Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.
Kuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan
esiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan
varmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan
yhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään
kaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä
ainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan
kuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli
kuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja
tilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut
hyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä
ole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä
kynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta.
Sellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin —
toisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.
Teollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat
saivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät
tehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua
kyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä
olivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat
vain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia
asioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä
tämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden
pysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta.
Tämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut
selvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen
ryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle
ja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän
parhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että
kumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien
kuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja
myöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi
heidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.
Niin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea
yksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat
kehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä
enemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt
minkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta
työläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien
pöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti
vähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu
tuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen
ja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi
käynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan
keinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa
tehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista
vilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat
alapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta
tarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan siten
että, kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa
komiteain käsiin.
Elinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä.
Sota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä, järkyttänyt
liikemoraalia. Houkutus syrjäyttää entiset terveet liikeperiaatteet,
jos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian
suuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten
hallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta
kun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti
"tullaamina" perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat
huveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä
holtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen
auki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian
lakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa
vasta kansallistutettiin.
Niinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi
yksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä
vaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan
elävillä.
Pahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä
luvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien
myyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina.
Kyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua
bolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista
puhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut.
Vanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen
joukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille
uskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa
suurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua,
jopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen
puna-armeijan muodostuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen
liittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi
määrä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita
on tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä
valkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten
perusteella palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet
vanhaan ammattiinsakin.
Monista virastoista olivat myös aluksi useimmat toimitsijat
poistuneet saboteeraajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti
ja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä
säilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien
laitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan
on ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain
pysähdyksissäkin.
Vapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v.
1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt
oli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi
ennen mainittu "vallankumouksellinen omatunto" milloin minkin huomatun
bolshevikin hahmossa.
Liikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien
ja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain
määrän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin
ei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918
loppupuoliskolla kansallistutettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin.
Niitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.
Toimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheena
olevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo,
jonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin
se paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että
"köyhälistöhallitus" oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille,
olivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus
aluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle
hengelle vaatimattomimpaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin
neuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa
virkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta
työläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt
kulua, kun jo työläisten ihastus "köyhälistövaltaan" alkoi hälvetä ja
uusien vallanpitäjien "luokkaluonne" käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei
tämä "kaikille sama palkka" järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus,
joka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö
nyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja
suurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin
turvattiin vastuunalaisille toimitsijoille entistä ehommat. Niistä
myöhemmin.
Valtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan
mitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä...
Maailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt
kuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja
kulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian
yksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta.
Kun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin,
jäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia
asioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti.
Japanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat
pakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio
sanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa
luvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista
pikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v.
1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden
vuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat
rintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet
koko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset
karkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen
itsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.
Seuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja.
Talvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi
se ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan
Keski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus
oli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski
tätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei
valtiolle suuria tuottanut.
Bolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin
tulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen
leipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1/8 naulaa leipää,
välistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset
syynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta.
Suuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei
nytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa
keskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat
herroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas
luovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin
keinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentultiin.
Hallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan.
Se lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä
viljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain
piilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti.
Suunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien
joukkojen mellasteta ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt.
Valtion leipäkannikka ei niistä levennyt.
Mutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa
ja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.
Bolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.