XXI.

Oscar E. Hall oli juuri lopettamassa syvälapio-osakeyhtiön osakkaille

pitämäänsä suurta puhetta, jonka tarkoituksena oli vielä kerran avata

heidän lompakkonsa, jotta yhtiön suurenmoisen tehtaan rakentaminen

lopullisesti olisi turvattu. Jo toista kertaa, sen jälkeen kun

yhtiö oli perustettu, hän yritti kiristää rahaa osakkailta, mutta

tällä kertaa hänen ehdotuksensa ei saavuttanut kannatusta, vaan

sitä suorastaan vastustettiinkin. Toistaiseksi ei koko yrityksestä

oltu nähty vielä mitään muuta kuin tonttiala, ja sittenkin oli se

niellyt jo kahdeksansataatuhatta. Tällä kertaa Hall pyysi vain pientä

neljännesmiljoonan summaa, mutta osakkaista alkoi tuntua, että

rahoja voitaisiin paremminkin käyttää kuin heittää yhtiön arvatenkin

liejuiseen tehdastonttiin.

Hall oli puhunut suurella varmuudella ja vakaumuksella, mutta sittenkin

mieliala salissa pysyi hyvin kylmänä. Jotakin tuntui ilmassa, mikä

suuresti kiihoitti hänen hermojaan; edellisen talven yhtämittainen

rahataistelu oli suuressa määrin rasittanut niitä. Mies, joka seisoi

puhujalavalla, ei ollut enää sama Oscar E. Hall, jonka kasvoilla

vielä vuosi sitten oli alituisesti karehtinut voitonhymy ja jota

toverit nimittivät Onnen-Pekaksi. Hymyily oli tosin jäljellä, mutta

se oli muuttunut jäykäksi, teennäiseksi — kyltiksi, jonka oli määrä

pettää ihmisiä. Ja hänen katseensa ilmaisi epätoivoa. Siitä ei

ollut paljonkaan apua, että hän oli ruvennut käyttämään silmälaseja

huomattuaan katseensa käyneen levottomaksi ja harhailevaksi. Vanhoja

tuttaviaan hän ei voinut petkuttaa, ja tarkkasilmäinen lääkäri olisi

vaivatta hänen käytöksestään, ihonsa väristä ja hänen katseestaan

voinut lukea morfinistin surullisen tarinan.

Kaiken talvea hän oli elänyt kuin tulivuorella, tietämättä, mitä

huomispäivä toisi mukanaan. Patterson oli kadonnut hänen näkyvistään,

mutta sittenkin hän alituisesti seurasi häntä kaikkialle. Hän oli

varma siitä, että puolisot olivat yhdessä, mutta hän toivoi viimeiseen

saakka, että Henry Pattersonin henkinen tila estäisi häntä ilmestymästä

enää ihmisten ilmoille. Siinä suhteessa häntä rauhoitti se tosiasia,

ettei Henry ollut ilmestynyt näyttämölle edes silloin, kun Pattersonin

firma yhdeksän kuukauden kuluttua oli huonon hoidon vuoksi joutunut

administratsionin alaiseksi. Että Hall, jonka lähinnä olisi pitänyt

vastata onnettomuudesta, pääsi juridisesti edesvastuusta vapaaksi,

riippui siitä, että hän viekkaudessaan oli osannut siirtää koko

edesvastuun kuolleeksi luullun firman perustajan hartioille.

Hän olisi jo paljoa aikaisemmin voinut vetäytyä syrjään, mutta hän oli

taistelija luonteeltaan, eikä hänen kannustimenaan ollut kullanhalu,

vaan intohimo. Toive kaikesta huolimatta voittaa omakseen se nainen,

jota hän mielettömästi himoitsi, pidätti häntä yhä. Niinkauan kuin

hän pysytteli paikallaan, vaikkapa maa olisi horjunut miten kiivaasti

hyvänsä hänen jalkojensa alla, oli hänellä ainakin tilaisuus nähdä

Elinoria; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyi hänen palata tähän

kaupunkiin, jossa hänellä oli niin paljon etuja, yksinpä aineellisia,

valvottavana. Tätä kohtausta Hallin sielu janosi, se ylläpiti hänen

rohkeuttaan, ja kädet nyrkissä, suuri intohimo sielussaan hän astui

kohtaloaan kohti.

Hän taisteli nyt viimeistä taisteluaan rahan arenalla. Vielä kerran

hän kohosi pystyyn. Harvoin, jos koskaan hänen kaunopuheisuutensa oli

ollut niin häikäisevä kuin nyt, ja vasten tahtoaan läsnäolijoiden

täytyi ihailla hänen kaunopuheisuuttaan. Mutta luottamusta häneen

ei heillä enää ollut. Paitsi sitä, ettei näkynyt vähintäkään jälkeä

Hallin toiminnasta yrityksen hyväksi, olivat epäluulot heränneet niiden

monien hyökkäysten johdosta, joita itse keksintöä vastaan oli tehty.

Jo ennenkuin yhtiö oli perustettu, oli teknillisessä sanomalehdistössä

hyökätty Hallia ja sitä tapaa vastaan, millä hän oli anastanut

keksinnön itselleen. Useat kuuluisat teknikot olivat puuttuneet myös

asiaan, ja näyttipä siltä, kuin se lopulta tulisi vielä vedetyksi

oikeudenkin eteen.

Hall tiesi vallan hyvin kuka seisoi tämän taistelun takana. Ja

että samainen mies oli läsnä nyt yhtiökokouksessa, tuotti hänelle

levottomuutta. Joka kerta kun heidän katseensa kohtasivat toisensa,

leimahti kumpaisenkin katseessa vihaa. Hall pui nyrkkiään pöydän alla;

ettei hän enää, sen jälkeen kuin Kasteluosakeyhtiön tarkastajan toimi

oli häneltä riistetty, voinut vahingoittaa maamiestänsä, harmitti häntä

sieluun saakka. Ja tuo mies tiesi myöskin, missä Elinor Coyne Patterson

oleskeli...

Insinööri Hillberg istui vaatimattomasti salin perällä, lähellä

ulko-ovea, pikkuväen parissa, jota oli viekoiteltu panemaan säästönsä

yritykseen. Hillberg oli vastikään ostanut muutamia osakkeita tässä

yhtiössä; luultavasti ne olivat poisheitettyä rahaa, mutta hänen oli

pakko se tehdä voidakseen olla läsnä yhtiökokouksessa. Ettei hän ollut

tullut ystävällisessä tarkoituksessa, oli selvää, ja hänen kasvonsa

synkkenivät vieläkin enemmän keskustellessaan hiljaisella äänellä

levottomien naapuriensa kanssa.

Olipa yleisö tässä kokouksessa hyvinkin sekalainen. Tunnettujen

rahamiesten rinnalla istui huonomaineisia keinottelijoita ja

pörssimiehiä sekä pikkuväkeä, joka tuskin edellisenä päivänä olisi

voinut uneksiakaan saavansa istua samassa huoneessa kuin nuo suuret

herrat. Kun katseli tätä monenkarvaista seurakuntaa Oscar E. Hallin

komeasti sisustetussa konttorihuoneustossa, niin ei voinut olla

ihmettelemättä, mitenkä entisen asianajajan oli onnistunut houkutella

ansaansa siksikin varovaisia liikemiehiä.

Hallin puhetta ei tervehditty suosionosoituksin. Saattoi huomata,

että myrsky oli tulossa. Suuri joukko henkilöitä pyysi puheenvuoroa.

Hall, joka nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja hengitti kiivaasti,

huomasi, että Hillberg oli näiden joukossa.

— Mitähän nyt seuraa? tuumi hän, ja epätietoisuus raasti siinä määrin

hänen hermojaan, että hän vapisi. Paljon hän olisi uhrannut, jos hän

olisi voinut poistua hetkeksi sisähuoneeseensa ja antaa myrkkyruiskun

valaa uutta voimaa hänen suoniinsa.

Syytösten hyökylaine löi nyt hänen ylitseen. Toinen puhuja

toisensa jälkeen moitti ankarasti häntä siitä tavasta, jolla hän

oli hoitanut yhtiön asioita, ja johtokunnan uudestivalitsemista

vaadittiin. Yksi ainoa puhuja esiintyi Hallin puolesta, hänen

uskollinen taistelutoverinsa Rudolf Sale, mutta tämän oma luotto oli

liikemaailmassa niin huono, että hän pikemmin vahingoitti kuin hyödytti

Hallia.

Hall aikoi juuri selittää, että hän, ottaen huomioon kokouksen

mielialan, oli halukas luopumaan johtokunnasta, mutta että hän samalla

tahtoi myös luopua koko yrityksestä, jolloin yhtiön oli ostettava

keksintö häneltä, sen omistajalta, ennenkuin se saattoi ajatellakaan

syvälapioiden valmistamista. Mutta ennenkuin hän ehti tämän tehdä, sai

eräs miljoonanomistaja, Harry MacClellan puheenvuoron.

— Minulla on valtakirja Worcester-yhtiöltä New Jerseyssä, sanoi hän.

Minä olen valtuutettu tarjoamaan kokoukselle miljoonan dollaria yhtiön

omaisuudesta, sekä irtaimesta että kiinteästä, siihen kuuluvine

keksintöineen ja patentteineen. Yhtiö toivoo, että asia tulisi tässä

kokouksessa ratkaistuksi.

Sanoi ja istahti.

Syntyi hetken äänettömyys. Hallin silmät säkenöivät silmälasien takana;

tämä odottamaton tarjous antoi hänelle tilaisuuden vetäytyä arvokkaasti

pelistä, ja olihan sekin lohdutus niiden kiihkeitten hyökkäysten

jälkeen, jotka häntä olivat kohdanneet. Sillä välin toiset laskivat,

miten paljon voittoa koituisi tästä myönnistä, sillä »parempi pyy

pivossa kuin kymmenen oksalla». Ja he katselivat Hallia jo vähemmän

harmistunein katsein; sillä jos he käden käänteessä voisivat tulla

viisikolmatta prosenttia rikkaammiksi, niin varmaankaan ei keksintö

sittenkään ollut aivan hullu.

— Herra puheenjohtaja, kuului ääni salista, minä pyydän, että

kokoukselle tehtäisiin tiettäväksi, mitä yhtiön säännöissä on sanottu

myönnistä.

Puheenjohtajana oli vanha entinen senaattori, johon MacClellanin

kultainen tarjous oli tehnyt syvän vaikutuksen, ja hän aikoi juuri

kääntyä Hallin puoleen ja esittää kysymyksen hänelle, kun salin perältä

kuului:

— Suokaa anteeksi, herra puheenjohtaja, mutta ensiksi pitäisi kai antaa

puheenvuoro jo merkityille puhujille, ennenkuin uusi kysymys otetaan

harkinnan alaiseksi.

Hillberg lausui nämä sanat.

— Niin — hm — aivan oikein, sanoi puheenjohtaja hämillään ja kääntyi

sihteerin puoleen. Hall astui samassa puheenjohtajan luo ja alkoi

kiihkeästi keskustella hänen kanssaan. Hänen kasvonpiirteensä

värähtelivät.

Syntyi kova hälinä. Ääniä kuului sekä puolesta että vastaan. Mutta kun

MacClellan nousi jälleen, hiljenivät muut.

— Minulla tietenkään ei ole mitään sitä vastaan, että keskustelua

jatketaan.

Se ratkaisi asian. Puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään, Hall palasi

paikalleen huomattavasti kalpeana, ja sihteeri sanoi:

— Mr Hillbergillä on puheenvuoro.

Hillberg astui esiin. Silmänräpäyksen ajan hänen katseensa osui

Halliin, sitten hän alkoi:

— Minun mielestäni edelläkäynyt keskustelu on ollut aivan aiheeton.

Te, hyvät herrat, toimitte, niinkuin te omistaisitte sen arvokkaan

keksinnön, jota te aiotte käyttää hyväksenne ja jonka vuoksi on jo

tuhlattu kahdeksansataatuhatta dollaria. Tosiasia on kuitenkin se —

ja useimmat läsnäolevat tietänevät sen myöskin — että syvälapioyhtiön

oikeus keksintöön perustuu petokseen, suoraan sanoen varkauteen...

— Varkauteen, sanon minä, jatkoi Hillberg kovemmalla äänellä, johon

se mies on syypää, joka on asetettu tämän yrityksen johtoon ja

teidän rahojenne holhoojaksi. Minua ihmetyttää, että kunnialliset

miehet, täysin tuntien asian laidan, ovat tahtoneet ruveta varkaan

liittolaisiksi ja jakaa voiton hänen kanssaan. Ja minua ihmetyttää

vieläkin enemmän, että sellainen maailmanyhtiö kuin Worcester yhtiö

voi, tekemällä yllämainitun kauppatarjouksensa, alentua varastetun

tavaran kätkijäksi. Varkaus on varkautta, siitä me kaikki olemme yhtä

mieltä. Samoin murha on murhaa, vai mitä arvelette? No niin, tuo mies,

joka istuu tuossa — hän osoitti vihasta värisevällä kädellään Hallia

— on kaksi kertaa varkauden tapahduttua yrittänyt salamurhaajan käden

kautta saada pois tieltään hänelle epämukavan keksijän ja epäilemättä

hän vielä ennen iltaa joutuu lukkojen taakse istumaan, mikä onkin ainoa

sopiva paikka hänen tapaiselleen rikoksentekijälle...

Mutta nyt puhkesi hirveä myrsky esiin. Huudot »rikollisia syytöksiä»,

»kiristystä» sekaantuivat yhtä äänekkäisiin puheenjohtajan vetoamisiin.

Tämä iski voimattomana vasaransa pöytään. Koko sali oli raivon vallassa.

— Minä voin todistaa joka sanani todeksi, huusi Hillberg.

Melu hiljeni sen verran, että puheenjohtaja sai äänensä kuuluville:

— Me emme voi sallia, että te tällä paikalla viskaatte rikollisia

syytöksiä meidän kunnioitusta ja luottamusta nauttivaa uskottua

miestämme vastaan, sanoi hän kääntyen Hillbergin puoleen. Hän aikoi

lisätä: — Minä kiellän teiltä puheenvuoron, kun Hillberg lisäsi:

— Minä toistan, että olen halukas todistamaan kaikki syytökseni, ja

teen sen heti paikalla.

— Missä ovat todisteet? kysyi puheenjohtaja, ja kuoro toisti:

— Todisteet, todisteet!

Sanaakaan sanomatta astui Hillberg ovelle ja kuiskasi pari sanaa

ovenvartijan korvaan. Palvelija katosi, mutta palasi hetken kuluttua

kolmen henkilön kera, jotka pysähtyivät oven suuhun. Kaksi heistä oli

silminnähtävästi salapoliiseja, kolmas vanki.

— Tämä tässä on Tim Clayton, alias Bill Williams, nykyään valtiovanki,

tuomittu 16 vuoden vankeuteen moninkertaisista rikoksista, muunmuassa

kahdesta murha- ja myrkytysyrityksestä. Hän on tuotu tänne, jotta hän

antaisi ilmi sen henkilön, joka helisevällä rahalla on viekoitellut

hänet näihin rikoksiin. Puhunko totta, konstaapeli?

— Kyllä, herra, vastasivat vartijat kuorossa.

— Tuokaa vanki esille. Nyt, Tim Clayton, katso ympärillesi ja sano

meille, onko näiden läsnäolijoiden parissa sitä henkilöä, joka kolme

kertaa lahjoi sinua, jotta ottaisit sulkuvahti Jonesin hengiltä.

Puhutellun silmät kulkivat ympäri huonetta ja hetken epäilyn jälkeen

ne kiintyivät pöydän yläpäässä istuvaan mieheen: Oscar E. Halliin.

Hitaasti hän kohotti kättään ja vihasta kiiluvin silmin hän osoitti

sormellaan Hallia.

Kohina kävi salin läpi.

Halliin oli Claytonin ilmestyminen vaikuttanut kuin isku vasten otsaa.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt haamun edessään. Se henkilö,

jota hän vähinten olisi aavistanut näkevänsä, oli juuri Clayton, sillä

edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaisesti oli Hillberg antanut ukko

Lawsonille toimeksi asiakirjeessä Hallille mainita ohimennen, että

»mies, joka oli vähällä iskeä sulkuvahti Jonesin hengiltä, oli kuollut

haavoihinsa heräämättä tajuntaan». Siten Hall oli ollut aivan rauhassa

voimatta epäillä mitään hyökkäystä siltä taholta.

Vain suurella ponnistuksella Hall pysyi pystyssä tuolillaan. Hänen

kasvonsa olivat tuhanharmaat ja tuskanhiki helmeili hänen otsallaan.

— Oletko varma siitä, että mies on oikea? kysyi Hillberg. Läsnäolevien

mielestä kysymys oli joutava, sillä Hallin ulkomuotokin antoi hänet

täydellisesti ilmi.

— Aivan varma, herra, sanoi Clayton. Tosin hänellä ei silloin ollut

silmälaseja, mutta hän se sittenkin on. Hän nimitti itseään Otto

Carspniksi.

— Mitä hän maksoi sinulle dynamiittiräjähdyksestä?

— Tuhat dollaria, herra. Olisin saanut puolta enemmän, jos vain tuo

sitkeähenkinen Jones roisto olisi kuollut.

— Te kuulette, hyvät herrat, sanoi Hillberg juhlallisella äänellä

kääntyen pelästyneen kuulijakunnan puoleen. Ja sitten hän kyseli

vangilta edelleen. Huone oli äkkiä muuttunut tuomiosaliksi, jossa Hall

oli syytettynä, Clayton todistajana ja Hillberg syyttäjänä. Toinen

rikos toisensa jälkeen paljastettiin kuulijoiden silmien edessä,

jotka värisivät kauhusta kaiken tämän pahuuden edessä: myllypetos

— Hillberg mainitsi muutamin sanoin Kasteluosakeyhtiöosakkeiden

pörssipelin edellisenä vuonna, ja nyt vasta tämä salaperäinen asia

selvisi läsnäoleville, joista suurin osa oli toimivia pörssimiehiä;

myrkytysyritys Cottonwoodin huvilan sairashuoneessa; ja lopulta

viimeinen murhayritys samaa henkilöä kohtaan, jolloin Clayton itse oli

vähällä heittää henkensä, mutta joka tapauksessa kadotti vapautensa.

Halukkaasti vanki vastasi kaikkiin kysymyksiin. Hänelle oli luvattu

rangaistuksen lievennystä, jos hän antaisi ilmi sen miehen, joka oli

viekoitellut hänet kaikkiin näihin rikoksiin.

Tutkinnon aikana eivät läsnäolijat olleet huomanneet, että Hallin oli

onnistunut kaikessa hiljaisuudessa ruiskuttaa itseensä morfiinia, mutta

kaikki ihmettelivät, mitenkä tuo äsken aivan masentunut mies äkkiä oli

kuin muuttunut, kun hän kohosi pystyyn ja huusi:

— Tuo kaikki on inhottavaa valhetta! Hänen silmänsä leimusivat ja ääni

vapisi vihaa. — Todistaja on väärä, vihollisteni rahoilla ostettu!

Hall naurahti, mutta hänen naurunsa kuului hurjalta ja teeskennellyltä.

— Herra puheenjohtaja, kuului kimakka ääni salista, tahtoisin vain

kysyä, onko näillä rikoksilla, joista mr Hallia on syytetty, mitään

tekemistä keksinnön kanssa? Jollei ole, niin todistajien kuulustelu

olisi käsittääkseni jätettävä oikeuden toimeksi.

Rudolf Sale puhui. Hän ei tehnyt sitä säälistä toista kohtaan, vaan

saadakseen pelastetuksi rahansa, jotka hän oli kiinnittänyt yhtiöön.

— Sulkuvahti Jones, selitti Hillberg, on, niinkuin tunnettu, tehnyt

tämän keksinnön, ja häntä kohtaan nuo kolme murhayritystäkin

suunnattiin. Mutta myönnän kyllä, että ensimäinen yritys tehtiin jo

ennenkuin keksinnöstä saatiin selko.

— Katsokaahan! huusi Sale. Siis koko tämä surkea näytäntö, jonka te

olette pannut toimeen, ei todista pääasiaa: onko keksintö varastettu

vai ei.

Nyt puheenjohtaja tarttui puheeseen:

— Mr Clayton, vastatkaa meille: tiesittekö te, miksi tuo mies, joka

lahjoi teitä, tahtoi saada Jonesin hengiltä?

— Se asia ei liikuttanut minua, vastasi Clayton äreästi. Hän antoi

minulle rahat ja käski minun murhata, siinä kaikki.

Nyt monet pyysivät puheenvuoroa. Äkkiä kaikki jälleen pelkäsivät omaa

taloudellista vahinkoaan; he käsittivät, mihin tuo kettu Sale tähtäsi.

Mutta Hillbergin ääni voitti kaikkien muiden:

— Hyvä, herrat, sitten minä näytän teille toteen, että keksintö _on_

varastettu.

Taaskin hän lähetti ovenvartijan ulos, joka tällä kertaa toi muassaan

vain yhden henkilön.

Se oli pitkä, laiha, hienosti puettu, kaljupäinen herra, jonka päässä

näkyi suuri, ruma arpi. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ilmaisivat

suurta kärsimystä.

Reippaasti hän astui pöydän luo ja tervehti puheenjohtajaa nyökäten

päätään. Seurakunta tuijotti ääneti häneen. Salissa vallitsi kuolon

hiljaisuus. Hall istui tuolillaan pää taakse nojautuneena, silmät

kiinni ja kasvot kalman kalpeina; näyttipä siltä, kuin hän olisi

menettänyt tajuntansa.

— Hyvä Jumala, kuului ääni ihmisjoukosta, eihän se ole mahdollista —

tämä on varmaankin näkyhäiriö!

Aivankuin pommi olisi pudonnut keskelle ihmisjoukkoa. Toiset kääntyivät

kauhuissaan pois, jotta he eivät näkisi mitään. Oliko tämä kummitus?

Haamu haudan tuolta puolen?

Mutta kun kummitus alkoi puhua, ei hänen äänensä kuulostanut lainkaan

haudantakaiselta:

— Senaattori O'Mara, jos käsitän asiat oikein, olette te tämän

kokouksen puheenjohtaja. Uskallanko toivoa, että tunnette minut? —

Henry Patterson, nöyrin palvelijanne.

Kauhu siirtyi tavattoman hämmästyksen tieltä. Läsnäolevista

useat olivat tunteneet Henry Pattersonin, joka aina kamalasta

valtamerionnettomuudesta saakka vuosi sitten oli ollut kadonnut

maailmasta, ja he kerääntyivät nyt hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat

saada selitystä tähän ylösnousemuksen ihmeeseen ja kaikki puhuivat ja

kysyivät yhtä aikaa.