Sattui eräänä päivänä, kun Henry Pattersonin vanhemmat olivat
vastanaineita, että he olivat vallattomalla tuulella, niinkuin
vastanaineet useinkin ovat. He olivat vatukossa syyskesällä, ja nuori
isäntä heitteli vaimoaan marjoilla. Yksi niistä osui häntä kaulaan.
Vaimo oli siinä tilassa, jolloin nainen helposti pelästyy, mutta
seuraavassa hetkessä hän jo nauroi ja unohti asian.
Mutta kun pieni Henrik syntyi maailmaan, oli hänellä kaulassaan kypsän
vadelman merkki. Tätä syntymämerkkiä pidettiin hyvänä enteenä...
Jos syntymämerkki olisi ollut tavallisempi, niin on luultavaa, että
Elinor rouva olisi jälleen ruvennut epäilemään, tokko hän sittenkään
oli löytänyt kuolleeksi surrun miehensä. Sillä mies, joka makasi
Cottonwoodin sairashuoneessa enimmäkseen jälleen tajuttomana, ei
ulkonaisesti näyttänyt vähimmässäkään määrässä muistuttavan sitä Henry
Pattersonia, jota hän oli rakastanut. Se oli ärtyisä, vaativa potilas,
joka teki hoitajan tehtävän useinkin hyvin raskaaksi. Se oli sanalla
sanoen — Jones, sulkuvahti.
Elinoria hämmästytti se seikka, ettei potilas tuntenut häntä. Kun hän
makasi kuumeesta vapaana, koetti Elinor puhua hänen kanssaan, mutta
pieninkin viittaus siihen suhteeseen, missä he olivat toisiinsa, jätti
miehen aivan kylmäksi. Eikä yksin sitäkään. Saattoi selvästi huomata,
että nämä viittaukset hermostuttivat häntä. Eräänä iltana, kun Elinor
varovaisesti johti hänen ajatuksensa merionnettomuuteen, kiihtyi sairas
niin suuresti, että hänen tilansa taas paheni, eikä Elinor sen jälkeen
enää yrittänytkään kokeilla.
Ei Elinor kuitenkaan kadottanut uskoaan, että potilas todellakin oli
hänen miehensä. Hän tunsi sen vaistomaisesti, yhtä varmasti, kuin hän
aikaisemmin oli tiennyt, ettei hänen miehensä ollut kuollut.
Mutta se riemuitseva onnentunne, joka ensi hetkenä oli täyttänyt hänen
sydämensä, siirtyi pian tuskan tieltä, jommoista hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut. Vähemmän hän tuskitteli sen johdosta, ettei Henry
tuntenut häntä — hän toivoi näet, että tämä tila olisi ohimenevä,
joka johtui vain heikkoudesta tai hermohäiriöstä. Mutta hän pelkäsi
kadottavansa hänet kokonaan. Hänen tilansa näytti näet vain pahenevan,
ja yksinpä maalaislääkärikin näytti huolestuneelta.
Jollei hänellä olisi ollut tuota lujaa uskoa, niin tuskinpa hän olisi
kestänyt näitä sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia. Ruumiillisia
— sillä hän rasitti itseään hirveästi, jotta hänen ei tarvitsisi
väistyä potilaan luota; sielullisia — sillä hän ei voinut hetkeksikään
irtaantua siitä pelosta, että tauti voisi saada hyvinkin pelottavan
käänteen. Koko palavan sydämensä hartaudella hän toivoi voivansa
herättää hänet siitä henkisestä horrostilasta, johon hän näytti
vajonneen. Vaikka Elinor koko sielullaan huusi häntä, täytyi hänen
sittenkin kohdella häntä kuin vierasta, jotta hänen henkensä ei
joutuisi vaaraan. Kun hän mitä hartaimmin toivoi voivansa kallistaa
päänsä hänen rintaansa vasten ja purkaa hänelle koko sydämensä tuskan
tai tuntea vain hänen kätensä kosketuksenkin otsallaan, täytyi hänen
olla mahdollisimman varovainen, jotta hän ei kiihdyttäisi häntä. Sillä
hän oli useammankin kerran huomannut, että yksin hänen kätensä kosketus
saattoi Henryn levottomaksi.
Mutta se kiihoitti sairasta toisin kuin Elinor luuli.
Sekä Margret että Maud huomasivat hyvinkin pian, että potilaassa
tapahtui muutos, joka ei riippunut taudista. Hänen olentonsa muuttui
näet heti toiseksi, kun Elinor vain oli huoneessa. Silloin hän hillitsi
ärtyisyyttään ja alistui kuin kiltti lapsi hoidettavaksi, jota vastoin
hän toisten vartioidessa häntä — mikä tapahtui enää varsin harvoin
— kiusasi hoitajia mahdottomilla vaatimuksilla eikä koskaan ollut
mihinkään tyytyväinen. Usean kerran olikin Maud itkien valittanut tätä
emännälleen, mutta joka kerta hän sai saman vastauksen:
— No niin, minä hoidan kyllä.
Elinor suorastaan kulutti itseään hänen tähtensä. Lyhyinä
lepohetkinäänkään ei hän voinut olla rauhassa.
— Kuka on tuo nainen? kysyi potilas eräänä päivänä Margretilta. Tämä
hätkähti äkillistä, jyrkkää ääntä, jolla sanat lausuttiin.
Margret yksin koko talossa tiesi kuka sairas todellakin oli ja
hän tiesi senkin, ettei tämä tuntenut vaimoaan, ja sen johdosta
hän suuresti epäili, tokko Elinor oli oikeassa luullessaan häntä
miehekseen. Hänestä oli vaikea nähdä ystävättärensä kärsivän, ja hän
laski koko syyn potilaan niskoille, joka hänen mielestään oli oikea
hirviö. Siksi hän vastasi hänelle hiukan uhkamielisesti:
— Se on teidän vaimonne.
Sairas hymyili.
— Sitä hänkin sanoo. Jollei hän sitä olisi, niin toivoisin, että hän
olisi.
Samana iltana Margret kertoi nuo sanat Elinorille, kun he hetken aikaa
olivat kahden verannalla. Hän teki sen lohduttaakseen häntä. Sillä he
olivat usein tuumineet yhdessä, missähän Henry Patterson oli ollut sinä
aikana, kun hän oli ollut kateissa ja miksikä hän ei ollut kiiruhtanut
kotiin.
— Ajattelehan, jos hän on kiintynyt johonkin muuhun, oli Elinor
sanonut, ja hänen kasvojensa ilme oli viiltänyt nuoren tytön sydäntä.
Juuri silloin Margret oli puoleksi leikillisesti, puoleksi nuhdellen
sanonut:
— Etkö ole huomannut, että hän on rakastunut sinuun — niin, juuri
sinuun! Sen me kaikki olemme selvästi huomanneet — hänhän on kuin vahaa
sinun käsissäsi. Mutta ajattelehan, jollei hän olekaan sinun Henrysi...
Nämät sanat antoivat uuden suunnan Elinorin ajatuksille. Margret oli
epäilemättä oikeassa siinä suhteessa, että potilas pani enemmän arvoa
häneen kuin toisiin hoitajattariin. Ja oliko se ihmeellistä? Elinorin
käsi oli niin pehmeä, kun hän hoiteli häntä, hänen äänensä niin lempeä,
katse osaaottava. Mutta siitä oli vielä pitkä askel lämpimämpiin
tunteihin.
Hän ikävöi kuitenkin niin suuresti Henryn rakkautta, että hän päätti
koettaa herättää hänen tunteensa. Se tuotti hänelle katkeran suloista
kiihoitusta, ja useamman kerran hänen kätensä vavahtivat sisäisestä
liikutuksesta hänen vaihtaessaan sidettä, hautoessaan hänen otsaansa
tai antaessaan hänelle lääkkeitä. Hän oli nainen, joka koko lämpimällä,
uskollisella sielullaan oli ikävöinyt miestään, palvonut hänen
muistoaan ja lohduttanut itseään muistelemalla häntä — ja hän oli
heikko nainen, joka janosi sen miehen rakkautta, jota hän rakasti
rajattomasti.
Potilas tuli enemmän kuin puolitiessä häntä vastaan. Hän jumaloi tuota
valkoista vestaalia, joka oli ilmestynyt hänen synkkään elämäänsä juuri
silloin, kun hän seisoi haudan partaalla, hän jumaloi häntä puhtaasti
ja intohimottomasti. Elinor oli tullut potilaan kuumehoureiden
keskipisteeksi, ja kun hän oli täydessä tunnossaan, lepäsi hän
kernaasti pidellen hänen kättään omassaan. Hän tunsi tulevansa
paremmaksi, jalommaksi, hän tunsi kylmän kuoren sulavan sydämestään ja
koko olentonsa puhdistuvan Elinorin läheisyyden vaikutuksesta. Hänestä
ei olisi tuntunut vaikealta kuolla pidellen hänen kädestään kiinni.
Päivät kuluivat hitaasti ja hiljaisesti. Hall oli Elinorin suureksi
helpotukseksi matkustanut pois seuraavana päivänä sen yön jälkeen,
jolloin hän oli löytänyt miehensä. Sähkösanoma oli kutsunut hänet
Chicagoon.
Tietystikään ei Elinor ollut hänelle ilmaissut löytöään. Mutta heti
kun Hall näki hänet seuraavana aamuna, tiesi hän, että hän oli
tuntenut Jonesin; hänen kasvojensa kirkastuneesta ilmeestä hän huomasi
sen liiankin selvästi. Ja myöhemmin päivällä hän sai todistuksenkin
siihen, että se, mikä teki tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa,
oli todellakin tapahtunut, kun hän sai käsiinsä sananviejän, jonka
Elinor oli lähettänyt asemalle. Se oli neekeri Jim, jolla oli mukanaan
sähkösanoma, jonka Hall häikäilemättömästi avasi. Se oli kiireinen,
osoitettu tohtori Thomas Coynelle Philadelphiaan ja sisälsi vain
seuraavat sanat:
»Tule heti Cottonwoodiin. _Olen löytänyt Henryn!_»
Mahdollisesti Hall huolimatta tästä todistuksesta sekä kutsusta saapua
Chicagoon olisi sittenkin jäänyt Cottonwoodiin, jos hän olisi tiennyt,
että Tom Coyne erään vaarallisen leikkauksen vuoksi ei voisi seurata
kutsua ennen kuin kahden viikon kuluttua. Mutta koska hän ei tiennyt,
mitä Tom vastaisi eikä tahtonut tavata häntä, päätti hän poistua
Cottonwoodista. Mutta ettei hän pitänyt peliä vielä kadotettuna, kävi
selville hänen jäähyväissanoistaan Elinorille:
— Muistakaa, että sopimuksemme on peruuttamaton.
Elinor tiesi siis, mikä häntä odotti, jos hän vielä kerran kadottaisi
miehensä.
Tom Coyne ei huolinut pitää kiirettä. Sähkösanoman hämmästyttävän
uutisen hän otti vastaan kuin näköhäiriön, josta hän toivoi
sisarensa pian toipuvan. Ja saapuessaan Cottonwoodiin, hän suurella
levottomuudella tarkkasi sisarensa ulkomuotoa. Sillä hänen kasvojensa
kiihkeä ilme antoi hänelle syytä suureen levottomuuteen.
Mutta Elinor ei suonut hänelle paljon aikaa tarkasteluun, vaan veti
hänet heti mukanaan sairashuoneeseen. Hänellä oli salainen toive, että
potilas tuntisi Tomin. Mutta se oli turhaa.
Joku muu kuin Tom, kokenut lääkäri, olisi varmaan silmäiltyään
sairasta, kääntynyt olkapäitään kohauttaen hänestä pois. Mutta hän
tiesi, miten sairaus ja hätä saattoi muuttaa ihmisen kasvonpiirteet,
ja vaikka tuolla laihalla olennolla, joka makasi vuoteellaan, ei ollut
mitään yhtäläisyyttä sen Henry Pattersonin kanssa, jonka hän oli
tuntenut, huvitti tapaus häntä lääkärinä, ja siksi hän alkoi tarkemmin
tutkia potilasta. Kun hän suoristi jälleen selkänsä, oli hänen
kasvoillaan omituinen ilme.
— Sinä tunnet hänet Henryksi, eikö totta? kysyi Elinor jännittyneenä.
Tom nyökkäsi ääneti päätään. Mutta tultuaan ruokasaliin neuvottelivat
he kauan keskenään. Elinor sai kertoa kaikki, mitä hän tiesi
potilaasta, ja varsinkin hänen täytyi seikkaperäisesti tehdä selkoa
siitä ihmeellisestä seikasta, ettei sairas tuntenut omaisiaan eikä
näyttänyt muistavan lainkaan entisyyttään.
— Ruumis on Henryn, sehän on selvää, sanoi lääkäri. Mutta henki on
jonkun muun — se on Jonesin, arvaan minä. Tämä on merkillisin tapaus,
mitä minulla on ollut. Mutta tietysti koetan tehdä parhaani, jotta sinä
saisit hänet takaisin. Ensin minun täytyy ottaa selko hänen henkisistä
kyvyistään.
Hän istui koko aamupäivän sairaan luona. Seurauksena oli, että potilaan
tila huononi, mutta joka tapauksessa Tom oli nyt saanut selkoa tohtori
Barlettin nimestä, eikä hän muuta tarvinnutkaan. Seuraavina päivinä
oli vilkas sähkösanomienvaihto Cottonwoodin ja Liverpoolin välillä, ja
hyvinkin pian Tom pääsi sairauden perille.
Samalla hän saattoi myös vakuuttaa sisarelleen, että kaikki muuttuisi
vielä hyväksi. Niinpian kuin sairas oli sen verran voimistunut, että
häntä voitiin siirtää, päätettiin hänet viedä sairaalaan Cheynneen,
jossa leikkaus oli tehtävä. Tom Coyne aikoi itse sen tehdä.