Yleisen hämmingin aikana ei kukaan kiinnittänyt huomiota Halliin. Eikä
kukaan nähnyt, että hän hiipi ulos.
Yksityiskonttorissaan hän viipyi vain sen verran, että hän ennätti
pistää taskuunsa setelipakan ja revolverin ja panna päällystakkinsa
ylleen. Käytävässä seisoi kaksi poliisikonstaapelia naureskellen
ja leikkiä laskien naapurikonttorin pikakirjoittajattaren kanssa.
Hall pääsi huomaamatta heidän ohitseen. Hississä, joka kulki suoraan
kahdennestatoista kerroksesta alas, hän ei tavannut ketään tuttua.
Alhaalla marmorieteisessä seisoi jälleen poliisi, mutta Hall kiiruhti
tervehtien hänen ohitseen kadulle. Sataa tihuutti. Katukäytävän
vieressä seisoi hänen autonsa. Autonkuljettaja tupakoi puun suojassa.
Hall antoi hänelle vapaan päivän ja kävi itse hänen paikalleen
istumaan, ja auto läksi kimmahtaen liikkeelle.
Hän ei ollut edeltäpäin tehnyt mitään suunnitelmaa. Hän ei tiennyt
minne ajaa. Hän oli paennut vaistomaisesti, lopulta huomattuaan, että
kaikki oli kadotettu.
Odottaessaan bulevaardin kulmauksessa kadun yli pääsyä, missä tungos
näin aamiaisen aikana oli aina kovin suuri, kuuli hän sanomalehtipojan
käheän huudon pörssitalon edustalta.
— Lukekaa! Oi hirveää, hirveää! Titanic on antanut uhrinsa takaisin!
Lukekaa kaikki!
Ihmiset tappelivat sanomalehdestä, jonka etusivulla seisoi tulipunaisin
korkein kirjaimin:
»Titanicin uhri herännyt kuolleista.»
Hall sai lehtensä ja astui kylmäverisesti pörssitaloon, missä hän
nopeasti silmäili kirjoitusta, joka ilmoitti Henry Pattersonin
takaisintulon. Hänet oli tunnettu junassa tänä aamuna ja asemalla
oli häntä ollut vastassa sanomalehtireportteri, jolle hän lyhyesti
oli kertonut pelastuksestaan. Myöhemmistä vaiheistaan hän ei ollut
paljoakaan ilmaissut, sen hän vain oli kertonut, että hän oli viettänyt
talvea perheensä kanssa Floridassa heikontuneen terveytensä vuoksi. Ja
kysymykseen mitä hän arveli Pattersonin firman vararikosta, oli hän
vastannut:
»Minä otan asiat omiin käsiini ja kaikki mitä voidaan tehdä, tulee
tehdyksi. Se ainakin on varma: ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään
minun tähteni...»
Sanomalehtimiehet olivat sittemmin koettaneet tavata Elinor rouvaa
Pattersonin huvilassa, mutta ei ketään päästetty hänen puheilleen.
Hänen kuvansa oli kuitenkin sanomalehdessä samoinkuin Henry
Pattersoninkin.
Nyt Hall ei epäröinyt enää minne ajaa. Elinorin kaunis kuva oli
saattanut hänen verensä kuohumaan. Ja niinpian kuin tungos hiukan
hälveni ja hän pääsi vähempiliikkeisille kaduille, ajoi hän täydellä
vauhdilla eteenpäin.
— Elinorin luo! kuului ääni hänen sielussaan. Hillittömän intohimon
ajamana hän tahtoi vielä kerran nähdä rakastettunsa, maksakoon
se hänelle vaikka hänen henkensä. Vain nähdä hänet, imeä hänet
katseillaan. Sitten — niin sitten hänestä oli yhdentekevää miten hänen
kävisi.
Palvelija, joka avasi, tunsi hänet ja hetken aikaa epäröityään hän
läksi ilmoittamaan hänen tulonsa. Hall seurasi palvelijan kintereillä,
ja Elinorin kieltävä vastaus jähmettyi hänen huulillaan Hallin astuessa
sisään. Kaikkein vähinten Elinor olisi osannut odottaa hänen tuloaan.
Olisihan Hallin nyt jo pitänyt olla lukkojen takana. Äkkiä hänen
sydämensä puristui kokoon hänen ajatellessaan, että Henrylle ehkä oli
tapahtunut jotakin.
— Mitä on tapahtunut — taivaan tähden, mitä on tapahtunut? huudahti
hän. Onko Henrylle tapahtunut jotakin?
Elinor oli turhaan pyytänyt saada seurata miehensä mukana tänä aamuna
kaupunkiin voidakseen suojella häntä vaaralta, joka varmaankin uhkasi
häntä. Siksipä Hallin äkillinen tulo näytti nyt vahvistavan hänen
pelkonsa.
— Niin, vastasi Hall omituisesti hymyillen, jotain on Henrylle
tapahtunut, mutta tuskinpa sitä, mitä te pelkäätte, Elinor. Hänen
voittonsa on nyt täydellinen, ja minun on aika vetäytyä pois.
Hän vaikeni hetkeksi ja nojasi toisen kätensä raskaasti pöytään, kaiken
aikaa katsellen Elinoria. Hän näytti olevan valtavan mielenliikutuksen
vallassa, mutta hänen äänensä oli hillitty, joskin alakuloinen, kun hän
jatkoi:
— Mutta ennenkuin minä katoan, tahdoin viimeisen kerran nähdä
teidät. Minun tunteeni teitä kohtaan eivät ole mikään salaisuus; te
ette vain käsitä niiden syvyyttä ja voimaa. Ne tuntuvat teistä ehkä
loukkaukselta. Mutta minä sanon nyt teille, ja teen sen kuolevan
vakavuudella: tämä onneton intohimo on tehnyt minusta sen, mitä nyt
olen. Onnellisempien olosuhteitten vallitessa olisi tulos ollut
toisenlainen. Teidän vallassanne oli tehdä minusta hyvä ihminen, mutta
te ette tahtonut tietää minusta, ja kun sittenkin tahdoin voittaa
teidät omakseni, niin tuli minusta se mikä nyt olen, pahuuden hirviö.
Myöntäkää sitä paitsi, että omituiset olosuhteet toivat suorastaan
viettelyksen tielleni...
Hän ojensi vartaloaan ja jatkoi kädenliikkeellä: — Tahdoin saada kultaa
voidakseni tuhlata sitä teille. Mutta jotta teidän kiitollisuutenne
minua kohtaan olisi sitä suurempi, tahdoin että tulisitte köyhänä
luokseni! Vähällähän se olikin onnistua minulta! Ja teidän rinnallanne
olisi minusta tullut hyvyyden sankari.
— Kohtalo oli vastassani, ja nyt olen nujerrettu. En koskaan enää tule
vaivaamaan teitä. Mutta kun te ajattelette lähemmin kaikkea tässä
uudessa valossa, niin te ehkä tuomitsette minua lempeämmin. Jääkää
hyvästi, Elinor...
Hetken aikaa Hall epäröi. Elinor hengitti kiivaasti. Hänen silmiinsä
nousi kuumia kyyneleitä.
Nyt Hall kääntyi mennäkseen — kuin masentunut, vanha ukko.
— Mr Hall, sai Elinor vaivalla sanotuksi.
Kiihkeänä Hall kääntyi häneen. Elinor ojensi hänelle kätensä, joka
vapisi. Hall tarttui kiihkeästi siihen, kumartui alas ja suuteli sitä.
— Jääkää hyvästi, mr Hall. Ja olkaa varma siitä, että minä viimeisenä
tuomitsen teitä.
Hetken aikaa heidän katseensa kohtasivat toisensa. Sitten Hall poistui
nopeasti huoneesta.
* * * * *
Myöhemmin illalla, kun Henry Hillbergin seurassa palasi Chicagosta,
kutsuttiin hänet puhelimeen. Kun hän astui jälleen perheensä pariin,
oli hän hyvin kalpea ja hiljainen. Elinor pakotti hänet vihdoin
puhumaan.
— Se oli salapoliisipäällikkö. Hän ilmoitti, että jonkun matkan päässä
Chicagosta oli tavattu murskaantunut auto, ja sen alla makasi hengetön
mies.
Elinor huudahti ja katsoi mieheensä suurin, pelästynein silmin.
— Oliko se — —?
Henry Patterson nyökkäsi alakuloisena päätään. — — Niin, se oli Hall,
sanoi hän hiljaa. Poika parka...
Yhden seikan hän kuitenkin salasi vaimoltaan, sen nimittäin, että
ruumiilla oli ollut ampumahaava ohimossa, joka luultavasti heti oli
tappanut hänet.
Margret ja Hillberg tulivat nyt sivuhuoneesta verannalle. He eivät
tienneet mitään puhelin-ilmoituksesta, ja suuri ja uusi ilo loisti
heidän kasvoillaan. He pitivät toisiaan kädestä.
Henry ensimäisenä huomasi, että heissä oli jotakin erikoista.
Ponnistaen voimiaan hän työnsi luotaan surullisen tapahtuman, joka
painosti hänen mieltään.
— Ahaa! huudahti hän ja uhkasi molempia rikollisia sormellaan. Te
näytte kohdanneen Amorin tuolla hämärissä. Katsohan heitä, Elinor,
miten he punastuvat!
Elinor kiiruhti nyt nuorten luo iloisesti yllätettynä. Yksi hänen
rakkaimmista toiveistaan oli täyttynyt.
— Henry, katsohan, tässä on vihdoinkin ilahduttava tulos sinun
onnettomasta syvälapiostasi, sanoi hän onniteltuaan nuorta paria. Se se
vei heidät yhteen.
Mutta Henry Pattersonin ajatukset olivat kulkeneet toiseen suuntaan.
Hän nousi paikaltaan ja veti syvään henkeään.
— Niin, sanoi hän, me olemme kyllin kauan eläneet Titanicin varjossa.
Astukaamme nyt vihdoinkin auringonpaisteeseen...