Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.
Täytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä.
Halu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun
puolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin
lopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin
ja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin
antama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi
matkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen
aikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa
jäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta
pyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana
uudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja
kirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin
hyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima.
Niinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli
ulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.
Syyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa
piti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan
keisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli,
mutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka.
Minulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse
Uritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton
menin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei
viisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä
kipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä
oli sen tien pää.
Tuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja
turvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä
eteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli
sangen kohtalokas.
Ensinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä.
Siellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää
rajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä,
mutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti
ajettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä
"proopuskaa" (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa,
loppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa,
sillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja
kuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti
— tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun
ja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana:
komissarskija vestshi (komissaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen
avulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin
komissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja
kantaja neuvoi monin "ryssänliikkein" ja ymmärtäväinen hymynväre
suupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa
kanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla).
Hyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastoon tuli lopulta niin
monta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi
pahempien väärinkäsitysten ja toisten "komissaarien" liiallisen
huomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin
osa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa
koko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri
hauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes
toisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta
muustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea
koko monituhatvirstaisen matkan "härkävaunussa". Jollakin asemalla
eristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä
niin tuiki välttämätön matkatavaroitten tarkastus. Kun kaikki tavarat
kuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole
tavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän
—, kesti tarkastus luonnottoman kauan. Tarkastajain mukana hävisi
tavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin
pistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko
(sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina.
Toisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että
omistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.
Kurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta
hinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle
ja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä
näki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta
Ylä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla.
Sinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja
leivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat
vakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka se oli jo
silloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika,
eivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä
nyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin
mielipuolilla?
Kihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen
täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat
kuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin
matkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää —
niin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon
kansanvaellus.
Suur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä
kansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili "valkeista akaasioistaan"
ja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos
nälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi
virastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän
kykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen,
joista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-Venäläisen ja juutalaisen
valtasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien
kohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa
päästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä,
ehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis
naimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas
oli morsiamia kuinka paljon tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset
pelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä
kaiken lisäksi oli järjestys.
Kurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne
muita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle
lähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla,
josta sai halvalla ostaa leipää, Valkoistakin, tai haettiin Ukrainan
konsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta
palasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin,
odotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä,
melkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua
virallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli
vähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki
olivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.
Vihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin
painui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven
täydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se
avuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda
kansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.
Tultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.
Siinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät
himosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin
Kurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan,
raja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton
vyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä
siellä ei ollut enää bolshevikeja, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus
oli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni.
Mutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja
kuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja
sitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen
alasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita.
Ja melkein jokaiselta sanovat löydettävän "kontrabandia". Se on tuo
viimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on
kontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen
päällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa
rahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin
rahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita.
Kenen onnistuu, kenen ei.
Paperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan
sisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen.
Hän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei
juuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin.
Onnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin.
Neuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki
palaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia
ukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä.
Mitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt
joku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt
takertumaan.
Minutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin
siivonnäköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava
nainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää
kohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole
aikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat
hänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan
nurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa
kahdenkesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:
— Aiotteko Saksaan?
— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.
— Olette Suomen alamainen?
— Niin olen.
— Miksi ette ole menneet kotimaahanne?
— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.
— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.
— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?
— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt
se on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään
saksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.
Minua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin
komissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan
äänettömyyden:
— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.
Aivan oikein. Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä
osaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat
menneet "omia teitänsä". Hyvä mies tuo komissaari!
Pian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita
näkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin,
joissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti.
Melkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin
olevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat
"asiantuntijat", joita toki löytyy joka paikassa.
Lgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua
vastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille,
lepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan,
siellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie
tunnetaan, vakuutteli äijä.
Mutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu,
asettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat
asemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa
kiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä
lupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa,
mutta pahahenki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle,
siellä saa niin mukavasti ja hyvää.
Ja meninhän minä!
Istuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä
asettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälle
ja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashalusta (näyttäkää
paperinne, olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi
kuin lopettaa syöntinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset
pääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani
pyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on
"bumagit", mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan
joku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy
lähettää tshekaan.
— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla...
vakuutteli sotamies.
Sitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa,
jonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän
virstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa
käänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat
on "dokumentit", mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää
Moskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama
vakuutus:
— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla...
Samana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä
huoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.