Bolshevismin kehitys kommunismiin.
Surullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa,
bolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata
tuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi
ollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla,
sillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja
takaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen
konstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä
seisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän
taipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja
usein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisoviltaan seinää vasten
torkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.
Tavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden
kuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein
tarkastusasemia, joilla "pussimiehiä" nypittiin täyteen ahdetuista
vaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin
menemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin
kuin varsinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan
ruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa.
Talonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin
muitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan
rahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa,
mitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita,
läskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu
niitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Eiintarvekomissariaatin
julistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa
jauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita
elintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit,
joutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän
kuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan,
vaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle
perheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas
keinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.
Viimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan
kuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa
salakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti
Pietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran
muodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi,
että taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset tavallista helpommin
menettivät siveellisen ryhtinsä.
Kylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki
sen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty.
Bolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on
mainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa
— ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään
(bolshevikit=enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V.
1903 Brüsselin—Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen
puolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko
toiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla)
äänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä
bolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin
yleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa
tuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokraattista suuntaa.
Vasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä "Venäjän
kommunistiseksi puolueeksi". Puolue silloin huomattavasti pieneni,
sillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.
Tämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon
alaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui
aivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin
siitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty "Korkein
kansantalousneuvosto", jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla.
Käynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus
supistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin
tällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä,
mutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.
Kauppa oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella —
niinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen
sadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet
kaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas
myytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin
puutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin
vanhoista kätköistä?
Jo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä,
laudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan
hämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys.
Joittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja
auki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen
joukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla
useaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat
synnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot
eivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita
ja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden
välistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin
mukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä
sivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin
saaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.
Kauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle,
jolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu
armeija.
Kaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla
ei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli
edelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes
naulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään.
Niitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa
takavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin,
että komissaarit saivat niihin tavaroihin "ordereja", he ja heidän
rouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen
kansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa
lausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen
tyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei
asian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla
vapaakauppa avattiin.
Samassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat.
Apteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten
saaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana.
Lääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut
saada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä
piti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin,
ennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.
Niin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen
neuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä
varsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin.
Toimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa
talokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee.
Sitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin
virastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean
todistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä
useista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin
viikon juoksentelujen jälkeen, oltiin "orderi" ynnä hyvänlainen
nippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin
Talouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka
lautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun
lopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole.
Vasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään
maininnut.
Aikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa
henkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös
kansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä "ikuistuttaakseen"
sai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin
suunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin
neuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja
monilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja
henkilöllisyytensä todistetuksi.
Pankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt
kansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa
mitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä
koskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen
"porvarin" irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin
kansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi
asuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari
saattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset
tai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten
kuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.
Kaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan
kansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt
ei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä,
mutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin
yhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo
oman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan
tekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus
jakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan,
muutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet
jakautuivat samalla tavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää
paremmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut
kuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi
vanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähteä, ja
toimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.
Näin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä
sille rakentui.