— Halloo, Clayton!
— Halloo, Bob!
— Oletko ruvennut sementinkeittäjäksi, vai mitä?
Puhuteltu katsoi varovaisesti ympärilleen ja tuli aivan toisen lähelle.
— Parasta, ettet nimitä minua Claytoniksi, enää, Bob, jos haluat olla
ystäväni, sanoi hän kuiskaten. Täällä nimeni on Bill Williams, ja
parasta, kun et lainkaan ole tuntevinasi minua.
— Onko sinulla täällä jokin tärkeä tehtävä? kysyi Bob.
— On, hyvinkin tärkeä, vastasi toinen salaperäisellä äänellä, ja sitten
molemmat ryhtyivät jälleen työhön.
Samaan aikaan kuin tuomari Starvillessä julisti tsekkiläisen, hänen
jyrkästä kiellostaan huolimatta, syylliseksi Jonesia kohtaan tehtyyn
murhayritykseen sekä dynamiittiräjähdykseen vesisäiliössä, oli joukko
työmiehiä kerääntynyt korjaamaan ammottavaa repeämää sementtimuurissa.
Clayton eli Bill Williams, jolla nimellä hän nykyään kulki, teki sen
verran työtä, kuin oli välttämätöntä, jotta hän ei saisi matkapassia.
Iltasin hän kuljeskeli omia aikojaan ympäristössä, ja se, joka olisi
pitänyt häntä silmällä, olisi huomannut, että hän hyvin usein kierteli
huvilan ympärillä ja seurasi viehättävän pienen naisen jälkiä. Clayton
oli tunnettu Starvillessä suureksi naistenliehakoitsijaksi, ja siksipä
hän helposti sai tässä erämaassa lastenhoitaja Mauriin pauloihinsa.
Eihän tuo tyttö raukka ollut nähnytkään miestä, jonka kanssa olisi
voinut keskustella, useampiin kuukausiin.
Tosin oli hyvin vaivalloista, että pikku Inga aina oli kolmantena
mukana, mutta vanhaan hyvään tapaan he laiminlöivät häntä parhaan
kykynsä mukaan. Ja lapsi, joka tunsi oman tarpeettomuutensa, liittyi
yhä useammin miss Margretin seuraan.
Margret ja insinööri Hillberg kohtasivat yhä useammin toisensa näinä
ihanina syyspäivinä, jolloin viileämmän ilman vuoksi oli suuri nautinto
oleskella ulkona luonnon helmassa. Heidän suhteensa oli kehittynyt
sille tasolle, jolloin kumpikin aavistaa toisen tunteet, vaikkei
ratkaisevaa sanaa vielä olekaan lausuttu. Hillbergille oli selvinnyt,
kun hänen oli ollut pakko olla siksi paljon poissa Cottonwoodista,
miten paljon nuori tyttö hänelle merkitsi. Nyt hän ei voinut enää
ajatellakaan tulevaisuuttaan ilman häntä, mutta sittenkin sai Margret
odottaa, että hän olisi ilmaissut hänelle tunteensa. Kumpikin he
kulkivat ikäänkuin suuren rakkauden esipihassa.
Mutta eräs tapahtuma oli tehdä äkkiä lopun tästä idyllistä. Eräänä
päivänä oli näet sanomalehdissä ilmoituksia suurenmoisesta keksinnöstä,
jonka merkitys mutaustekniikan alalla tulisi olemaan käänteentekevä.
Se oli »Oscar E. Hallin syvälapio». Patentti oli sille jo haettu,
parasta aikaa perustettiin miljoonayhtiötä, jonka tuli tehdä keksintö
koko maailmassa tutuksi. Osakkeet olivat hyvin haluttuja, sillä yritys
lupasi tavattoman voiton. Sen etunenässä seisoi mies, jonka mukaan
keksintö oli saanut nimensä, »tunnettu finanssimies», — Patterson
ja Kumpp:n johtaja, Oscar E. Hall, jonka nimi oli takeena yrityksen
onnistumisesta.
Miss Margretin rehellistä mieltä loukkasi tässä ilmoituksessa se,
ettei keksijää itseään oltu sanallakaan mainittu ja että Hall ilman
vähintäkään oikeutta oli antanut keksinnölle oman nimensä.
— Tämä ei ole rehellistä peliä, sanoi hän Hillbergille. Se on vain
jättiläisreklaami, minun ymmärtääkseni. Miten te saatoitte sallia sitä?
— Mutta rakas miss Margret, vastasi Hillberg hämmästyen sitä tapaa,
millä nuori tyttö käsitti asian, ymmärrätte kai te, että yrityksen
onnistuminen riippuu johtavan miehen maineesta ja että perustaja on
kyltti, jonka täytyy loistaa viekoitellakseen ihmisiä puoleensa.
— Mutta nimi, ajatelkaahan nimeä: »Hallin syvälapio». Mikä oikeus
hänellä on siihen?
— Ei suinkaan »Jonesin syvälapio» kuulu teistä paremmalta? Emmehän me
tunne miehen oikeaa nimeä, eikä Jones voisi viekoitella ainoatakaan
ihmistä. Kuka on Jones? kysyttäisiin — onko se joku renki vai
petkuttaja?
Margretin teki mieli heittää hänelle vasten kasvoja: Ei, Jones on Henry
Patterson. Ja »Henry Pattersonin syvälapio» — se kai kuuluisi toki
joltakin?
Mutta hänellä ei ollut oikeutta paljastaa salaisuutta, miten suuresti
se polttikin hänen kieltään. Sillä tohtori Coynen vakuutettua, että
sairas todellakin oli Henry Patterson, ei hän enää epäillyt asiaa.
— Ettekö ymmärrä, että olette käyttäytynyt epärehellisesti? sanoi hän
sen sijaan. Jones on parantumassa, ja olkaa varma, että hän jonakin
kauniina päivänä vetää teidät edesvastuuseen.
— Hän saa kylliksi rahaa, niin ettei hän sitä tule tekemään.
— Niin te luulette! — Mielessään täytyi Margretin tunnustaa, että asia
olisi ollut paljon yksinkertaisempi, jos Jones olisi ollut vain Jones.
— Mutta eivät mitkään rahat maailmassa voi poistaa sitä tosiasiaa,
että te olette pettänyt Jonesia. Te ette ole mikään gentlemanni, mr
Hillberg, ja minä pahoittelen suuresti, että olen erehtynyt teidän
suhteenne, lopetti hän kiihkolla.
Ja sitten Margret meni pois heitellen kopeasti niskojaansa.
Ainakin hän yhdessä suhteessa oli oikeassa: koko keksintöjuttu oli vain
reklaamia Hallille. Maa horjui hänen jalkojensa alla, ja tarkoituksena
oli tämän uuden yrityksen välityksellä johtaa uusia kultavirtoja hänen
ehtyneeseen kassakaappiinsa. Se oli hänen viimeinen epätoivoinen
yrityksensä pelastuakseen uhkaavasta häviöstä.
Sähkösanoma, joka oli kutsunut hänet Chicagoon, sisälsi jobinsanoman,
jota hän viimeiseen saakka epäili, mutta joka näyttäytyi sittenkin
todeksi. Sen sijaan että Kasteluyhtiön osakkeet olisivat laskeutuneet
15:een, vieläpä 10:een, olivat ne kohonneet aina 70:een, ja näytti
siltä, että ne yhä edelleen tulisivat nousemaan. Tämä ei merkinnyt
vain sitä, että hän kadottaisi sen omaisuuden, jonka hän oli toivonut
voittavansa myömällä osakkeita hankkimissopimusta vastaan, vaan hänen
täytyi sitä paitsi maksaa kymmenestätuhannesta osakkeesta päivän
kurssin hinta, ja se merkitsi hänelle neljännesmiljoonan dollarin
tappiota.
Sillä vanha Lawson ja hänen välittäjänsä olivat taipumattomia. He
olivat voittaneet.
Silloin Hall, aikaisemmin kuin hän oli aikonut, perusti
syvälapioyhtiön. Suurella melulla osakkeet päästettiin markkinoille.
Siitä tuli suuri pörssitapaus, ja kultaa alkoi kerääntyä.
Huhu uudesta yrityksestä saapui ukko Lawsoninkin korviin, joka istui
konttorissaan ja valmistautui jättämään Elinor Pattersonille suurta
lahjaansa: koko Kasteluosakeyhtiön osakemäärää. Hänen oli onnistunut
suorittaa kaikki sitoumuksensa ja sen lisäksi kerätä itselleen pieni
omaisuus. Mutta Hallin uusi yritys karkoitti hänen ilonsa. Hän ei ollut
kostonhaluinen luonteeltaan, mutta hän oli sittenkin toivonut, että
Hall sen iskun jälkeen, jonka hän oli antanut hänelle, ei jaksaisi enää
kohota.
Hän olisi voinut antaa hänelle murhaavan iskun paljastamalla sen osan,
jota Hall oli näytellyt Kasteluosakeyhtiön jutussa. Mutta Lawson oli
rauhan mies ja vihasi kaikkea julkisuutta. Hän päätti jättää asian
ratkaisun Elinor rouvalle, jolle hän tahtoi paljastaa Hallin petoksen.
Mutta sattuma määräsi, ettei Elinor rouva ensimäiseksi päässyt Hallin
petoksen perille. Insinööri Hillberg oli näet eräänä päivänä tullut
Cheyennen konttoriin ja pyytänyt eroa toimestaan Kasteluosakeyhtiössä.
Vanha Lawson oli kuin puusta pudonnut. Hän pani suurta arvoa tähän
tunnolliseen, taitavaan insinööriin, jota hän sitä paitsi piti
ystävänään. Hän tahtoi tietää syyn hänen äkilliseen päätökseensä, ja
vähitellen se tulikin ilmi.
— Se on yhteydessä tuon syvälapiojutun kanssa, sanoi hän äkäisesti.
Koko yritys perustuu varkauteen, enkä todellakaan voi pitää sitä
salassa. Mutta voidakseni paljastaa Hallin, täytyy minun olla vapaa; en
voi olla yhtiön palveluksessa, joka on hänen tarkastuksensa alainen.
— Aivan oikein, sanoi ukko miettivästi, kunhan vain edellytykset
pitäisivät paikkansa. Mutta sitä ne eivät tee, ja siitä olen hyvilläni.
Kasteluosakeyhtiö ei ole enää Hallin tarkastuksen alainen. Tosin hän
on yhtiön johtaja, mutta muutaman viikon kuluttua suurin osakkeiden
omistaja erottaa hänet toimesta.
— Ja kuka omistaa nyt enimmät osakkeet ja kykenee erottamaan hänet?
Lawson oli hetken aikaa vaiti.
— Minä omistan ne, sanoi hän vihdoin. Mutta Hallin erottaminen
toimestaan ei ole mikään vaikea asia, koska hän itse on helpottanut
sitä inhottavalla konnantyöllään.
Ja sitten Hillberg sai kuulla myllykeinottelusta. Hänen hämmästyksensä
oli yhtä välitön kuin hänen harminsakin.
Hän puolestaan kertoi Lawsonille keksinnön oikean laidan, ja he
olivat kumpikin yhtä mieltä siitä, että Hallin uuden lypsylehmän,
syvälapion toteuttaminen oli estettävä. Päättäväinen ilme kasvoillaan
Hillberg läksi kotimatkalle. Jo seuraavana päivänä hän päätti ryhtyä
kirjoittamaan kirjoitelmaa tästä keksinnöstä erästä teknillistä
aikakauslehteä varten, ja jos se ei auttaisi, oli hänellä toinenkin
pommi varalla. Jos hän voittaisi tässä taistelussa, niin hän voittaisi
myös Margretin luottamuksen jälleen, ja siitä taaskin — sen hän
tunnusti nyt suoraan itselleen — riippui hänen elämänsä onni.
Oli jo myöhäinen, kun Hillberg saapui Starvilleen. Oli satanut, ilta
oli pilkkosen pimeä, eikä ainoakaan automobiilinkuljettaja tässä pikku
kaupungissa ollut halukas ajamaan pehmittyneitä preeriateitä myöten
pimeässä, jonka vuoksi Hillbergin täytyi ratsain jatkaa matkaansa.
Hän oli jo ennättänyt seikkailuitta parin peninkulman päähän
Cottonwoodista, kun hän pysähdytti hevosensa päästäkseen selville,
tuikkiko tuli, jonka hän näki edessään, jostain nuotiosta vai hänen
omasta asunnostaan, kun hän äkkiä kuuli tieltä tasaista loiskivaa
ääntä. Hän kuunteli jännitettynä painautuen hevosen kaulaa vasten.
Myöskin hevonen kuunteli; Hillberg huomasi sen elukan levottomasti
hytkähtelevistä korvista. Ääni tuli yhä lähemmäksi. Se ei ollut mikään
hevonen, ei yleensä mikään nelijalkainen eläin; pikemmin se tuntui
ihmisen juoksulta.
Hillberg aavisti heti pahaa. Jos tuo ihminen kulkisi rehellisillä
asioilla, niin olisi hänellä ainakin hevonen ratsastettavanaan. Jotakin
oli epäilemättä tapahtunut hänen poissaollessaan — siksi tulta näkyi
näin myöhään — hänen verensä jähmettyi ajatellessaan, että Margretille
ehkä oli tapahtunut jokin onnettomuus. Jumala armahtakoon siinä
tapauksessa karkuria!
Hän veti revolverin tupesta ja odotti pidätellen hengitystään.
Nyt hän kuuli juoksijan läähättävän hengityksen. Jalkojen loiskina
lokaisella tiellä alkoi käydä epätasaiseksi. Hän odotti, kunnes hän
näki miehen epäselvät ääriviivat edessään.
— Seis; kuka te olette? huusi hän.
Hänen äkillinen äänensä kaiku säikähdytti ilmankin hermostunutta
hevosta, se hypähti äkkiä sivulle ja olisi heittänyt vähemmän tottuneen
ratsastajan satulasta maahan, aikoen kääntyä takaisin, mutta Hillberg
sai sen hillityksi. Mies hänen edessään seisoi nyt liikahtamatta.
— Kuka te olette? toisti Hillberg.
Hetken äänettömyys. Mies hänen edessään liikahti.
— Ei kukaan teidän miehistänne, kuului hiljainen vastaus.
Samassa paukahti laukaus ja Hillberg tunsi kipua käsivarressaan.
Hevonen pillastui.
— Vai näytät sinä hampaitasi, senkin lurjus, mutisi Hillberg ja ampui.
Revolverin tulessa hän huomasi harmikseen, että mies oli taaskin
kadonnut. Hän ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli hänen jalkojensa
loiskinan, kun hän sattui astumaan vesilätäkköön. Hillberg kannusti
hevostaan ja aikoi ajaa karkulaista takaa.
Mutta tuo vanha kaakki oli niin kauan kulkenut rauhallisesti Starvillen
kaduilla, ettei seikkailu innostanut sitä. Sitä oli vaikea saada
edes liikkeelle. Juuri kun Hillberg aikoi laskeutua hevosen selästä
ajaakseen jalkasin miestä takaa, alkoi hevonen käyttäytyä kovin
ihmeellisesti. Se peräytyi taakse ja koetti useamman kerran nousta
takajaloilleen.
Onneksi kuu samassa pilkisti esiin, ja hämärässä valossa insinööri näki
näyn, joka sai hänen verensä hyytymään.
Mies, jota hän ajoi takaa, seisoi hevosen edessä pidellen kiinni sen
suitsista, ja parin tuuman päässä Hillbergin päästä kimalsi revolverin
piippu!
Salaman nopeudella Hillberg hyppäsi alas hevosen selästä, ennenkuin
toinen oli ennättänyt käskeä häntä alas. Ja jälleen revolverin suu
suuntautui häneen.
— Te saatte kulkea lopun matkaa jalkasin, mr Hillberg, sanoi mies
pilkaten. Minä tarvitsen hevosen. Antakaa pyssynne tänne!
Turha oli koettaakaan vastustaa, sillä revolverinsuu miltei kutitti
hänen ohimoaan. Muristen vastaan hän antoi aseen toiselle.
Hetken kuluttua osat olivat kuitenkin vaihtuneet. Hevonen, joka ei
ollut totellut Hillbergiä, oli yhtä itsepintainen karkulaisenkin
käsissä. Ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta satulaankaan pillastui
se, ja miehellä oli täysi työ saada se asettumaan. Ja puuhaillessaan
hevosen kanssa hän hetkeksi unohti vihamiehensä. Sitä ei ruotsalainen
jättänyt käyttämättä. Iskettyään nyrkillään häntä leukaan vastustaja
putosi maahan, ja hevonen, joka pelästyi, kun sitä niin äkkiä
kiskottiin suitsista, alkoi nelistää niittyä pitkin laahaten miestä
mukanaan. Kun Hillberg ennätti vapisevan hevosen luo, makasi
karkulainen liikkumattomana ja ruhjoksi potkittuna hevosen vieressä
maassa.
Hillberg kumartui hänen ylitseen. Mies hengitti vielä koristen ja
lyhyesti. Mahdotonta oli erottaa hänen kasvonpiirteitään, ja kun
Hillberg nosti hänet hevosen selkään, ihmetteli hän mielessään, kukahan
hänen vankinsa oikeastaan oli. Varovaisuuden vuoksi hän riisti häneltä
aseet, vaikkei hän luullut hänen enää olevan vaarallinen. Suitset
toisessa ja revolveri toisessa kädessään hän ratsasti Cottonwoodia
kohti.
Puolitiessä hän aamun sarastuksessa kohtasi muutamia miehiä, joita
oli lähetetty ottamaan kiinni roistoa. Ne olivat enimmäkseen
kyläfarmareita, ja vaikka he olivatkin hyvillään, kun mies jo oli
vangittu, niin vanha viha kyti sittenkin mielissä. Monta sanaa ei
Hillberg saanut heistä myöskään lähtemään, sen verran hän kuitenkin
käsitti, että vangittu mies oli yrittänyt murhata Jonesin.
Perille tultua hän antoi luotettavan vahdin huostaan vangin,
joka tunnettiin nyt Bill Williamsiksi, ja sitten hän kiiruhti
huvilaan. Siellä vallitsi yhä sekasorto ja levottomuus. Tom Coyne
oli sairashuoneessa työssä, Elinor hirveän levottomuuden vallassa,
palvelustytöt juoksivat päättöminä edestakaisin; pikku Inga seisoi
yöpaidassaan ja itki, ja ainoa, joka olisi voinut antaa Hillbergille
tietoja, miss Margret, ei ennättänyt monilta askareiltaan muuta kuin
ohimennen silmätä häneen.
Hillberg, joka oli yltyleensä loassa, päätti mennä kotiinsa siistimään
itseään, ja kynnykseltä hän sanoi Margretille:
— Olkaa niin ystävällinen, miss Margret, ja lähettäkää tohtori
barakkiin niinpian kuin hän pääsee täältä.
Margret tarkasteli häntä äkillisen pelon vallassa.
— Onko teillekin tapahtunut jotakin? kysyi hän pelokkaana. Oletteko
haavoittunut? Hyvä Jumala, nythän näenkin, teidän kätenne on
haavoittunut, siitä vuotaa verta! Tulkaa tänne — pian — niin minä sidon
haavanne.
— Minulla ei ole mitään hätää, sanoi Hillberg onnellisena nuoren tytön
sanoista ja äänensävystä. Minun vankini on lääkärin kaipuussa.
— Teidän vankinne?
Nyt vasta Margret sai kuulla Hillbergin seikkailusta. Kun Hillberg
mainitsi Jonesin nimen, poltti toinen nimi Margretin huulia. Hän tuumi:
Miksikä Hillbergiltä on asia salattava? Eikö hän ole meidän miehiämme?
Mutta samassa hän muisti syvälapion ja vaikeni.
Sillä välin he olivat astuneet toiseen kerrokseen, Margretin
huoneeseen. Tytön pestessä haavaa ja sitoessa sitä sai Hillberg kuulla
mitä yöllä oli tapahtunut. Williams oli jollakin tavalla päässyt
sairashuoneeseen, missä Maud sattumalta oli vahdissa. Elinor, joka
hetkeksi oli heittäytynyt leposohvalle viereisessä huoneessa, kuuli
äkkiä kuiskaavia ääniä ja sitten huudon.
— Hän hyökkäsi sisään, kertoi Margret edelleen, juuri samassa hetkessä,
kun mies iski Pa—, minä tarkoitan Jonesia päähän. Elinor kertoi, että
Jones oli seisonut pystyssä vuoteen vieressä, ikäänkuin aikeissa
paeta, mutta saatuaan iskun hän kaatui maahan. Elinorin huuto sai koko
talon jalkeille. Tom ensimäisenä hyökkäsi sisään ja näki Elinorin
painivan huoneen kynnyksellä murhaajan kanssa. Kun me muut tulimme
alas, makasi Elinor tunnottomana lattialla, murhaaja oli paennut,
Jones aivan kuin kuollut, veren virratessa hirveästä haavasta päässä.
Maud oli kuin mieletön, hän ei voinut antaa minkäänlaisia selityksiä.
Ajatelkaahan, jos heidän tällä kertaa olisi onnistunut murhata hänet!
Silloin Elinor varmaankin tulisi hulluksi — hänhän on sitä miltei
jo nytkin. Tom on tehnyt työtä sairaan kanssa koko ajan eikä ennätä
ajatellakaan Elinoria, vaikka hänkin kipeästi tarvitsisi hänen apuaan.
Jospa meillä olisi täällä toinenkin lääkäri. Elinor vääntelee vain
käsiään ja valittaa; sydäntäsärkevää on nähdä hänen tuskaansa. Ei,
nyt minun täytyy kiiruhtaa hänen luokseen. Haava on vain lihaksissa,
mutta pysytelkää kuitenkin alallanne. Pitäkää käsi sidottuna, kas näin.
Hyvästi.
Margret oli puhunut nopeasti, mutta ovessa Hillberg pidätti häntä;
— Mutta minä en ymmärrä...
— Sen kyllä uskon. Tulkaa uudestaan aamiaisen aikana, niin voin ehkä
selittää teille kaikki. Nyt minun täytyy mennä.
Vielä kerran hän kääntyi takaisin kynnykseltä.
— Hyvä, että saitte miehen kiinni. Hän voi ilmoittaa, kuka hänen
takanaan seisoo. Älkää vain päästäkö häntä pakoon!
— Olkaa huoleti, pakoon hän ei pääse. Hän on meikein kuoleman kielissä.
— Ei — kuolla hän ei saa! Hänen täytyy ensin tunnustaa.
Sitten Margret juoksi nopeasti portaita alas.
Hillberg raukka oli vieläkin enemmän ymmällä kuin ennen, mutta hänen
täytyi odottaa kärsivällisesti.
Kun hän palasi kahdentoista aikana takaisin, seisoi Tom Coyne
ruokasalin kaapin edessä ja söi kaikessa rauhassa voileipää. Ei ketään
muuta näkynyt.
— Sh! sanoi lääkäri. Ja Hillberg huomasi, että ovi sairashuoneeseen oli
avoinna.
Hän palasi takaisin verannalle. Tämä salaperäisyys kiusasi häntä. Se
ikäänkuin erotti hänet peninkulmien päähän hänen lemmitystään.
Tom tuli hänen luokseen uusi voileipä kädessä.
— Terve ihminen tulee joskus nälkäiseksi, sanoi hän hymyillen. En ole
koskaan ymmärtänyt naisia, jotka onnettomuuden sattuessa heti paikalla
alistuvat vapaaehtoiseen nälkäkuuriin. En saa Elinoria nielaisemaan
pienintäkään palaa; ainoa mitä saatoin tehdä, oli pakottaa hänet
vuoteeseen. Mutta pelkäänpä, että hän unilääkkeistä huolimatta makaa
valveillaan ja kuuntelee pienintäkin ääntä.
Sitten hän huokasi ja huolestunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
— Sisar parka! Hän on saanut kestää kovin paljon viime aikoina. Kunpa
hän vain kestäisi loppuun saakka!
Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Hillberg. — Mitenkä on potilaan
laita? Tointuuko hän?
— Toivon parasta. — Lääkärin kasvot kirkastuivat. — Suurenmoinen
ruumiinrakenne, tavattoman sitkeä. Mutta kaikki riippuu lopulta
sattumasta. En pelkää hänen henkeään, mutta kysymys on siitä, voiko
hänestä tulla terve ihminen, vai tuleeko hänestä idiootti.
Tom hiipi varpaillaan sisään ja kuunteli ovella. — Veitselläni ei ollut
paljonkaan tekemistä enää.
Isku, jonka tuo lurjus antoi hänelle, halkaisi pääkallon juuri siltä
kohtaa, missä paha oli. Minun ei tarvinnut muuta kuin poistaa kasvi, ja
se kävi mainiosti. Mutta tuo salamurhaaja kohteli häntä hiukan rajusti;
kaikki riippuu siitä, ovatko toiset aivokeskukset vioittuneet. Sen
saamme tietää vasta hänen herättyänsä.
Tom pyöritti itselleen savukkeen.
— Omituista, miten tieteellinen itse sattumakin joskus voi olla, sanoi
hän hymyillen. Lyön vetoa, ettei tuolla rosvolla — mikä hänen nimensä
olikaan? Williams, niin — ettei hänellä ole aavistustakaan kirurgiasta.
Ja sittenkin hän teki saman asian, minkä minä olin aikonut tehdä
niinpian kuin potilas olisi ennättänyt hiukan voimistua — vain sillä
erotuksella, että hänen tarkoituksensa oli tappaa, ja minun parantaa,
ja että hän sen vuoksi käyttäytyi varsin kömpelösti. Pahimman vaivan
hän kuitenkin säästi minulta.
Tomin puhe oli Hillbergille enimmäkseen aivan käsittämätöntä. Monet
kysymykset polttivat hänen huuliaan, mutta hän ei kysynyt mitään, sillä
hän toivoi saavansa tiedot Margretilta, niinkuin tämä oli luvannut. Ja
tuoltahan hän tulikin, tukien Elinor rouvaa portaissa.
Tom rypisti kulmakarvojaan.
— Suo anteeksi, Tom, sanoi sisar omituisen väsyneellä ja elottomalla
äänellä, mutta minun täytyy olla hänen lähellään. — Avuttomana hän
vaipui korituoliin.
Tom kohautti olkapäitään ja astui sairaan luo, ottaen Margretin
mukanaan.
Elinor rouva, joka istui siinä kalpeana ja surkeana, ojensi hymyillen
Hillbergille kätensä.
— Kiitos, että te oman henkenne uhalla otitte tuon miehen kiinni, sanoi
hän kuiskaten. Kovin tärkeää oli, ettei hän päässyt pakoon. Miten on
teidän haavanne laita? Tom on niin kiintynyt potilaaseensa, ettei hän
suinkaan ole ennättänyt huolehtia teistä.
— Kiitos. Se ei ole vaarallinen, ja minä olen jo saanut mainiota hoitoa
osakseni.
— Ei pidä koskaan laiminlyödä haavoja, ei vähäpätöisimpiäkään.
Hän sanoi sen vain jotakin sanoakseen. Hänen katseensa oli
tuskallisesti kiintynyt sairashuoneen oveen. Kuului ääniä sisältä ja
Margret liikkui siellä kiireisesti.
Sitten kaikki hiljeni. Elinor rouva nousi pystyyn.
Äkkiä Margret juoksee riemuiten verannalle, kietoo kätensä ystävänsä
vyötäisille ja vetää hänet sairashuoneeseen. Hillberg kuulee hänen
sanovan liikutetulla äänellä:
— Tule pian! Hän kaipaa sinua — Elinoriaan! Oi kultaseni, hän tunsi
meidät!
Äärettömän ihmeissään Hillberg näkee Elinorin vaipuvan polvilleen
vuoteen ääreen ja kirkastunein katsein kumartuvan sairaan yli.
— Mitä ihmettä! mutisi insinööri.
Mutta hetkeä myöhemmin Margret palasi riemuiten hänen luokseen ja
selitti hänelle koko salaisuuden...