I.

Pietari v. 1918 alussa.

Pietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat

ennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin

ensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen

ihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien

suurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien "beregis" (varo) -huudot

kuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset

kaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle

metropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä

vain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman

perässä.

Mutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän

vain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin

joukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa

ei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät

ja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka

siellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis

tavallaan suvustaan huonontuneitten Israelin lapsien. Varsinainen

juutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli

suotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän

kaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin

"svaboda" oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin.

Vuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla

liikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.

Ennen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin

liikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään.

Pääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja.

Nyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty

vapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla,

kokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan

joutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä

moitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien

sotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt

kaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten

keskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa

entisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute alensi pääsyvaatimuksia,

Kerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua.

Armeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista

ainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki

oleskeli "lomalla" pääkaupungissa.

Eivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista.

Armeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä

oli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa

merkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri

saattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin "lomalle".

Huonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä

liikehommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla.

Varsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918

alussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali

ei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän

vallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin

tapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille.

Niinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina —

ruhtinaita.

Oli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään

keisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi

suvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt

ei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin

aikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä,

pysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha

tyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi

sydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen

tähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi

tytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto,

myöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu

jalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan

päässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa

vaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton

mies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän

pihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista,

että vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin

päivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit

hänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en

toki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha

kalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa

tehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta "kundi" vaan haluaa.

Maksat ja sointuvan runon saatkin.

Mutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen

naurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä

naisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja

muodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa

hienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa

kunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet

ovat "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Heidän hartioittensa varassa

lepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat

ripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän

naisiltaankin, mitä osaa nämä sitten "suuren vallankumouksen"

pyörteissä näytellevät?

Rikasta väkeä on tämä "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Olipa

heitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin

jo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt "vuokrata"

huoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin:

hänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta

kuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava

pöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet

"vuokralaiset" olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä,

joka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä,

näki otettavan esille hirmuiset tukut rahoja, "kerenkkejä", niinkuin

siihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin,

korttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat

viipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun

rikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun,

mutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi

vielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.

Olisipa hauskaa seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän

retkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan?

Sinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia.

Mutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan,

on parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi

sotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi

meno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi

katsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään.

Sellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.

Ryöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa

autossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen

alastomaksi. Tästä puhuivat venäläiset sanomalehdetkin.

Niin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti

kenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät

yhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat

taskut kaikessa rauhassa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan

ei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai

sormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin hänelläkin

otettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan

taiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja

ravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat

taskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa

ulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on

kuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan

otsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä

rahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia, tapahtuu

niinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa

turvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää

sellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun

saadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety

paljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.

Saattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin

eräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja

hän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua

oli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan

tulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi

kuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä

morkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen

vangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies.

Tämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän

taas "erehdyksestä", joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten

vapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot

piti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat —

karanneet.

Ryöstötapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin

sanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla

oli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian

oli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi.

Sormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö

repinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.

Samaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa

melkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat

kuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin

hiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät

herkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja

kiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen

ravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin

osasi suitsuttaa suosiotaan romanialaisille orkestereille ja — elää

leveään aitovenäläiseen tapaan.

Nämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka

sota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina

saapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi

asestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin

suoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin

ravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan

he mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle,

joka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden

valtiovallan pääkaupungissa piti menojaan.

Ja kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen

ryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin:

selvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset.

Kaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa

omistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty.

Tässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein

myytiin "ilmaakin" — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —,

mutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan

kylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta

sääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt

armeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät

vaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta

täyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille

markkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat

sotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi

kokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa

olevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä

satimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä

joukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien

taakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkuttelevan

suuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän

toki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään,

sopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.

Hotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja

kauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja

mahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin

tuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin

omavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai

sotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman

että heille voitiin mitään.

Muistuupa mieleen "Jevropeiskaja Gastinnitsassa" (Europalainen

hotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne

oli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään

kotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin

tarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen.

Siellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin

viisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun

oli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja

nähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät

jostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua.

Sitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin toverejansa

pelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen

hallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli

saapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko

hotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi

kotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa

hotellin asukkailta hävitä.

Näin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla

makasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli

veitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän

koirilla ole veitsiä.

Sieltä lähestyi nälkä...