II.

Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet.

Lieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä

valloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen

suorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun

silminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen

karkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa,

asemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän

talonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui,

että venäläinen oli _vaistonnut_ suuren tapahtuman, tajunnut sen

enemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina

enemmän elääkin. "Shirokaja russkaja dusha" (laaja venäläinen sielu)

kuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan

parhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.

Mitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää

näin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka

kylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille

tullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei

taas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli

välttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei

huomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he

sotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä

paikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.

Mutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti

selvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä

leijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja

niin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin

osa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän

myötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo

oli pakoittanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa

ja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä

on myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla

puolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun

esim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti

ja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava

maan alle. Toiminta tapahtui pienissä "klikeissä", jotka vain

syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään.

Ei milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä

lukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen

kannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan

eivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi

santarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan

paremmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne

kyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta

tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan

vapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet,

pyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan

valtakunnan.

Kehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian

omakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin

mahdollisuuden mukaan salaisissa "soluissa". Talonpoikaisväestö,

joka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt

vallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että

sielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään

tyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti

vallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan

turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.

_Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin

nimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia,

joutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa

kokeilussa._

* * * * *

Maaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti

pian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja

hallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan

puhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin

herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut

venäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen

runoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin,

niinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun hurmaus

loppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana.

Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja

velvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.

Ja niin seurasi iloa pian pitkä itku...

Tuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen

tuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli

selvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa

romahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin

tarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta

on kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on

pikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio-

tai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Mitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan

järjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? —

Ei, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja.

Se ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan

silmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän

kansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin

vapaus on suurin järjestys.

Mitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? —

Uusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei

halua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet

oli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään

periaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia,

— vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt

olevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet

olisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat

he — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle

teroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan

aikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja

saksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään

hyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton

hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen

hirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen

kukistumista.

Entä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään

talonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu

otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli

toiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin

hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi

ratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista

luvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous

oli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa

hommissaan: ryöstelivät herraskartanolta ja jakelivat kaikessa

hiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.

* * * * *

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten

viivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa

entisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat

bolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi

omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi

parlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne

veljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet

kykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä

v. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut

poliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua

neuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään

ja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä.

Hallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan

silmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin

milloin julkisemmin, milloin salaisemmin.

Neuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa,

suurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet

kadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta

armotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin

silloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka

epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle

musertava.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: _kaikki valta

neuvostoille!_ Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin

hallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt

yhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain

huonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari,

oli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti

uhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin

viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon

näyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle

paremmin sopisi hovimestarin osa.

Bolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä

Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden,

vetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi

molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla

luottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen

talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu.

Sisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen

sotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi:

pääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata

mielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin

vahva tuki, vallankumousta (tai kaappausta) tehtäessä häntä ei ole

tarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin

vain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.

Niin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä

määrin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta:

rauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen

tielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja

marraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun

verran taisteluntapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin

edustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia,

jotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin

hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa

uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen

vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät

Matsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa,

mutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu,

että erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli

kolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva

sotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan "kaikille,

kaikille, kaikille", että "_Työläis- ja talonpoikaisdemokratia_"

on voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä, minkälainen

"demokratia" tästä lapsesta varttui.

Työläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat

sotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan

sortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin

tuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien

valtakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta

keskusteltaessa huudahtaneen: "jos te voitte taata, että pysymme

vallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan". Mutta tämä

Zinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä,

eikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen

ja järkkymätön Trotski.

Täytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa

olivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit

_rauhasta_ ja kaiken _maan yhteiskunnallistuttamisesta_. Tietysti ei

rauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa

jotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin,

semminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian

edelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen

ratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää.

Talonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta

kokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät

ymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin

mailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo

kuin tarvitsivat.

Uusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli

toteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria,

sillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen "parlamentin" oli vaikea

hallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan

vallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien

neuvostolle.

Kerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa

oikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama.

Valtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu

edustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-,

talonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä.

Jo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut

tarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili

_diktatuurin_ siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä

käyttämään.

Jo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta

myöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan "Valtio ja

vallankumous" Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä

"kommunismin ensi asteella". Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla

alunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan.

Kuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja

talonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä

olevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista

järjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien

vihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa

tapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa

terrorinkin tielle.