Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua vastaan v.
1918 ensi puoliskolla.
Alussa todella näytti siltä, ettei boshevistinen kumous tulee
aiheuttamaan kerenskiläiseen hallitusjärjestelmään suuriakaan
oleellisia muutoksia. Neuvostoihin oli jo tavallaan totuttu, niitähän
oli viime aikoina siinnyt jokaiseen kolkkaan, yksinpä sotilasosastoihin
pienimpiä yksikköjä myöten. Sitäpaitsi oli niillä, jotka katsoivat
syrjäsilmin uutta valtaa, toivoa saada omia miehiään sijoitetuiksi
neuvostoihin. Olihan varsinkin armeijassa mitä kirjavinta ainesta ja
sanavalmius oli edelleenkin vaalikelpoisuusehdoista parhain. Löytyi
siis vastapuolellakin mahdollisuuksia miehittää neuvostot. Bolshevikit
eivät myöskään alussa osoittaneet ankaruutta vastustajiaan kohtaan.
Väliaikaisen (Kerenskin) hallituksen jäsenet jäivät paria poikkeusta
lukuunottamatta vapaalle jalalle, korkeita sotilashenkilöltä ei liioin
ahdistettu, m.m. Kerenskin esikuntapäällikkö kenraali Krasnov, joka
antautui Hatsinassa, pääsi melkein oitis vapaaksi. Näin näytti kaikki
kulkevan vanhaa latuaan.
Sen lisäksi oli vastapuolella yksi suuri toivo: Perustava kokous.
Alussa uskottiin vahvasti, että bolshevikit eivät tule häiritsemään
sen valitsemista, enemmän kuin kokoontumistakaan, ja oltiin lujasti
vakuutettuja sen antibolshevistisesta enemmistöstä. Vaalit saivatkin
tapahtua esteettömästi.. Niitten tulos: runsaasti bolshevikeja, mutta
kaikilla muilla puolueilla yhteensä huomattava äänten enemmistö.
Kun sitten valitut edustajat vuoden vaihteessa (1917—18) saapuivat
Pietariin ja istuntojen piti alkaa, hajoitti hallituksen määräämä
komissaari Uritski Perustavan kokouksen väkivallalla.
Hajoittamistilaisuudessa esiintyi muuan pääasiallisesti upseereista
kokoonpantu ja huonosti aseistettu joukko kokouksen puolesta.
Silloin käytti uusi valta ensi kerran järjestymisensä jälkeen
asetta vihollisiaan vastaan, samalla kun se Perustavan kokouksen
hajoittamisella ensi kerran paljasti diktatoorisen luonteensa.
Tästä hetkestä alkoi bolshevistinen hallitus epäluulolla katsella
kaikkia niitä, jotka eivät olleet vannoutuneet sen kannattajiksi.
Porvarilliset ja sosialistiset lehdet saivat tosin vielä ilmestyä,
mutta jälkisensuuri — ennakkosensuuria ei ollut — toimitti kiivaimmin
esiintyvät pois päiviltä. Lakkautetun sanomalehden sijaan voi kyllä
perustaa uuden, joten näin nimiä vaihdellen saattoivat lehdet ilmestyä
melkein keskeytymättä siihen saakka, kunnes ne kesällä v. 1918 kaikki
hallituksen määräyksellä lopetettiin ja niiden ilmestyminen kokonaan
kiellettiin.
Venäjän sydämessä alkoivat sinne kokoontuneet kenraalit keräillä
ympärilleen valkoisia joukkoja ja esiintyä toinen toisensa perään,
väliin yhdessäkin, uusia vallanpitäjiä vastaan. Pääkaupungissakin
paljastui jokunen heikosti järjestetty salaliitto. Ententen kulta
viekoitteli pauloihinsa köyhtyneitä aristokraatteja ja virattomia
upseereja. Näin syntyi vehkeilyjä vähän siellä ja täällä ja
bolshevikien vasta perustama uusi orgaani tsheka (virallisesti: Komitea
taistelua varten vastavallankumousta ja keinottelua vastaan) ponnisti
voimansa äärimmilleen.
Paljon oli kevättalvella ja keväällä v. 1918 väkeä tshekan
vankiloissa Pietarissa. Bolshevikihallitus oli saanut solmituksi
rauhan Saksan kanssa ja tämä toimenpide, niin tyynnyttäväsi kuin se
oli vaikuttanutkin työläisiin ja maalaisväestöön (viimemainittuun
maakysymyksen talonpojille edullisen ratkaisun ohella), oli syventänyt
juopaa hallituksen ja sotahullujen upseerien välillä. Ententen
kiihoitus ja kulta löysivät jälkimäisten joukosta kiitollisen
maaperän ja antibolshevistinen propaganda huomattavasti vahvistui.
Luonnollisesti korjasi myös tsheka sitä runsaamman sadon.
Hallitus oli yhä lisääntyvien vihollistensa painostamana ja
mahdollisesti myös Suomen valkoisten hyökkäystä peläten siirtynyt
Moskovaan vieden sinne mukanaan yleisvenäläisen tshekan päällikön
Dsershinskin. Pietarin ja ympäristön vastavallankumouksellisten
kurissapitäminen jäi komissaari Uritskin tehtäväksi.
Pietarin tsheka oli sijoittunut entiseen kaupunginpäällikön virastoon
Gorohovaja-kadulla. Pihan puoleinen sivusta oli järjestetty
pidätettyjen säilytyshuoneiksi, kadun puoleisissa rakennuksissa
majailivat tutkintatuomarit ja konttorihenkilökunta.
Kun minut eräänä päivänä kevättalvella useinmainittuna vuonna
tuupattiin muutamaan Gorohovajan säilytyshuoneeseen, tunsin heti,
että nyt saan uudistaa entisiä muistoja useista tsaarinaikuisista
vankiloista, joiden kanssa minulla oli ollut tilaisuus tehdä
tuttavuutta jokunen vuosi aikaisemmin. Hallitukset olivat vaihdelleet,
kokonaisia järjestelmiä sortunut, mutta vankilakulttuuri kukoisti
ennallaan. Sama ummehtunut, "ryssänhajun" kyllästyttämä ilma hyökkäsi
heti nenään, samalla tapaa kuin ennenkin otti starosta — vankien omasta
keskuudestaan valitsema yhteiskopin esimies — tulokkaan vastaan, samat
kysymykset: mikä nimesi, kuinka vanha, mistä syystä vangittu. Nyt oli
huomattavissa ainoastaan sellainen eroitus, että melkein jokaisen nimen
kohdalle oli merkitty vangitsemisen syyksi: ei tiedä. Vangitkin olivat
samallaisia kuin ennenkin, ainakaan ei ensi katsannolla huomannut muuta
eroa, kuin että upseeritakkeja näkyi nyt melko tiheässä. Upseeri oli
tsaarin vankilassa harvinainen. Edelleen: yhtä liikuttava likaisuus
kuin ennenkin ja aivan kysymättä löysi "makuuhuoneen" vierestä
saastaisen käymälän. Entiseen tapaan tarjosi joku vakiintunut asukas
teemukin ja utelias joukko kertyi ympärille kuulemaan viimeisiä uutisia
"vapaasta maailmasta".
Se "parempi huone", johon minut seuraavana aamuna siirrettiin,
poikkesi edellisestä vain siinä, että sen asukkaat — 135 miestä
tavallisen salin kokoisessa huoneessa — olivat sivistynyttä väkeä,
vastavallankumouksellisia (siis valtiollisia) ja keinottelijoita.
Todellakin: valtiollisia. Ennen oli valtiollisia ollut koko Venäjän
parhaimmisto. Niin oli nytkin. Suuri joukko samoja henkilöitä, jotka
ennen olivat tsaarihallituksen lähettäminä, viruneet vuosikausia
vankiloissa ja Siperian erämaissa. Nyt oli vain lisäksi tullut joukko
entisiä upseereita, lääkäreitä, professoreita, asianajajia y.m.
henkisen ammatin harjoittajia.
Vaikea on päätellä, kuinka vaarallisia nuo vastavallankumoukselliset
neuvostohallitukselle olivat. Vankilassa puhutaan paljon ja
näköjään hyvin avomielisesti, mutta vanhana vankilan asukkaana olen
saanut sen kokemuksen, ettei pidä liiaksi luottaa kohtalotoverin
puheisiin, semminkin jos hän on venäläinen. Osa entisistä Siperian
matkalla tapaamistani "anarkisteista" ja muista "nisteista"
paljastui ennenpitkää taskuvarkaiksi ja aivan hyvin saattoi
näilläkin "tovereilla" olla jotakin omallatunnollaan, mutta
miesten näöstä ja luonteenominaisuuksista päättäen lienee heidän
vastavallankumouksellisuutensa supistunut johonkin varomattomasti
lausuttuun löysään sanaan, tekoon heistä monikaan tuskin lie
uskaltanut ryhtyä. Heidän itsenäisyyden puutteensa valtiollisessa
ajattelussa ja mahdollisen rangaistuksen pelkonsa oli silmiinpistävä.
Venäläinen kansallistunto ei koskaan ole ollut kehuttava. Bolshevikien
vastustajissakin sen heikkous oli niin ilmeinen, että oikein säälitti.
Ei vapaudessa eikä vankilassa kukaan uskonut Venäjän omin voimin
selviytyvän bolshevikeista, vaan odottivat kaikki kärsimättömyydellä
jonkun ulkovallan esiintymistä. Tulkoonpa vaikka ukko mustalainen ja
orjuuttakoon Venäjän ikeensä alle, kunhan vaan vapauttaa maan tästä
painajaisesta. Sellainen virsi kuului kaikkialla ja sen mukaisesti
syntyi mitä hurjimpia huhuja milloin minkin ulkovallan odotettavissa
olevasta sekaantumisesta Venäjän asioihin. Näitä huhuja lienevät
alkuunpanneet Ententen asiamiehet kiihoittaakseen herkkäuskoisia
venäläisiä.
Niin, surkeita pelkureita istui tshekan säilytyshuoneissa
vastavallankumouksellisen nimellä. Ja laitoksen tutkijat osasivat
erinomaisen hyvin taidon tätä luontaista pelkoa lisätä. Kuulusteluissa
käytettiin revolveria tutkittavan ohimolla, välistä molemmillakin,
uhattiin kuolemanrangaistuksella, luvattiin nappia painamalla poistaa
väliseinät, jonka takana muka seisoivat valmiina kivääriniekat
napsauttaakseen tutkijan viittauksesta miehen hengiltä j.n.e. mitä
mielikuvituksellisimpiin temppuihin saakka. Kun sitten vielä tapahtui,
että vankeja siirrettäessä Krestyn vankilaan, jossa pitempiaikainen
tutkintovankeus tai määrätty istuminen suoritettiin, vartiosotilaat
ryhtyivät illanhämyssä hauskuuttamaan itseään kuljetettaviensa
ampumisella — viranomaisten tieten tai tietämättä, sitä en voi sanoa —,
ja kun sanomalehdet näistä tapahtumista aamuisin kertoivat selittäen
syyksi vankien karkausyrityksen, lannistui vastavallankumouksen
"sankarien" luonto kokonaan. Melkein sanoin kuvaamaton oli se häiriö,
joka syntyi, kun akkunamme alla toimeenpantiin kolme teloitusta.
Mitäpä, jos me tavalliset kuolevaiset olisimme kauhistuneetkin
tuollaista tapausta; mitäpä, jos me olisimme inhosta värähtäneet
nähdessämme bolshevikineitosen rientävän verilammikoilta vaaleita
kenkiään suojellen itse tapahtumasta vähintäkään välittämättä,
päivällistunniltaan kansliaan kirjoituskoneensa ääreeni Mutta eiväthän
vastavallankumouksen miehet toki saaneet säikkyä verta!
Vai olivatko he todellakin vain herkkäkielisiä suunpieksäjiä,
salonkikumouksellisuuden ritareita? Luultavasti. Heidän vuoksensa
tuskin olisi kannattanut ruutia tuhlata. Mutta hallitus oli ehtinyt
maistaa verta ja siitä juopua. Se jännitti jousen mahdollisimman
kireälle ja sai toiseltakin puolelta hereille voimakkaampia aineksia.
Hallitus oli myöskin julistanut leppymättömän sodan keinottelua
vastaan. Se olikin, kuten ensimäisessä luvussa on kerrottu, paisunut
aivan hirvittävään laajuuteen. Taistelussa turvauduttiin edesmenneen
santarmiston elkeisiin. Tshekan urkkijoita vilisi kaikkialla ja
entisiä nimeltäkin tunnettuja santarmikätyreitä oli otettu laitoksen
palvelukseen. Keinottelijain keskuudessa oli saalistus helppoa ja
todistukset mukavasti saatavissa. Tsheka oli varustanut asiamiehensä
vangituilta takavarikoiduilla rahtikirjoilla, jopa rahoillakin, joten
he voivat esiintyä oikean tavaran myyjinä, tai ulkomaista valuuttaa
vahvasti omistavina rahanvaihtajina. Kun sitten kaupat oli tehty,
ilmestyivät toiset agentit ja näppäsivät kiinni niin ostajat kuin
myyjätkin. Tshekan omat miehet pääsivät kohta lähtemään hienoissa
ajopeleissään — muilta sellaiset jo siihen aikaan oli takavarikoitu
— uusille saalistusmatkoille tullakseen taas joskus vastaisuudessa
todistamaan päämiestensä käskystä.
Ankarillakaan toimenpiteillä ei keinottelua sentään koskaan saatu
loppumaan. Myöhemmin tämä käsite laajeni siihen määrin, että
kaikenlainen ostaminen ja myyminen oli rangaistuksen alaista, mutta
sitä harjoitettiin uhkauksilla höystetyistä määräyksistä huolimatta.
Siihen pakoitti hätä, joka aina lukee omat lakinsa.
Rikoksellisuuttakin vastaan taisteltiin, se on myönnettävä,
joskin aluksi huonolla tuloksella. Hallitus ei kyennyt saamaan
järjestyslaitosta lähimainkaan tyydyttävään kuntoon. Katuryöstöt
jatkuivat entiseen tapaan, asunnot eivät lainkaan olleet turvattuja.
Venäläinen on mestarillinen murtovaras. Hän avaa amerikkalaisen lukon
kuin leikillä ja, jos salpa on tiellä, sahaa hän silmänräpäyksessä
kädenmentävän aukon oveen, ja sekin este on voitettu. Isäntäväen
poissaollessa tyhjennettiin monen huoneen asuntoja aivan koneellisen
nopeasti ulkona odottaviin kuorma-autoihin, jotka useimmiten olivat
kotoisin jostain sotaväenosastosta tai yleisestä laitoksesta.
Rikollisuuden laajaa levenemistä auttoi luonnollisesti vanha, piintynyt
venäläinen pahe: lahjustenotto. Bolshevikivirkamiehistäkin oli
suurin osa hyvin persoa pienille sivutuloille; Heidän katseensa oli
rahalla helppo kääntää sivulle siksi aikaa, kun uuden järjestelmän
arvovaltaa järkytettiin epäilyttävillä puuhilla. Joskus sattui jokunen
virkamies joutumaan kiikkiin ja saamaan rangaistuksen, jollei hän
puolestaan ehtinyt lahjoa toveriaan. Muistuupa tässä mieleen eräs
vallankumouksellisen tribunaalin näihin aikoihin antama tuomio, jonka
mukaan muuan 37,000 ruplaa lahjuksina ottanut komissaari sai 37
vuotta pakkotyötä. Siis tuhat ja vuosi. Neuvostovaltakunnassa ei ole
rikoslakia, siellä tuomitaan "vallankumouksellisen omantunnon" mukaan.
Tällä kertaa oli vallankumouksellinen omatunto mitannut oikeutta
mainitulla tavalla. Turhaa on kuitenkaan luulla, että lahjusten otto
ankarimpienkaan tuomioitten (on langetettu kuolemantuomioitakin) kautta
olisi lakannut. Venäläinen herennee ennen syömästä, kuin hylkimästä
hyväntahtoisesti tarjottua ylimääräistä korvausta "vaivoistaan".
Kuten edellä jo on sanottu, käyttivät tshekan tutkijat sangen karkeita
keinoja kuulusteluissaan. He eivät olleet juristeja, useimmassa
tapauksessa huonosti kirjoitustaitoisiakin, vieläpä raakoja ja
henkilökohtaisen kostonhimon sokaisemia. Muistanpa, kuinka kerran eräs
tehtailija oli juuri vapautunut tshekan säilytyshuoneesta. Käytävässä
oli häntä vastaan tullut entinen työläisensä, nyttemmin tutkija, ja
kysynyt minne matka. — Vapauteen, oli tehtailija vastannut. Odottakaa,
oli tähän tutkija lausunut, — minulla on känsäiset kädet, mutta ei
ole rahaa, teillä on rahaa, mutta ei känsiä käsissä, saatte vielä
hiukan aikaa miettiä tätä asiaa. Ja tehtailija, jota vastaan ei ollut
mitään muuta muistuttamista, mietti samassa kopissa kuin ennenkin
tutkijan teoriioja parisen viikkoa, jonka jälkeen hänet laitoksen
päällikön Uritskin käskystä uudelleen vapautettiin, tällä kertaa
peräyttämättömästi.
Tämä Uritski muodosti muuten tshekan henkilökunnassa miellyttävän
poikkeuksen. Ollen itse lainopillisesti sivistynyt, suhtautui hän
tutkittaviinsa, joskin ankarasti, samalla oikeudenmukaisesti. Vangit
suorastaan iloitsivat joutuessaan Uritskin kuulusteltaviksi. He
tiesivät, ettei heidän hermojaan kiduteta ja että asia joutuu. Muuan
vanhahko eversti, jolle Uritski jo oli lausunut vapauttavan tuomion,
oli tämän kysymykseen: mikä olette mielipiteiltänne, vastannut suoraan:
— Monarkisti.
— Todellakin... ja te uskallatte sen sanoa!
— En voi salata vakaumustani.
— Menkää, olette vapaa.
— Sittenkin...
— Niin, minulla ei ole mitään tekemistä teidän mielipiteittenne kanssa,
mutta jos niitä yritätte toteuttaa teossa, saatte vastata.
Olisivatpa kaikki tshekan miehet olleet yhtä oikeamielisiä kuin heidän
päällikkönsä! Sen pahempi, ei niin ollut laita, eikä Uritski ehtinyt
joka paikassa olla mukana.