Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.
Jaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä
sille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden
ympäristönsä kanssa.
Tämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun
oli kahden "ulkomaanmatkani" aikana kunnia oleskella. Näin etelässä
en sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat
tyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis
vastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka
ukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätöisen
piirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.
Vankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin "sakkiin", sillä
yhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat
yhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään
vartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa.
Vankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja
suuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.
Minä lyöttäydyin yksiin erään sokeritehtaan "isännistön" kanssa. Eivät
nämä olleet mitään pohattoja niinkuin Etelä-Venäjän sokeriruhtinaat,
vaan työmiehiä, konttoristeja ja pikku mestareita, joista olosuhteet
olivat tehneet uhreja. Heidät oli vasten omaa tahtoaan määrätty
ottamaan haltuunsa joku sokeritehdas, kun oikeat isännät olivat
karanneet ja tehdaskomiteaa ei saatu valituksi. Tuli sitten heidän
ymmärtämättömyytensä vuoksi joku sekasotku ja miehet pistettiin
selliin. Heitä oli neljä ja olivat istuneet jo kuukauden. Aina oli
luvattu laskea pois, kun mitään todellista syytä heitä vastaan ei
oltu löydetty, mutta oli vapautus vain lykkääntynyt päivästä päivään.
Heidän kanssansa minä nyt perustin yhteisen "talouden" heti uuteen
asuntopaikkaani saavuttuani. Se mitä minulla oli ruokaa pussissani,
pantiin yhteiseen kassaan, ja he lupasivat annoksistaan, joita heille
tuotiin kahdesti viikossa, ruokkia minua mahdollisuuden mukaan.
Rahaa minulla oli rajatarkastuksen varalta sopivasti piilotettuna,
mutta sitä ei tässä vankilassa kuuluttu tarvittavan. Ihmeellinen juttu!
Täysi tusina venäläisiä vankiloita oli minun täytynyt läpikäydä,
ennenkuin tapasin sellaisen, jossa ei raha kelpaa. Ei täälläkään kyllä
mitään rahan käyttöä kieltävää reglementtiä ollut, enemmän kuin juuri
muitakaan sääntöjä, mutta rahalla ei mitään tehnyt, kun vankilan
päällikkö ei sallinut tehdä ostoksia ulkoa.
Ei hän sitä suorastaan kieltänyt, jos joku toi hänelle rahaa. Hän otti
rahat vastaan ja antoi kuitin ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei koskaan
lupaustansa pitänyt. Kummallinen olento tämä Ivan Nikolajevitsh,
hän ei tuntunut olevan oikein omalla asiallaan. Naivi, ikäänkuin
hiukan pelokas mies, alituisesti hymyilevä ja käsiään hieroskeleva,
luultavasti nousukas, joka ei ollut saanut tilaisuutta tutustua
minkään järjestelmän tapoihin. Häntä ei voinut tavatakaan muuta kuin
sattumalta. Uusia tulokkaita vastaanottamaan haettiin hänet jostakin ja
miehet kirjoihin saatuaan poistui hän vilauksessa. Varmatkin näyttivät
kohtelevan häntä tavallista tuttavallisemmin ja ymmärtäväisesti
myhähtelevän hänen kiireelleen.
Mutta erinomainen hänellä oli tämä vankilakin. Talo oli kai ihan
Aatamin aikuinen, koskapa siinä ei ollut käymälöitä sisällä eikä
ulkona. Pihamaa, jota tärkeämpään tarpeeseen käytettiin, oli jo
niin liikakuormitettu, ettei seisomaan sopinut. Pienemmät puuhat
toimitettiin ikkunan kautta suoraan kadulle. Kertoivat talvisaikaan
vankilassa majailleet, että ikkunoitten alle oli jäätynyt ohiajajille
suorastaan hengenvaarallisia jäävuoria.
Sellainen oli sen talon komento. Hullumpaa oli yöllä, jos sattui
äkillinen vatsanväänne. Silloin ei päästy ulos, kun yövartijoilla ei
ollut avaimia. Oli laitettava sisään niin hyvänsä kuin huononsa. Minä
en majaillut koko "huushollissa" enempää kuin kaksi yötä, mutta toisena
teki humalaisena sisään sysätty puna-armeijalainen — vankila palveli
poliisiputkanakin — mieltä kääntävän rötöksen.
Seuraavana päivänä kuljetettiin minut taas tshekaan tekemään selvää
henkilöstäni ja seuraamaan matkatavaroittani tarkastusta. Tällä kertaa
menetin vain hiukan tsaarinaikuisia ruplia, yhden tinaisen teelusikan
muka hopeaisena ja matkalla otetun partaveitsilaatikon sijaan Kurskista
ostamani uuden veitsen — muuten hyvin tarpeellinen kapine päällikölle,
jonka leuka oli täällä syrjäisessä kolkassa päässyt arveluttavasti
naavoittumaan.
Asia oli yönseutuna saanut hieman toisen käänteen, sillä pöytäkirjaan
oli nyt merkitty, että minut oli pidätetty "aikeessa matkustaa
työläis- ja talonpoikaishallituksen vihollisten puolelle". Olisinpa
minä lähtenyt tämä paperi mukanani Moskovaan! Näinköhän minä nyt
istuisin kirjoituspöytäni ääressä raapustelemassa näitä rivejä? Minä
haistoin sentään ajoissa palaneen käryn ja kieltäydyin jyrkästi
allekirjoittamasta väärää paperia. Syntyi pitkä kina, jonka aikana
minä vetosin m.m. siihen, että olen aikaisemmin ollut tekemisissä
tsaarinkin santarmien kanssa, eivätkä nämä koskaan kieltäneet vankiaan
kirjoittamasta omaa mielipidettään pöytäkirjaan, jos hän katsoi sen
virheelliseksi. Minun puolestani saisi kyllä heidän merkintänsä, jonka
he väittivät aivan "vaarattomaksi", jäädä silleen, kun vaan minun
suodaan puolestani selittää asiaa. Mihinkään lisäyksiin ei suostuttu;
sen sijaan muuttivat he itse sanat kuulumaan: "aikeessa matkustaa
Ukrainaan". Tämä oli jo aivan toista ja allekirjoitus tuli.
Seuraavana aamuna minut eroitettiin "sokeritehtailijoista", joille
minusta ainakin oli ollut se hyöty, että olivat oppineet pokeria (muuan
korttipeli) pelaamaan. Muutakin onnea toin minä heille, koskapa oli
käyty virallisesti ilmoittamassa, että he seuraavana päivänä, kun
tsheka on ehtinyt vain järjestää muutamia käytännöllisiä seikkoja,
pääsevät vapaiksi.
Suuri oli hämmästykseni, kun tshekassa, josta matka Moskovaan oli
alkava, tapasin suuren joukon muitakin matkalaisia. Heitä oli
tuotu Ivan Nikolajevitshin toisista selleistä ja varsinaisesta
piirikuntavankilasta, jollainen myös kuului kaupungissa sijaitsevan.
Sen kehuivatkin olevan paljon paremman kuin minun säilytyspaikkani,
mutta minulla niin lyhytaikaisena asukkaana ei ollut oikeutta "nykyajan
mukavuuksiin".
Taival alkoi ajurilla seitsemän virstan päässä sijaitsevalle asemalle
ja jatkui sieltä vankivaunussa. Taaskin siis körökyydissä. No, olipa
tuota vierähtänytkin neljä vuotta siitä, kun tsaarin kolmikerroksisessa
kalterivaunussa ajettiin. Samallainen oli tämäkin, vanhaa keisariperua,
sopi yhtä reilusti tähän uuteen yhteiskuntasommitelmaan kuin
entiseenkin. Kylmä vain oli, ei tahtonut mitenkään tareta. Entisellä
yksinvaltiaalla oli enemmän puita, tai pitikö hän parempaa huolta
"täysihoitolaisistaan"?
Tuhantisen virstaa oli matkaa ja me taidettiin ajaa sitä liki neljä
vuorokautta, sillä junat eivät pidä kiirettä Neuvosto-Venäjällä,
vaikka niissä kulkee vapaitakin matkustajia. Oli siinä aikaa tehdä
tuttavuutta kohtalotoverien kanssa. He olivat melkein kaikki Ukrainaan
yrittäneitä sisävenäläisiä, joukossa muuan vanha Moskovan rikkaimpia
liikkeenharjoittajia, oikein sellaisen vanhan ja mahtavan kauppiassuvun
jälkeläinen. Hänellä oli ollut oma palatsi Moskovassa. Kävinkin
myöhemmin siinä vapaaksi päästyäni vankilaan edelleen jääneen kauppiaan
terveisiä kertomassa. Se oli silloin jonkun viraston hallussa ja vallan
surkeassa kunnossa. Pari huonetta oli jätetty ennen niin mahtavan
isännän haltuun.
Saattamassa oleva Lgovin tshekan virkamies oli hyvin kohtelias ja
huomaavainen poika. Hän hankki meille "sapuskaa" pitkin matkaa ja
käski minua väliin omille ruuilleenkin. Hänen kanssaan meillä oli
pitkät jutut. Nuori mies sanoi olevansa bolsheviki, mutta myönsi jo
matkan lopulla, että ei taida tästä hevillä uutta yhteiskuntaa syntyä.
Sanoi muuten suoraan, että pienessä Lgovissakin, jossa hän on viime
vuoden asustanut, on aivan suotta ja löyhillä perusteilla ammuttu
paljon ihmisiä. Tshekan toimintaa ei hän täysin hyväksy, mutta se
antaa parhaimman toimeentulon, ja siksi hän palvelee sitä, kunnes
mahdollisesti löytää sopivamman paikan.
Moskovassa kehoitti hän minua jättämään tavarani asemalle
säilytettäviksi, koska muka tsheka heidän laitoksensa
tarkastuspöytäkirjasta huolimatta saattaa ruveta niitä taas pöyhimään,
jolloin aina voi löytyä "kiellettyjä kapineita". Hän näytti todellakin
olevan siinä uskossa, että minä pian pääsen pois, ja sai minutkin siitä
vähitellen vakuutetuksi.
Moskovan tshekassa koetti hän vielä parhaansa saadakseen minut
päivystävän tutkijan puheille, jolloin minä hänen luullakseen heti
vapautuisin. Löysimmekin oven, jonka yllä julman suurin kirjaimin
seisoi: djeshurnyi sljedovatelj (päivystävä tutkija), ja saimme sen
verran raotetuksi ovea, että ehdimme nähdä nuorukaisen ja neitosen
hellän lemmenkohtauksen, mutta siihen tiemme päättyi. Vahtisotamies,
joka jostain syystä oli poistunut paikaltaan ja pahimmoilleen palannut,
riuhtasi meidät takaisin. Saattajani koetti vedota virka-arvoonsa,
mutta sotamies vastasi velvollisuudentuntoisesti: fhod fsjem
vasprestshon (pääsy kaikilta kielletty). Saattajani häipyi jonnekin
komendantin huoneeseen viemään papereitaan, emmekä sen jälkeen enää
tavanneet.
Totisesti ei Moskovan tshekassa pidetty kiirettä. Aamulla sinne
tulimme ja vasta illan hämärtyessä pääsimme säilytyshuoneeseen. Tämä
olikin oikea juhlasali Lgovin putkaan verrattuna. Pitkä ja leveä
kuin kirkko ja sänkyjä täynnä kuin sairashuone. Kaikille niitä tosin
ei riittänyt, ei lähimainkaan, mutta Lgovissa ei ollut ainoatakaan,
eikä edes lavitsaa, sai oikaista koipensa lattialle. Mutta kyllä oli
tässä kirkossa äijääkin jos minkänäköistä. Niitä riitti makailemaan,
kävelemään, istumaan, seisomaan ja taisi olla toisia kontillaankin.
Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset itkivät ja kirouksiakin,
oikein ehtavenäläisiä kolmikerroksisia, kuului niinikään. Hyvin
sekalainen seurakunta, johon en neljän vuorokauden aikana ehtinyt edes
läpikotasin tutustua. Eikä niitä saanut lasketuksikaan, kun eivät sen
vertaa pysyneet paikoillaan — yölläkään.
Muuten oli tämä aivan nykyaikainen vankila kaikkine mukavuuksineen.
Ja raha kelpasi, sillä ovennurkassa oli puoti. Kauppa siinä kävi, ja
joskus syntyi "lafkan" edustalla aika metakka, kun kauppias oli saanut
väärän nelikymmenruplasen. Niitä muuten alkoi olla liikkeessä melkein
yhtä paljon kuin oikeitakin ja molemmat osapuilleen samassa arvossa.
Tästä ihanteellisesta paikasta, johon joka päivä ja yö tulvi uutta
väkeä, siirrettiin minut neljän vuorokauden kuluttua Venäjän
kuuluisimpaan ja suurimpaan vankilaan Butyrkaan. Sen tyrmän seinät
ovat saaneet kuulla monen valtiollisen vangin tuskan ja epätoivon
huokaukset. Monta on sieltä kuljetettu teloituspaikalle ennen — ja
kuljetettiin nytkin.
Kopissa, johon minä ainoana koko kuorma-autollisesta jouduin, vallitsi
hyvin hermostunut mieliala. Koko se kerros oli terrorisoitu ylenmäärin,
sillä siitä vietiin miehiä joka ilta klo 11 retkelle, jolta kukaan
ei vielä ollut palannut. Jokaisen uuden tulokkaan saapuminen herätti
tavallista vilkkaampaa mielenkiintoa, sillä hänessä vainuttiin aina
pahaa vastavallankumouksellista, jonka tulo ennustaa kaikkea muuta kuin
hyvää. Kohta ovesta sisälle päästyäni oli suuri joukko ympärilläni
utelemassa, mikä olen miehiäni ja mistä syystä olen tänne joutunut.
Kuultuaan että olen Suomen kansalainen ja napattu kiinni niin
viattomasta puuhasta kuin Ukrainaan yrittämisestä, tuntuivat toiset
alkavan pitää minua melkein suojelusenkelinä. Niin lapsellisen herkkiä
olivat nuo hengestään epävarmat ihmiset, että he uskoivat bolshevikien
parhaillaan harjoittamassaan verisessä terrorissa kaihtavan vieraan
vallan alamaisia. Toisiin taas näytti selontekoni tekevän aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Heille syntyi sellainen käsitys, että minä
ulkolaisena olin täydellinen pahanilmanlintu, koskapa arvattavasti olin
sotkeutunut ulkomaalaisten (Ententen asiamiesten) punomiin juoniin
neuvostovaltaa vastaan. Tietysti nämä kansalaiset tavallisissa oloissa
olivat iloissaan kaikista hallituksen hankaluuksista ja sydämessään
hurrasivat sen vihollisille, mutta täällä oli päänmenon mahdollisuus
tehnyt heistä raukkoja. Mene tiedä, mitä he olisivat vihaamalleen
hallitukselle luvanneet, jos vankilan portit olisi heille avattu.
Mutta lukija on oikeutettu saamaan selvityksen tähän yleiseen pelkoon.
Kesän aikana 1918 oli Venäjällä tapahtunut asioita, jotka olivat
omiansa antamaan bolshevikeille aihetta kiristää menettelytapojaan.
Muistaakseni kesäkuussa oli Pietarin esikaupungissa ammuttu "Krasnaja
Gasetan" (Punaisen lehden) toimittaja ja painoasiain ylikomissaari
Volodarski. Murha jäi selvittämättä, mutta epäluulo — epätietoista
kuinka aiheellinen — lankesi sosialivallankumouksellisiin. Samoin oli
tapahtunut mainittujen sosialivallankumouksellisten ja anarkistien
kapinoita sekä Moskovassa, että Pietarissa. Edellisessä olivat m.m.
suomalaiset punaiset nousseet jonkun venäläisen bolshevikiupseerin
Popoffin johdolla hallitusta vastaan. Kapinat olivat tilapäistä
laatua ja ne kukistettiin helposti, mutta bolshevikien katkeruus
niiden johdosta lisääntyi huomattavasti. Ratkaisevat tapaukset
sattuivat kuitenkin vasta syyskesällä. Komissaari Uritski murhattiin
Pietarissa ja Leniniä vastaan tehtiin samoihin aikoihin murhayritys
Moskovassa. Kumpaakin vastaan olivat laukaukset pamahtaneet selvästi
sosialivallankumouksellisen aseesta. Uritskin murhaaja — juutalainen
Kannegiesser — selitti kyllä murhan syynä olleen vain sen, ettei hän
juutalaisena voinut rauhallisin mielin nähdä oman heimonsa jäsenen
allekirjoitusta kuolemantuomioitten alla, mutta jokaiselle oli selvää,
että molempien ampujien takana oli järjestö. Viimeisten laukausten
jälkeen julisti valtiovalta "koko maan yhdeksi sotaleiriksi" ja
punaisen terrorin alkaneeksi "valkoisten" harjoittamaa terroria vastaan.
Silloin alkoivat kaikkialla Venäjällä, mutta varsinkin molemmissa
pääkaupungeissa, oikeat Pärttylinyöt. Asestetut joukot raahasivat
pahimmiksi valkoisiksi epäiltyjä kotoaan vankityrmiin ja sieltä varsin
lyhyen kuulustelun jälkeen ammuttaviksi.
Parhaillaan tupaten täynnä olevat vankilat tyhjentyivät nopeasti.
Monet, jotka muissa oloissa mahdollisesti olisivat säilyttäneet
henkensä, joutuivat nyt armotta luotien ruuaksi. Vanhan armeijan
upseeristo kärsi enimmän. Harva heistä, joka terrorin ensi aikoina
sattui olemaan vankilassa, säilytti henkensä. Suorastaan kaameita
näytelmiä esitettiin joka yö. Vahvana huhuna kerrottiin Pietarissa,
että Kronstadtin matruusit, jotka silloin teloittajain etujoukkona
häärivät, olivat yhtenä yönä kuljettaneet kaksi täyttä lotjallista
upseereita Kronstadtin edustalle ja ampuneet ne linnoituksen
tykeillä upoksiin. Siinä joukossa kerrottiin menneen m.m. entisen
kenraalikuvernööri Seynin. Tämän huhun todenperäisyyttä en mene
takaamaan, mutta mielessäni on hyvin säilynyt erään punaisen armeijan
upseerin yhtäpitävä kertomus tapahtumasta. Lisäsipä kertoja vielä, että
vallanpitäjistäkin tuntui tällainen menettely jo liian omavaltaiselta,
jonka vuoksi he lähettivät tutkijakomissionin ottamaan selvää asiasta.
Matruusit olivat muka kuitenkin kehoittaneet tutkijoita palaamaan
Pietariin hyvän sään aikana, koska heille muuten valmistettaisiin sama
kohtalo.
Kuinka lienee, mutta julman pitkät ja paljon puhuvat olivat tshekan
myöhemmin julkaisemat viralliset luettelot teloitetuista. Lähimainkaan
kaikkia nimiä niissä ei ollut, sen tiedän varmaan, ja huoleti voi
sanoa, että harva ei-bolshevistinen perhe niin Pietarissa kuin
Moskovassakin punaisen terrorin aikana säästyi kaipauksen kyyneliltä.
Minun joutuessani Moskovan vankilaan oli punainen terrori vielä
käynnissä. Siitäpä juuri yllä kuvattu levottomuus. Tuloiltana jo näin
mieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit
kädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes
nimeä kysytty. Hän ei enää palannut. Samallainen tapaus seuraavana
iltana ja aivan samaan aikaan, klo 11. Tässä olivat bolshevikit
täsmällisiä.
Meitä oli kolmekymmentäkolme miestä samassa kopissa. Huone oli
pitkulainen muodoltaan ja käsitti neljätoista makuupaikkaa. Järjestys
oli sellainen, että uusimmat tulokkaat saivat makuupaikan lattialla
melkein oven edessä, ainoan pienen sähkötuikun alla, seuraava aste
oli pöydänalus, sitä seuraava penkki, sitten pöytä ja tarpeeksi
palvelleelle lopuksi sänky, sikäli kuin kahden raudan välissä riippuvaa
seilikangasta voi niin vaativasti nimittää. Nyt oli kuitenkin
vakiintunut käytännössä sellainen tapa, että rahalla sai ostaa sängyn,
kun sattui halukkaita myyjiä. Kolmantena päivänä pääsi muuan vanhoista
asukkaista vapauteen — muuten hyvin harvinainen tapaus siihen aikaan -—
ja hänen vuoteensa perijä rupesi pienen rahan puutteessa kauppaamaan
makuupaikkaansa. Minulla oli hattuuni kätkettynä viisisataa ruplaa
ja niinpä päätin kilvoitella toisten halukkaitten kanssa sängyn
huutokaupassa. Minua olivat kahden edellisen illan tapaukset alkaneet
hiukan epäilyttää. Tuntui vähän siltä, että siitä kynnykseltä saattavat
viedä minutkin, koska ei nähtävästi miehiä pahasti "sortteerata". Tämä
myytävänä oleva makuupaikka taas oli aivan pitkulaisen kopin perällä,
jossa kaiken lisäksi oli pilkkosen pimeä. Olin valmis luovuttamaan
vaikka koko omaisuuteni, jos tarve vaatisi, mutta suureksi ihmeekseni
sain sängyn sadalla ruplalla; kukaan ei pystynyt tarjoamaan enempää.
Sinne painuin minä hyvissä ajoin illalla kahden raudan väliseen
kapeaan, mutta sitä syvempään purjekangaspussiin. Paikka oli aivan
ikkunan vieressä, jonka ruutuja oli rikki, niin että kylmä yöilma tunki
suoraan päälleni, mutta mielessä tuntui turvalliselta.
Klo 11 illalla tulivat taas kamalat vieraat. Melkein kaikki kavahtivat
hermostuneina pystyyn, mutta minä koetin upota mahdollisimman
olemattomiin säkkiini. Suomalainen järki jaksoi toimia kylmästi.
Vietiin mies; se sama, joka oli myynyt paikkansa sadalla ruplalla ja
siirtynyt minun entiselle sijalleni. Oliko se sattuma, vai oliko tuo
mies ehkä tuomittu kuolemaan ja ainakin vartijoille niin tunnettu,
ettei nimeä tarvinnut kysyä?
Seuraavana iltana uudistui taas entinen näytelmä. Tällä kertaa tuntui
vain vierailla olevan, jos mahdollista, entistä suurempi kiire.
Lennossa temmattiin mies oven läheltä ja raskas ovi paukahti kiinni.
Tämä mies oli tullut vasta samana päivänä, 22 vuotias mustatukkainen ja
vielä punaposkinen, vilkas ja hauska vähävenäläinen. Nyt hän meni ja
risti perään.
Jännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi
vilkkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään
epävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty? Toinen menee
tuossa juuri kuolemaan, sinä jäät ja tiedät varmaan, että ainakin
neljäkolmatta tuntia saat elää, niin jopa olet kohta valmis vaikka
leikkiä laskemaan. Ja siksi toiseksi, eihän sitä voi tietää, mitä uusi
päivä taas tuo tullessaan. Toivo syttyy niin helposti toivottomaan
mieleen. Mikä ihme lie ollut, että eritoten tänä yönä ei kukaan
tahtonut nukkua. Aivankuin odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi.
Ja niin tapahtuikin...
Tuossa viiden ja kuuden välillä aamulla alkoi avain rapista lukossa.
Mitä ihmettä? Kuka häiritsee elävältä haudattujen rauhaa tähän aikaan?
Tämä on jo tavallisuudesta poikkeavaa.
Ovi avataan ja suljetaan jälleen. Sisään astuu horjuvin askelin mies.
Näyttää hämärässä vähän tutulta. Pöydän luokse päästyään lysähtää hän
kokoon. Joka puolelta hyökkää auttajia. Tämähän on se sama nuori mies,
joka illalla lähti surmanretkelle! Mutta tosiaan: nyt hän ei ole enää
nuori, posket ovat painuneet syvälle, silmät jossain pään sisällä,
kasvoilla kuoleman kalpeus, rypyt silmien alla, nenänvarressa ja suun
ympärillä, ja entinen musta tukka nyt — harmaa. Elävissäkuvissa olen
nähnyt hiusten harmaantuvan yhdessä yössä, mutta "luonnossa" olen
arvellut sen mahdottomaksi. Nyt tämän tapauksen perästä täytyy minun
uskoa, että niin voi käydä.
Palannut on menettänyt tajuntansa. Hänet autetaan lähimpään sänkyyn,
virvoitellaan. Mies näyttää heräävän tajuunsa, mutta kerran
katsahdettuaan ympärilleen nukkuu sanaakaan sanomatta.
Päivän puoleen päästessä hän herää. Uni on häntä ilmeisesti
virkistänyt, kasvoille on tullut hiukan eloa, mutta posket ovat
edelleen kuopilla, silmät syvällä ja hiukset harmaat. Eivät ne tosin
näytä aivan yhtä valkeilta kuin aamulla, mutta harmaa on kuitenkin
päävärinä. Koko ruumis vavahtelee tuontuostakin, kun hän kertoo:
Heidät oli viety jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Monta autokuormaa
oli ollut miehiä, joku nainenkin joukossa. Arveli olleen kolmeensataan
henkeen. Siellä oli ollut valmiiksi kaivettuna pitkä kuoppa, jonka
ääreen oli komennettu rivi riviltä. Nimiä oli huudettu listasta ja kun
nimitetyt henkilöt olivat päässeet kuopan reunalle, oli heitä ammuttu
naganrevolverilla niskaan, yhden kerran vain kutakin. Sinne olivat
tupertuneet kuoppaan, kukaan ei ollut katsonut, läksikö henki. Hän oli
varronnut vuoroaan koko ajan, mutta nimeä ei oltu huudettu. Sitten oli
luultavasti luettelo loppunut ja häneltä oli kysytty: mitä täältä haet?
— Tuotiin tänne. — Ahaa, astu autoon, mennään takaisin, erehdys.
Kohta pääsi tämä omituisella tavalla pelastunut nuori mies vankilasta
pois. Hän oli saanut kestää kovan kurssin, mutta niinpä olikin hän
joutunut viranomaisten huomion esineeksi ja hänen asiansa saanut
sysäyksen eteenpäin.
Melkein samalla hetkellä kun kuoleman kidasta palannut mies kertoi
ihmeellistä tarinaansa, kohosi viereisessä kopissa raju riemuhuuto.
Syy siihen selveni päivän lehdistä: _punainen terrori oli lopetettu_.
Edellisenä yönä ammuttujen joukossa olivat olleet m.m. tsaarin
ministerit Protopopov, Hvastov, Shtsheglovitov, Bjeletski, jotka
tämän kirjoittaja jo edellisenä keväänä oli nähnyt Krestyssä. Näitten
"kalliitten aarteitten" takia oli siis viimeisessä rynnäkössä tehty
tarkempaa työtä ja käytetty oikein luetteloita. Siitä se johtui
koppitoverimmekin pelastus.
Nyt sitten päästiin hiukan helpommalla. Ainakin siinä suhteessa, ettei
tarvinnut niin pahasti pelätä henkeään. Siirryttiin "yksinkertaiseen
päiväjärjestykseen". Kerrottiin joskus kävelyllä jonkun miehen menneen,
mutta niin oli tapahtunut aina ennenkin, se kuului asiaan. Nyt sentään
tutkittiin ja tuomittiin, eikä meidän kopistamme ainakaan senjälkeen
ketään viety.
Kovaa tutkintomenettelyä kyllä käytettiin. Muuan entinen upseeri, jota
tutkittiin harva se päivä, palasi kerran kalpeana ja kertoi, että nyt
on taas käytännössä uusi tapa. Ennen pantiin revolverit ohimoille
ja kysyttiin: tunnustatko? Tällä kertaa oli hänet viety pihamaalle,
asetettu vankilan kirkon seinää vasten, kolme kiväärimiestä vastapäätä,
ja sanottu, että tunnusta pois, muuten ammutaan. Hän ei tunnustanut —
sanoi, ettei ole mitään tehnytkään —, sitten oli hän kuullut erinäisiä
komennuksia, joitten välillä pidettiin paussia arvattavasti siltä
varalta, että kuolemaantuomittu lopultakin lupaisi puhua, mutta
kun tämä pysyi järkähtämättömänä, oli viimein pamahtanut. Ammuttu
ihmetteli, minkä vuoksi hän jäi seisomaan, tuntuipa vielä koko eheältä.
Myöhemmin selvisi hänelle, että oli ammuttu tyhjillä panoksilla.
"Sapuskat" oli heikot tässäkin vankilassa, eikä ollut yhtään tuttua
kaupungissa, jonka puoleen avunpyynnöllä kääntyä. Puoli, välistä
kolmeneljättäosaa (200—300 gr) leipää päivittäin annettiin ja sen
lisäksi kaksi kertaa vettä, jossa uiskenteli hiukan kaalinlehtiä.
Kuusi miestä oli aina samassa "porukassa" onkimassa parhaan taitonsa
mukaan yhteisestä kupista kaalinpalasta. Kalasta sanottiin "sopan"
olevan keitettyä, mutta vasta vapauttamispäivänä sattui tämän
kirjoittajan lusikkaan ensimmäinen kalanpalanen. Naapurit sanoivat
sen merkitsevän poispääsyä ja sitä se tiesikin. Hattuun kätkemilläni
rahoilla ostin keittiöpojilta (vankeja hekin) noin joka toinen päivä
samallaisen murikan kuin virallinen annos à 10—12 rpl. Keittiöpojat
varastivat näitä leipäpalasia "virassa" ollessaan ja möivät nälkäisille
sivutuloikseen. He lienevät vapauteen päästessään omistaneet sievoisia
summia. Niin sitä mennä retuutettiin jokseenkin paljaan leivän varassa
neljä kuukautta. Minä kestin hyvin, mutta lapamato ei sietänyt tätä
ruokajärjestelmää. Muuanna aamuna pötkähti se kuolleena ulos.
Asiat alkoivat vähitellen sujua siinä määrin, että joskus aina pääsi
jokunen vapauteenkin. Mutta muutamat vapautetut tuotiin jonkun ajan
kuluttua takaisin. Olivat joutuneet "oblavaan" (ajojahti, pyydystys),
jollaisia tuontuostakin toimeenpantiin kaupungilla. Pahimmin sattui
eräälle nuorelle upseerille. Hänet vapautettiin myöhään illalla,
kuten usein tapahtui, ja annettiin käteen tavanmukainen kuitti, jossa
sanottiin vaan, että on istunut niin ja niin kauan ja vapautetaan
nyt. Muita papereita ei vankilasta saanut, ne oli haettava tshekasta.
Moskovassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan sotatila ja kadulla sai
ilman erityistä lupaa liikkua ainoastaan 9 asti illalla. Niinpä
pysähytti vahtisotilas miehemme ja tiukkasi lupalippua. Tämä näytti
vankilasta saamansa lappusen.
— Ei ole komendantin allekirjoitusta, — jyrisi sotamies.
— Mistä minä sen olisin saanut, tulen juuri vankilasta.
— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin
allekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!
Mikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut
komendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut
aamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin
tshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian
selvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua
samaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin
odottamaan vuoroaan.
Vihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän
kohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi
ehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta
niin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire...
Täsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain
käsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta
upioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti
vapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi
isäntiään.
Seuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että
tavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä
viikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään
helläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä
enemmänkin — matkaluvan Pietariin.
Toinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa
olivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!