XVIII.

Insinööri Hillberg oli oleskellut muutamia päiviä Starvillessä

saadakseen syytteenalaiseksi pari petkuttajaa, jotka olivat väittäneet

omistavansa vanhan myllyn ja ehkäisseet yhtiön toimintaa.

Hirveä petos oli tullut ilmi sen paperin nojalla, jonka Elinor

rouva oli löytänyt Henry Pattersonin kirjoituspöytälaatikosta tuona

tapahtumarikkaana iltana. Ja konnantyö tuntui sitä uhkarohkeammalta,

kun ei kukaan muu paitsi Lawson tiennyt, että yhdellä heistä oli koko

ajan tilaisuus kurkistaa vastapuolueen kortteihin ja johtaa peliä

sen mukaan. Tämä henkilö tiesi, että Kasteluosakeyhtiö puuttuvien

asiapaperien vuoksi ei voinut näyttää toteen omistusoikeuttaan

myllyyn, ja rakensi koko petoksen sen epävarman toiveen varaan, että

nämä asiapaperit tulisivat päivänvaloon vasta sitten, kun vehkeilijät

olivat ennättäneet hyötyä pelistä mahdollisimman paljon. Oskar E. Hall,

joka seisoi kaiken takana, ei toivonut muuta kuin keskeyttää yhtiön

toiminnan pariksi vuodeksi painaakseen osakkeet alas ja korjatakseen

voiton pörssipelillä, jonka hän oli pannut alkuun.

Hän oli osannut siksi hyvin salata oman osallisuutensa tässä

kujeilussa, ettei Hillberg eikä kukaan muukaan asianomainen voinut

epäillä häntä. Heidän piti kokonaan turvautua näkyviin näyttelijöihin,

ja nämä tuottivat toisen pettymyksen toisensa jälkeen. Tuli näet ilmi,

että maapalstan alkuperäinen omistaja, ukko Tarnsney, oli vanhuuttaan

käynyt höperöksi eikä voinut tehdä lainkaan selkoa myllyn kaupasta.

Ja vaikka hän olisi voinutkin ja joutunut kiinni kaksoiskaupasta,

niin ei yhtiöllä olisi siitä mitään hyötyä, sillä ukko oli köyhä kuin

kirkonrotta, eikä jälkeäkään näkynyt niistä viidestä tuhannesta, jotka

sanottiin hänen saaneen myöhemmästä — väärästä — myllynkaupasta.

Tuo Clayton niminen mies taaskin, joka oli esiintynyt valeostajana,

oli pari viikkoa sitten hävinnyt jäljettömiin Starvillestä, jota

tapausta kaupungin asukkaat eivät lainkaan surreet, sillä hän oli

ollut paikkakunnan hurjimpia miehiä, joka oli sekaantunut kaikkiin

konnantöihin, mutta jota ei silti voitu saada pahoista teoista kiinni.

Vain kapakanisännät kaipasivat häntä, sillä hän oli ollut heidän

vakinainen asiakkaansa.

Poliisin mieleen ei juolahtanut myöskään vetää minkäänlaisia

johtopäätöksiä sen johdosta, että Claytonin katoaminen oli sattunut

aivan samaan aikaan kuin murhayritys Cottonwoodissa ja että päivää

ennen katoamistaan hän oli esiintynyt kovin kerskailevana, mikä

varmaankin oli johtunut siitä sadan dollarien setelipinkasta, jonka

hän vähä väliä oli vetänyt esille housuntaskustaan ja näyttänyt

kaikille. Starvillen poliisi ei ollut sen älykkäämpi kuin hänen

kaltaisensa viranomaiset Amerikan pikku-valtioissa yleensä, ja

virallinen asianajaja tyytyi siihen saaliiseen, jonka hän oli niittänyt

Cottonwoodissa — sillä olihan aivan selvää, että tsekkiläinen oli

tehnyt murhayrityksen.

Insinööri Hillbergin vaatimuksesta poliisi suostui kuitenkin

kuuluttamaan kadonnutta Claytonia asetettaakseen hänet syytteeseen

myyntipetoksesta, niin pian kuin piirituomari oli vahvistanut tämän

vaatimuksen. Mutta tämä herra oli hiukan hämillään siitä osasta, mikä

hänellä oli tässä myllyjutussa, ja syytä hänellä siihen olikin, sillä

petos olisi varmaankin tullut paljoa aikaisemmin paljastetuksi, jollei

hän olisi viivytellyt sen syytteen käsittelyä, joka Claytonin nimessä

oli nostettu Kasteluosakeyhtiötä vastaan veden omistusoikeuden vuoksi.

Sovittaakseen tätä laiminlyöntiään hän puolittain lupasi Hillbergille

ratkaista asian yhtiön hyväksi.

Ja siihen insinööri sai toistaiseksi tyytyä. Olihan sekin pieni

valonsäde.

Mutta hän sai toisen käsityksen asiasta, kun hän palattuaan kotiin

kertoi Elinor rouvalle tuomarin käytöksestä. Tämä suorastaan

loukkaantui.

— Se on kerrassaan hävytöntä, millaisia tuomareita meillä on tässä

maassa, huudahti nuori rouva.

Näyttääpä siltä, kuin laki ja oikeus olisi vain paperilla olemassa. Te

saitte puolinaisen lupauksen, sanotte te? Ettekö luule, että olisitte

voinut saada täyden lupauksen, jos olisitte lahjonut tuon arvon herran?

Insinööri Hillberg kohautti olkapäitään ja hymyili merkitsevästi.

— Mitä minä sanoin! jatkoi Elinor rouva. Oi, kunpa Henry olisi täällä —

olen varma siitä, että hän olisi pannut kovalle tuon tuomarin, vaikka

hän sen kautta olisi kadottanut kymmenen riita-asiaa. Se on häpeällistä!

— Mutta te unohdatte, Elinor rouva, että se, mitä te nimitätte

häpeälliseksi, on yhtiölle erittäin edullista, puuttui Hall puheeseen,

joka tähän asti oli kuunnellut insinöörin selostusta sekaantumatta

keskusteluun tai kysymättä mitään. — Ja yhtiön parastahan te toivotte,

eikö niin?

Elinor rouva nousi paikaltaan. Pitkien silmäripsien takana säihkyi tuli.

— Se on kyllä totta. Siihen määrään, että yksin se ajatuskin, että

yhtiö lihoaisi köyhien farmarien kustannuksella, ällöttää minua. Jos

tämä on sitä, mitä te sanotte liikeasioiksi, niin valitan, että koskaan

olen saanut niistä vähintäkään vihiä.

Elinor oli hyvin kiihtynyt. Molemmin käsin hän nojautui parvekkeen

kaiteeseen ja antoi katseensa harhailla yli seudun. Hänen rintansa

kohosi ja laskeutui nopeasti. Molemmat herrat istuivat ääneti. Hillberg

yskähti kerran hämillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain,

mutta vilkasi sitten Halliin ja oli vaiti. Hänen ajatuksensa saivat

äkkiä toisen suunnan. Hallin silmissä, hänen kiinteästi katsellessaan

Elinoria, oli ilme, joka sai Hillbergin hätkähtämään. Näytti siltä kuin

asianajajan kasvoilta äkkiä olisi riistetty pois naamio ja sen takaa

olisi paljastunut pohjaton, säälimätön himo.

Totta tosiaan, asianajaja tuotti Hillbergille yhä uusia yllätyksiä.

Toistamiseen hän näki hänet ilman tavallista naamiotaan, ja

kumpaisellakin kerralla hänen luottamuksensa häneen sai tuntuvan

töytäyksen. Kuka tuo mies oikeastaan oli? Ensi kertaa Hillberg tuli

ajatelleeksi, ettei hän oikeastaan lainkaan tuntenut häntä. Hän

oli luottanut häneen sokeasti, mutta vain sen johdosta, että Henry

Patterson oli tehnyt niin ennen häntä. Samoin oli kai laita koko

maailman: Henry Patterson oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen nimilipun:

»kelpo mies», ja kaikki ihmiset olivat pitäneet asiaa itsestään

selvänä. Ei kukaan tiennyt, miltä hän sydämessään näytti.

Epämieluisan tunteen vallassa, ikäänkuin aavistaen ikäviä yllätyksiä,

Hillberg karisteli tuhan sauhukkeestaan.

Samassa Elinor rouva kääntyi ympäri, ja hänen äänensä kuului kovalta,

kun hän sanoi:

— Jos farmarit kadottavat, täytyy minun saada tuo laina, josta puhuin

teille, mr Hall.

Riemuitseva ilme syttyi Hallin silmiin.

— Entäs ehdot? kysyi hän nopeasti.

— Hyväksytään, vastasi Elinor rouva hiukan taivuttaen päätään. Ja

kuninkaallisella ryhdillä, joskin kalmankalpeana ja jäykistynein

katsein hän poistui parvekkeelta.

Herrat olivat nyt kahden.

Hall istui nojautuneena tuolin selkänojaa vasten ja silmät ummessa.

Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä voitonriemun kajastus. Ja vielä

kauan jälkeenkinpäin, kun herrat alkoivat jälleen keskustella, värähti

voitonriemu hänen äänessään ja vilkkaissa liikkeissään.

Iltapuolella, kun Elinor ja Margret hetken aikaa olivat kahden, sanoi

edellinen:

— Minä valvon ensi yön sinun sijassasi potilaan luona, Margret. Maud

saa maata Ingan kanssa.

Margret pani vastaan. Mutta siitä ei ollut apua.

— Sinä tarvitset lepoa, Margret. Alat käydä niin laihaksi ja

läpinäkyväksi, että pelkään sitä päivää, jolloin minun on jätettävä

sinut jälleen isäsi huostaan. Enkä minä missään tapauksessa voisi

nukkua tänä yönä.

Margret kiersi käsivartensa Elinorin ympärille ja katsoi osaanottavasti

häneen.

— Sinussa on jotain omituista tänään, sanoi hän. Päivällispöydässä olit

kovin kalpea, niin että luulin sinun voivan huonosti. Sano, kultaseni,

onko jotakin tapahtunut?

— Niin, jotakin on tapahtunut, vastasi Elinor rouva, ja haikea piirre

ilmestyi hänen suupieliinsä. Mutta en voi puhua siitä nyt. Myöhemmin —

toisen kerran saat sen tietää.

* * * * *

Yksinäinen lamppu paloi sinä yönä sairashuoneessa. Varjostin oli

asetettu siten, että potilas makasi varjossa, mutta kirkas valonsäde

lankesi lepotuoliin, jossa Elinor lepäsi kirja polvillaan. Potilas

makasi liikkumatta selällään, silmät ummessa, ja tasainen hengitys

ilmaisi hänen nukkuvan.

Elinor rouva ei lukenut. Suurina ja surullisina hänen silmänsä

tuijottivat eteensä.

Hän ajatteli.

Hän oli siis myönyt itsensä. Ja miehelle, joka päivä päivältä kävi

hänelle yhä vastenmielisemmäksi.

Heti kun tuo sana »hyväksytään» oli päässyt hänen huuliensa yli, oli

hän katunut sitä ja ymmärsi täydesti mitä hän oli tehnyt. Hetken

vaikutelman vallassa hän oli lupautunut miehelle, joka oli kietonut

hänet hienoihin, lujiin verkkoihinsa. Hän oli lupautunut hänen

vaimokseen...

Vaimo oli merkinnyt hänelle koko avioliittonsa ajan hienointa ja

parasta mitä hänessä oli. Hän oli käsittänyt tämän tehtävänsä pyhäksi

ja korkeaksi, ja nyt hän oli vetänyt sen lokaan. Hän oli myönyt

ruumiinsa miehelle, jota hän vihasi. Kirkko siunaisi heidän liittonsa,

maailma pitäisi heitä aviopuolisoina, vaikka heidän välillään

ammottikin ylipääsemätön kuilu.

Eikö se ollut rikos? Eikö se ollut synti pyhää henkeä vastaan, jota ei

koskaan voitaisi anteeksi antaa?

Myödä itsensä — kun vain ajattelikin sitä: myödä itsensä!

Hän peitti kasvonsa käsiinsä eikä voinut hillitä tuskallista valitusta,

joka pyrki hänen huuliltaan.

Kadotettu, kadotettu, kadotettu!

Kauan hän istui täten epätoivoissaan, murtuneena.

Äkkiä hänen korvaansa kuului heikko ääni. Ingako itki? Hän nousi ja

kuunteli. Kuului ikäänkuin hiljaista valitusta. Se kuului yläkerrasta,

missä makuusuojat sijaitsivat. Hän läksi varpaillaan huoneesta.

Niin hiljaa kuin hän avasikin oven, niin herätti saranoiden narina

potilaan. Silmäiltyään ympärilleen hän huomasi olevansa yksin. Se oli

niin tavatonta, että hänen mielensä kävi rauhattomaksi, ja käsi, joka

tavotteli juomalasia, vaipui voimattomana peitteelle. Hän tunsi kuumeen

nousevan, ja sairaan kärsimättömyydellä hän harmitteli hoitajattaren

huolimattomuutta ja mutisi jotain partaansa. Vuode tuntui kuumalta, ja

hän yritti kohottautua istualleen, mutta vaipui jälleen tyynyihin.

Kuume tykytti jo hänen suonissaan ja jännittynein mielin hän odotti

hourekuvien lähestymistä. Mutta kesken tätä puoleksi tajutonta tilaa

tapahtui jotakin, josta hän ei voinut päästä selville, oliko se totta

vai unta.

Ovi, joka oli jäänyt raolleen, avautui hiljaa, ja tumma olento hiipi

sisään. Se oli mies. Äänettömästi hän astui sairaan luo ja katseli

häntä kauan. Omituinen vaisto pakotti Jonesia pysymään liikkumatta,

ikäänkuin hän olisi nukkunut, ja kuitenkin hän seurasi salaperäisen

vieraan toimia puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Hämärässä hänen

oli mahdoton erottaa hänen piirteitään, joita sitä paitsi varjosti

otsaan painettu huopahattu. Se saattoi olla varas.

Mutta siinä tapauksessa hän käyttäytyi varsin merkillisesti.

Vieras tarttui näet vesilasiin, joka seisoi yöpöydällä, kohotti sen

valoa kohti ja haisteli sitä. Sitten hän kaatoi siihen jotakin,

pulverin tai nestettä, joka hetkeksi samensi veden. Sitten, kun vesi

oli jälleen kirkastunut, hän laski lasin paikoilleen, kumartui vielä

kerran potilaan yli ja poistui yhtä äänettömästi huoneesta kuin oli

tullutkin.

Kun Elinor hetkeä myöhemmin palasi huoneeseen, houraili sairas

vuoteessaan. Hän heittäytyi levottomasti edestakaisin ja mutisi jotakin

käsittämätöntä. Elinor laski viileän kätensä hänen otsalleen ja

siveli pörröistä tukkaa. Se oli hiestä tahmea, mutta tuntui sittenkin

tavattoman pehmeältä. Otsa oli korkea ja älykäs, mutta ohimot sairauden

johdosta kovin sisäänpainuneet.

Hän hoiteli sairasta pitkin yötä ja oli iloinen, että hänen omat

ajatuksensa joutuivat siten syrjään. Aamupuolella yötä kuume näyttikin

väistyvän. Kun potilas vihdoin makasi taas hiljaa alallaan, kävi Elinor

entiselle paikalleen istumaan, avasi kirjan ja yritti lukea.

Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Alituisesti hänen täytyi

ajatella, mitä hän oli tehnyt edellisenä päivänä, sitä lupausta, jonka

hän pelastaakseen farmarit oli antanut.

Eikö mikään pelastus ollut mahdollinen?

Olihan hänen lupauksensa ehdollinen. Vain siinä tapauksessa, että

farmarit joutuisivat kärsimään tuomiosta, piti hänen tulla Hallin

vaimoksi. Tuomari oli antanut Hillbergille puolinaisen lupauksen, mutta

eikö hän peruuttaisi sitä, jos hänet lahjottaisiin? Rahalla oli varmaan

suuri vaikutusvalta häneen.

Elinor huokasi. Nuo olivat turhia toiveita. Vaikka hänen sielunsa

autuus olisi ollut kysymyksessä, niin hän ei voisi yrittää lahjoa

tuomaria, sen hän tiesi. Sillä Henry ei olisi hyväksynyt sellaista

menettelyä.

Mutta lupaus, jonka hän oli antanut, oli sitova. Eikö ollut

minkäänlaista pelastusta siitä?

Epätoivoissaan hän seurasi päivän sarastusta, ajatusten risteillessä

hänen väsyneessä päässään. Ei siitä apua, että hän koetti vakuuttaa

itselleen, ettei rikkaan miehen hyödytön vaimo merkinnyt mitään

noiden työteliäiden farmarien rinnalla, joiden hyväksi hän oli

uhrannut itsensä. Hänen oli mahdoton alistua kohtaloonsa. Elämä oli

hänelle liian rakas voidakseen siitä erota. Olihan hänellä lapsensa

kasvatettavana, ja sitä paitsi monenlaiset hyväntekeväisyystyöt

odottivat häntä. Hänen sydämensä oli rikas, ja hän tunsi myötätuntoa

kaikkia onnettomia ja köyhiä kohtaan.

Eikö juuri tämä myötätunto ollut aiheuttanut tuota lupausta?

Hän tuumi kauan sitä.

— Ei, sanoi hän vihdoin itsekseen, sitä se ei ollut, vaan minä tiesin,

ettei Henry koskaan olisi antanut farmarien joutua kärsimään hänen

tähtensä. Suuri rakkauteni Henryyn sai minut antamaan tuon lupauksen.

Ja nyt — tuon rakkauden vuoksi hänen oli pakko vuoden tai puolen

jälkeen suostua toisen vaimoksi...

Aamun sarastaessa Jones heräsi. Hänen väsynyt, mutta täysin selvä

katseensa kiintyi olentoon, joka istui lepotuolissa. Se kiinnitti siinä

määrin hänen mieltään, että hän unohti janonsa ja kipunsa. Ensi kertaa

hän näki hänet, mutta hän teki häneen voimakkaamman vaikutuksen kuin

kukaan nainen aikaisemmin. Liikkumatta hän tarkasteli häntä. Hourailiko

hän vielä, oliko tuo vain kuumeen loihtima harhakuva? Yhdentekevää:

kaunis hän oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, ja Jones pelkäsi

vain, että hän voisi äkkiä kadota hänen edestään.

Nyt olento nousi ja astui ikkunan luo, nojaten sen pieleen. Ensimäinen

auringonsäde valoi kultaansa hänen kultaisiin hiuksiinsa. Niiden

kimmellys koski sairaan silmiin, mutta hän ei kääntänyt sittenkään

katsettaan hänestä.

Nyt nainen huokasi. Jonesin sydämeen koski tuo syvä ja haikea huokaus.

Hänen mielensä aivan heltyi, vaikkei hän lainkaan ollut hempeämielinen

luonteeltaan. Selvää oli, että nainen kärsi kovia tuskia.

Äkkiä nainen kääntyi. Jones sulki nopeasti silmänsä, mutta silmäluomet

värähtelivät niin voimakkaasti, ettei hän voinut toivoa voivansa

pettää naista. Hän ei tahtonut ilmaista hänelle, että hän oli maannut

valveillaan ja katsellut, se olisi ollut naisen surun pyhyyden

loukkaamista.

Jonesin tarkka kuulo erotti, että nainen lähestyi hänen vuodettaan.

Hyvän aikaa hän makasi silmät ummessa ja hengitti vain syvään ja

säännöllisesti. Mutta kun hän vihdoin uskalsi raottaa silmiänsä,

jähmettyi hänen verensä.

Elinor rouva seisoi puoleksi selin ja kohotti juuri vesilasia

huulilleen. Sairaan vesilasin!

Silmänräpäyksessä potilas näki edessään kuvan vieraasta, joka oli

ripotellut myrkkyä lasiin. Se oli varmaankin myrkkyä, joka oli aiottu

häntä varten. Ja nyt...

— Älkää juoko — se voi tappaa teidät! tahtoi hän huutaa, vaan ei saanut

ääntä kurkustaan. Mielenliikutus kahlehti hänen kielensä.

Hirveä neste kostutti jo Elinor rouvan huulia.

Silloin sairas, ponnistaen kaikki voimansa, nousi puoleksi ylös

vuoteeltaan ja heitti lasin toisen kädestä lattialle. Kun Elinor

pelästyksestä huutaen kääntyi, näki hän Jonesin horjahtavan, repivän

paitansa auki kaulasta saadakseen ilmaa ja kaatuvan takaisin

vuoteelleen.

Ymmärtämättä mitä oli tapahtunut alkoi Elinor vapisevin ja kuumeisin

käsin hoidella potilasta saadakseen hänet virkoamaan. Hän valeli hänen

otsaansa jäävedellä, pakotti häntä juomaan ja hieroi hänen käsiään ja

käsivarsiaan niinkuin hän oli nähnyt tällaisissa tapauksissa tehtävän.

Hän kiihoittui niin kovasti, kun ei mikään auttanut, että hän oli

purskahtaa itkuun. Hän olisi tahtonut juosta hakemaan apua, vaan ei

uskaltanut jättää sairasta yksin. Tuskansa vallassa hän kuunteli

hengittikö sairas ja tykyttikö hänen sydämensä.

Silloin hänen katseensa kiintyi Jonesin kaulaan. Se oli laiha ja

jänteinen niinkuin koko hänen ruumiinsakin, ja juuri sillä kohtaa,

niissä solisluu yhtyi rintalastaan, keksi hän jotain, mikä salpasi

hänen hengityksensä. Siinä oli vadelman muotoinen syntymämerkki, joka

aivan selvästi erottui ihosta.

Uneksiko hän vai oliko hän valveilla? Elinor nousi pystyyn ja

siveli kädellään silmiään. Eikö tuo ollut harhanäky? Ei, omituinen

syntymämerkki oli paikoillaan. Hän katsoi ympärilleen vakuuttautuakseen

missä hän oli. Lattialla olivat lasin sirpaleet ja vesi kiemurteli kuin

käärme matolla.

Hän polvistui vuoteen ääreen ja veti tajuttoman pään puoleensa. Hän

alkoi tarkastella noita hoitamattomia kasvoja — otsaa, nenää, silmiä —

ja koetti arvata piirteitä, jotka peittyivät parran alle.

Hitaasti, hyvin hitaasti hänen epäilyksensä muuttui varmuudeksi, ja

huudahtaen riemusta hän heittäytyi liikkumattoman ruumiin yli ja

peittäen kalpeat kasvot — huulet, otsan, silmät — kuumin, värähtelevin

suudelmin hän huudahti:

— Henry, oma Henryni! Oi, hyvä Jumala, anna hänen herätä!