleet itsensä komitean jäsenten "hovihankkijoita". Mutta
"käsi kättä pesee", sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä
auttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki
todistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi
todistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.
Yhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille
sälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille
juuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan
erikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella
velvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat.
Terveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin
tarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt
kaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida
talojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat
raitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa
raitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan,
roska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään
vallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät
unohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi
valtiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä,
talokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.
Näin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja
valtiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean
puheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat
joutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat
talokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla.
Kommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa
talossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet
joko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä
varten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon
asukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä,
tahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.
Niinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja
työvoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut
saatavissa.
Jokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset
kaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta
tehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena
vesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne
alkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan
vettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein
Imatran ryöpyn.
Joissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten
kustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli
jäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan
huoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä
pitämisestä ei voinut olla puhettakaan.
Useimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla
veden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli
aina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja
ihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin
55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta.
Tämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet.
Hyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa
täydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.
Kun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati
virastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa
kaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka
monta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen,
montako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa
polttaa puita j.n.e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö
itse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa
yhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai
muuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää
vapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla
löysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa
korjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen
laskuun? Itsellään "sisäänmuuttajalla" ei ollut varoja.
Entä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.
Jo talvella 1918—19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana
talvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin
pitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia
valtuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen
valtuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea
apunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet
ja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen.
Kuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä
melkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin.
Näistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan
voitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein
varastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma
tuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j.n.e.
Jonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla
tiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle.
Muuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi
puun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä
halkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.
Väestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos
halkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua,
kun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä
juoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin
"porvareita" Judenithin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin
Lesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain
viisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta
metriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen
kamaraan. Tästä "juoksuhaudasta" saivat he sitten palkakseen lapun,
jolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli
houkutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15
virstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion
hyväksi.
Joka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi
purjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille
vakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella
ollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin
tuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja
sitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen
puuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että
kerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen
halkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset.
Neljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja
lopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he
olleet nähneet.
Minne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä
jonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai
tulla toimeen miten lystäsi.
Jotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita
vartiosotamieheltä leivänmuruilla tai mahorkalla, toiset taas
— verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan
kotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka
ne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin
mukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat
— aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät
neuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi
sormien.
Talvella 1920—21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille
jaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä
itse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän
polttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä,
keinottelijain "afääriksi". He saivat neuvostoherroille maksamalla
repimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja
lankkuja huikeista hinnoista.
Piirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan.
Parasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä
pakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2 — 4 ast.
Reaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten
ja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti
puetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen
omistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai
muu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia
pökäleitä "burshuikaan". Tämä nimitys — merkitsee muuten "porvaritar" —
on pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan
puita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai
muu "mööpeli", monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin
vaeltaa "burshuikan" molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle
tee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei
talvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä,
alkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina
yhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto
seisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut,
sikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa,
kirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain
huoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän
huolenpidon alainen esine.
Vähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai
työpaikkaansa "lämmittelemään". (Moskovassa kerrottiin kokonaisten
perheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon
jäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti
työssäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m.
jonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein
tavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat
kotiaskareet. Puita on kolhittava "burshuikaan" sopiviksi (helloja
tai uuneja ei lämmitetä, sillä "burshuika" on puille säästäväisempi),
vesi on haettava vähintään oman pihan perältä entisestä "dvornikan"
asunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä
joku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä
toisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten
ne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen
lopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua
mustanaan, sillä "burshuika" savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto
voi olla kehuttava, kun "työväentasavallassa" ei tunneta nokikolarin
ammattia.
Tämä riittää. Sopinee huomauttaa, että lämmittämättöminä seisovat
huoneet kostuvat ja tulevat kelvottomiksi. Vähällä vaivalla ei niistä
asuntokelpoista saa. Onneksi Pietarin asukasluku on huimaavasti
vähentynyt, muuten ei siellä enää asuttaisi missään. Toisten kaupunkien
laita ei ole sen parempi, suurempien ainakaan. Moskovasta tiedetään
varsin kauheita asioita, mutta niihin ei tarvinne tässä kajota.
Mitä muuten äskeiseen juttuun virastoissa ja työhuoneissa
lämmittelemisestä tulee, ei sitäkään pidä ottaa kovin yleiseltä
kannalta. Toisissa on lämmintä, toisissa kylmää. Esim. virastossa,
jossa tämän kirjoittaja palveli, istuttiin talvella huopakengät
jaloissa ja turkki päällä. Lämmitysjohto oli syksyllä eheä, mutta
lämmittäjät olivat panneet tulen pesään muistamatta laskea vettä
kattilaan. Se halkesi ja talvi elettiin "burshuikkojen" varassa — ja
paleltiin, sillä suuria virastohuoneita ne eivät jaksaneet lämmittää.
* * * * *
Nyt ei pidä kenenkään erehtyä luulemaan, että se oli porvari, jota
neuvostovalta noin ankarasti rankaisi. Porvaria, sitä entistä mahtavaa
raharuhtinasta ja kansan nylkijää, ei Venäjällä enää v. 1919 ollut
lainkaan. Joko oli hän paennut ulkomaille, tai sitten menetettyään
omaisuutensa joutunut myymään työvoimansa uuden vallan palvelukseen
aivan samassa järjestyksessä ja samallaisilla ehdoilla kuin
työläinenkin. Porvarista kyllä vielä puhuttiin noin niinkuin vanhalta
muistilta, mutta olemassa häntä ei ollut muualla kuin neuvostovallan
korkeimmilla virkapaikoilla. Siellä kehittyi uusi porvaristo, jos
nyt kerran taloudellista hyvinvointia pidetään edelleen porvarin
tärkeimpänä tunnusmerkkinä.
Ylempiä neuvostoviranomaisia ei nimittäin asuntokurjuus koskenut.
Heille oli jo ajoissa varattu edesmenneen porvariston parhaimmat
huoneustot. He olivat perineet porvarien omaisuuden aina hevosia,
ajopelejä ja kuskeja myöten. Jonkun "ylhäisyyden" entinen kuski istui
nyt yhtä suorana ja uhkeana "toverin" kuskipukilla ja suhtautui
entisellä veriinsä painuneella alamaisuuden tunteella uuteen
isäntäänsä. Jos komissaarin mielestä hänen asuntonsa oli jossain
suhteessa puutteellinen, kykeni hän aina virkatoveriltaan hankitulla
"orderilla" täydentämään ympäristönsä niin upeaksi kuin hänen
vähitellen yhä hemmotellummaksi kehittyvä makunsa vaati. Sinne nyt
muuttivat vanhan porvariston hienoudet uuden vallassaolevan luokan
asuntoihin. Sen verran toki oli vallankumouksen hävitys säästänyt, että
uusien isäntien hyvinvointi kyettiin turvaamaan.
Entinen hieno pietarilainen hotelli "Astoria" oli kokonaisuudessaan
otettu palvelemaan uutta ylimystöä. Siellä asuivat kaikki nykyisen
suunnan "hakamiehet" Zinovjevista alkaen. Ja yhtä vaikea oli
lähestyä näitä "kansanystäviä" kuin entisiä tsaarin korkeimpia
virkamiehiä. Ovella seisoi kiväärimies ja hotellipalvelija kysyi ensin
asianomaiselta herralta puhelimella, saako sellaisen ja sellaisen
anojan päästää puheille. Tarpeellinen varovaisuus, sillä muuten olisi
helposti voinut eksyä kutsumaton vieras pitoihin, joissa samppanja
juoksi jokena ja itse Zinovjev tanssi "pikku ryssää". (Tarkat tiedot
luotettavista lähteistä.)
Sillä aikaa jakoi työmies entisen porvarin kanssa saman kohtalon. Tässä
suhteessa siis ainakin oli tasa-arvo voimassa. Heikolla hetkellään
muisti sentään hallitus häntäkin ja julkaisi v. 1919 loppupuolella
dekreetin, jonka mukaan parhaat porvariasunnot oli luovutettava
työläisille.
Kun sitten tätä määräystä ruvettiin toteuttamaan ja pariin taloon
olivat muuttaneet uudet asukkaat, tapahtui että työläisten lapset
rupesivat uusissa asunnoissa kuolemaan viluun. Valtio oli nimittäin
"unohtanut" hankkia työläisillä asutetuille taloille polttopuita, joten
keskuslämmitys ei toiminut ja lämpö monessa tapauksessa painui alle
nollan. Työläiset alkoivat joukottain muuttaa pois näistä ilmaisista
asunnoista. Hallitus ei muistanut, että porvariasunnot olivat jo sen
komissaarien hallussa. Työläinen sen ylipäänsä tiesi ja pysyi vanhassa
murjussaan. Sitä oli toki helpompi pitää lämpöisenä, hän kun säädösten
mukaan sai puita etuoikeudella. Helppo oli neuvostohallituksen ollut
luvata tällainen etuoikeus, kun puita ei ollut. Mutta "työväenvallan"
täytyi toki jollain lailla makeilla työläisille.