Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat nyt 45:ssä.
Peläten osakkeiden laskevan vieläkin alemmaksi olivat pienten
osakkeiden omistajat myöneet kaikki ne onnettomat paperit, jotka
olivat heidän hallussaan, ja Hallkin oli myönyt oman osansa. Kaikki
näinä osakkeet olivat eksyneet ukko Lawsonin kassakaappiin, ja
siten hän tällä haavaa yksin omisti koko yrityksen. Mutta koska
Kasteluosakeyhtiön osakkeita yhä edelleen tarjottiin pörssissä
kaupaksi, käsitti hän, että Hall möi hankkimissitoumusta vastaan
osakkeita, joita hänellä ei ollut.
Hetken aikaa Lawson epäröi päästyään tämän tosiasian perille. Hän oli
ryhtynyt vaaralliseen peliin ja joutunut hyvinkin suuriin sitoumuksiin.
Mutta hän oli olettanut, että peli loppuisi niin pian kuin hänellä
olisi kaikki paperit hallussaan, ja siksi Hallin jatkuva myönti teki
hänet epävarmaksi.
Hall odotti tietenkin, että osakkeet vieläkin laskeutuisivat. Mutta
tämmöinen keinottelu oli tyhmänrohkea, jollei hän ollut varma
asiastansa. Lawson sillä välin valvoi tarkasti markkinoita, ja hänen
asiamiehensä koettivat kaikella tavalla saada kurssin nousemaan.
Oliko Hallilla viimeinen valtti kädessään?
Tämä kysymys kiusasi vanhaa Lawsonia suuresti, ja hän alkoi jo pahoin
katua, että hän rakkaudesta Pattersonin perhettä kohtaan oli ruvennut
keinotteluun, joka saattaisi hänet itsensä perikatoon, kun Hall
äkkiä ilmestyi yhtiön konttoriin Cheyennessä. Hän oli kotimatkalla
Cottonwoodista ja oli pysähtynyt tähän pikkukaupunkiin ottaakseen
selkoa, kuka vehkeili yhtiötä vastaan. Häntä oli suuresti ihmetyttänyt,
ettei hän ollut saanut osakkeita pakotetuksi vieläkin alemmaksi, ja oli
ruvennut epäilemään, että ukko Lawson tiesi tästä asiasta enemmän kuin
kukaan muu.
Mutta ukko oli vaiti kuin muuri. Sen sijaan Lawson sai Hallin
näyttämään korttinsa. Ja hänellä oli todellakin yksi valtti, joskin sen
arvo väheni suuresti, kun se paljastettiin vastapelaajalle.
— Olettakaa, sanoi näet Hall, kun he keskustelivat hiukan kiihkeästi
yhtiön tulevaisuudesta, että tapahtuu jotain, mikä aiheuttaa
vesisäiliön tyhjentymisen. Voisihan säiliöön ilmestyä rako tai
vuoto tai myöskin — ja se vaara onkin suurin — sattua murhayritys.
Mieliala farmarien kesken on hyvin kiihkeä, eikä kysymyksessä enää
ole sadon pelastaminen, vaan yhtiön tuhoaminen. Jonakuna päivänä
nuo roistot voivat keksiä sen, että avaavat sulut ja tyhjentävät
vesialtaan. Ja mitä se merkitsee, sen te kyllä ymmärrätte, jos
seuraatte maanviljelyslaitoksen sääilmoituksia. Kuivuus on ollut liian
suuri, ettei ole toivoakaan, että ensi vuonna voisimme saada säiliön
puolilleenkaan vettä. Siis toinenkin hukkaan mennyt vuosi!
— Loruja! sanoi Lawson iloiten mielessään, että toinen oli antanut
itsensä ilmi. Vanha sananparsi:
»Ihminen päättää, Jumala säätää» pitää paikkansa, ennustakoot
tiedemiehet mitä tahansa.
— Käyköön miten hyvänsä, sanoi Hall, sen minä vain voin vakuuttaa, että
osakkeet eivät ole penninkään arvoisia enää, jos vesialtaalle tapahtuu
vahinko.
— Älkää luvatko liikoja, teki Lawsonin mieli sanoa, mutta hän ei
tahtonut antaa itseään ilmi, ja siksi hän vastasi vältellen.
Hall, ovela juristi, läksi pois yhtä viisaana kuin oli tullutkin. Mutta
ukko Lawson lähetti asiamiehilleen sähkösanoman:
»Ostakaa edelleen kaikki Kasteluosakkeet.»
Hän ei ollut olettanut, että hän voisi niin täydellisesti lyödä
viekkaan vastustajansa, kuin hänellä nyt näytti olevan tilaisuus. Hall,
joka oli riippuvainen yleisöstä, astui joka osakkeella, jonka hän möi
etukäteen, askeleen lähemmäksi häviötään.
Kuitenkin hämmästyi Lawson suuresti, kun Hallin onnettomuus-ennustus
meni niin pian toteen. Tieto murha-yrityksestä sulkuvahti Jonesia
vastaan Cottonwoodissa sekä dynamiittiräjähdyksestä vesialtaassa saapui
niin pian yllämainitun keskustelun jälkeen, että näytti melkein siltä,
kuin Hall olisi edeltäpäin tiennyt näistä hankkeista.
Hall, joka onnettomuussanoman saapuessa ei voinut salata kiihkoaan,
minkä Lawson luuli johtuvan vain siitä, että häviön vaara uhkasi häntä
itseään, matkusti heti takaisin Cottonwoodiin ja saapui sinne samalla
kertaa kuin valtion asianajaja ja joukko salapoliiseja Starvillesta.
Matkalla he tapasivat lääkärin, joka palasi haavoittuneen vahdin
sairasvuoteen äärestä.
Hall, joka kaiken aikaa oli ollut kovin hermostunut, teki muutamia
kysymyksiä:
— Onko henki vaarassa, tohtori?
— Ei oikeastaan. Kyllä mies toipuu, saattepa nähdä. Hyvää ainesta,
herra.
— Minne hänet on viety?
— Hänen on hyvä olla. Hän makaa kuin miljonääri untuvapatjoilla eikä
häneltä puutu edes täysin oppinutta sairaanhoitajatartakaan.
Hall muisti, että pikku Inga Pattersonin hoitaja oli suorittanut
sairaanhoitajatartutkinnon, ja kysyi yhä yltyvällä kiihkolla:
— Ei suinkaan hän makaa huvilassa?
Tohtori raapi korvallistaan.
— Tjaa, enpä tiedä tosiaankaan, voiko sitä nimittää huvilaksi vai
miksi. Farmilta se minusta näyttää.
Hall, jonka pahimmatkin epäilykset näyttivät toteutuneen, nousi
vuokra-autoonsa ja kiiruhti eteenpäin.
Oli aivan luonnollista, että Jonesia oli hoidettava bungalowssa.
Elinor rouva oli heti luovuttanut hänelle huoneen, ja sairashuoneeksi
valittiin Henry Pattersonin entinen työhuone, sillä se oli erillään
muista sekä varjon puolella. Maud, joka ensimäiseksi oli sitonut hänen
haavansa, sai toimekseen hoitaa häntä, ja hänen apunaan oli miss
Margret, joka tahtoi valvoa joka toinen yö sairaan luona. Nuoren tytön
mielestä onnettomuustapaus oli oikea erämaanromantiikan polttopiste, ja
riemulla hän käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen hoitaa todellisen
draaman sankaria, joskin hänen täytyi supistaa seurustelunsa Hillbergin
kanssa.
Kaikki oli siis parhaiten järjestetty, kun Hall palasi takaisin. Elinor
rouvalle hänen paluunsa oli kiusallinen yllätys, ja hän oli sitä
kiusaantuneempi hänestä, kun Hall heti yritti oman mielensä mukaan
järjestää talon asioita. Muun muassa hän vaatimalla vaati, ettei Elinor
rouva itse saisi ottaa osaa sairaan hoitoon — määräys, johon Elinor
rouva vastasi kohauttaen olkapäitään. Koko Hallin käytöksessä ja
olennossa oli muuten jotakin hermostunutta ja kiihtynyttä, mikä tarttui
muihinkin eikä lainkaan ollut sopivaa talossa, jossa vaikeasti sairas
potilas makasi.
Kaikkein ensimäisiä kysymyksiä, jonka Hall teki, oli se, oliko Elinor
rouva nähnyt potilasta.
— Luonnollisesti, vastasi hän.
— Miltä hän näytti? Minä tarkoitan, minkä vaikutuksen hän teki teihin?
— Oi tuota villiintynyttä raukkaa, koko hänen päänsä oli yhtenä ainoana
pörröisenä tukkana ja partana. Mutta valkeaihoinen hän on, sen minä
näin silmistä. Jos tahdotte, voitte itse mennä häntä katsomaan, kunhan
ette puhuttele häntä, sillä sen on lääkäri kieltänyt.
— Onko hän tajunnassaan?
— Enimmäkseen. Kuume taisi ensi vuorokautena olla korkea, ja hän houri
koko lailla, mutta nyt hän on hiljainen ja rauhallinen, sanoo Maud.
Mutta kovin heikko hän on.
— Niin, sanoi Margret, joka samassa astui sisään, hän ei jaksa puhua.
Kun hetki sitten olin hänen luonaan, tunsi hän minut ja tahtoi sanoa
jotain, mutta ei ääntäkään kuulunut, vaikka huulet liikkuivat. Elinor,
sanoi nuori tyttö kääntyen hänen puoleensa, eikö voitaisi lähettää
hakemaan parturia? Hänen villiintynyt ulkomuotonsa on kerrassaan kauhea.
Hall vastasi Elinorin puolesta, ja hänen äänensä oli hyvin luja.
— Ei, se ei käy laatuun. Rasituksesta voisi olla pahat seuraukset.
Jättäkää se ajatus sikseen, miss Lawson.
— Sääli, huokasi tyttö alistuvaisesti. Olen varma siitä, että tuo parta
peittää kauniit kasvonpiirteet. Näitkö hänen silmänsä, Elinor? Niin
ihmeen siniset ja suuret.
Virallisen syyttäjän tutkinto oli lyhyt ja muodollinen. Läsnäolevat
eivät tienneet paljon kertoa, eikä Jones itse voinut toistaiseksi
vastata mihinkään kysymyksiin.
Mutta Hall keskusteli pitkän aikaa syyttäjän ja salapoliisien kanssa
puutarhassa, ja seurauksena oli, että virkamiehet läksivät insinööri
Hillbergin luo, joka saattoi heidät onnettomuuspaikalle, ja sitten
kylään. Seuraavina päivinä tuli aina joku heistä tiedustelemaan sairaan
vointia, mutta maalaislääkäri, joka kävi miltei joka päivä potilaan
luona, kielsi toistaiseksi kuulustelun.
Ettei siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, kävi selville sinä päivänä,
jolloin Jones ensi kerran jaksoi puhua. Miss Margretin, joka istui
hänen vuoteensa ääressä, oli pakko kumartua hänen ylitseen voidakseen
kuulla.
— Osuinko minä häneen?
— Keneen — ketä te tarkoitatte?
— Tuohon hiipivään peijakkaaseen, joka antoi minulle tämän iskun. — Hän
osoitti sidettään.
— Hän pääsi pakoon.
— Ah!
— Tiedättekö kuka se oli?
Jones teki torjuvan liikkeen.
Hetken kuluttua hän kysyi:
— Entäs sulku — onko se avoinna?
— On, he räjähyttivät sen dynamiitilla.
Jones painautui väsyneenä tyynyjä vasten. Hänen huuliensa yli tunkeutui
kuiskaus, joka Margretin mielestä kuului ikäänkuin: »Jumalan kiitos!»
Kun sitten oli todettu, ettei haavoittunut tiennyt kuka häntä
oli ampunut — mikä olikin varsin luonnollista pimeyden vuoksi —
vangitsivat salapoliisit kolme miestä kylästä ja veivät ne mukanaan.
Noiden kolmen farmarin pyssyihin sopi näet kuula, jonka lääkäri oli
poistanut haavoittuneen hartiasta. Kaksi heistä vapautettiin jälleen
hyvin pian, mutta kolmas, kavalan näköinen tsekkiläinen, joka oli
erittäin kiihkeästi vehkeillyt yhtiötä vastaan, pidätettiin Starvillen
vankilassa.
Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin, aurinkoisina ja kuumina.
Vaikkei Hallin läsnäolo ollutkaan täällä tarpeellinen, viipyi hän yhä
Cottonwoodissa. Hän teki elämän Elinor rouvalle hirveäksi kiusaksi
ilmestyessään alituisesti hänen tielleen. Elinorista tuntui miltei
siltä, kuin Hall olisi vakoillut häntä. Hän seurasi häntä ja pikku
Ingaa, joka nyt oli kokonaan jätetty äitinsä hoteihin, huoneesta
toiseen, puutarhaan sekä heidän kävelyretkilleen vuoristoon. Vaikka
Elinor ei salannut tunteitaan, vaan suorastaan viittasi siihen, että
Hallin olisi aika poistua, niin ei hän lakannut häntä vakoilemasta,
ja Elinor ihmetteli, mitähän hän sillä oikeastaan saattoi tarkoittaa.
Sillä vaikka Hall ei tehnytkään hänelle enää rakkaudentunnustuksia,
niin ilmenivät hänen tunteensa liiankin selvästi sekä hänen äänestään
että liikkeistään, ja siitä tavasta, millä hän puhui tulevaisuudesta,
saattoi huomata, että hän ajatteli itseään aina Elinorin rinnalla.
Vähemmän voimakas ja vaikutuksille altis luonne olisi näinä kärsimyksen
päivinä alistunut kohtaloonsa. Mutta Elinoriin se vaikutti vain
siten, että hän sitä kiihkeämmin etsi lohdutusta ja suojaa entisyyden
muistoista ajattelemalla miestä, jolle hänen sydämensä kokonaan kuului.
Hänen tunteessaan oli miltei uskonnollista hartautta, ja kiihkeimpinä
hetkinään hän tunsi selvästi jumaloimansa miehen läsnäolon.
— Koettakaa saada potilaanne niin pian kuin suinkin terveeksi, sanoi
Hall puoleksi leikillään, puoleksi kärsimättömänä eräänä päivänä
miss Margretille, kun hän astui sairashuoneesta parvekkeelle, missä
aamiaispöytä oli katettuna. Sillä jos tätä yövalvontaa kestää kauan,
niin turmelette kokonaan kauniit silmänne. Te näytätte jo aivan
kalpealta ja kurjalta, miss Margret.
Elinor rouva tarkasteli nuorta tyttöä ja oli samaa mieltä kuin Hallkin.
Ja hän päätti ensi tilassa käydä itse Margretin tilalle. Mutta sitä
hän ei aikonut ilmaista Hallille, sillä hän ei sietänyt kiistoja hänen
kanssaan.
— Minä odotan vain, että voisin niin pian kuin suinkin viedä hänet
mukanani Starvilleen, sanoi Hall.
Elinor huokasi. Siihen päivään oli vielä pitkältä...
— Kummallista, sanoi Margret, ettette te, mr Hall, koskaan käy
katsomassa sairasta. Hän nukkuu nyt, niin että voitte kernaasti mennä
sisään.
Ensi kerran ei Margret täten tehnyt pilkkaa Hallin »vastenmielisyydestä
potilaita kohtaan», joksi hän itse sitä nimitti, ja hän päätti tehdä
lopun siitä.
Äänettömästi he astuivat sairashuoneeseen. Maud laski sormen huulilleen
varoitukseksi, ettei sairasta saatu häiritä, ja Hall astui hiljaa
vuoteen jalkapäähän ja katseli potilaan karvaisia kasvoja. Maud ja
Margret huomasivat molemmat, että Hall näytti tavattoman kalpealta,
mutta ehkäpä se johtui vain sairashuoneen heikosta valaistuksesta.
Paljoa myöhemmin vasta he käsittivät, mikä siihen oli syynä. Silloin he
myös ymmärsivät, miksi hän nopeasti vetäytyi jälleen pois huoneesta,
kun sairas äkkiä heräsi ja kuiskasi hiljaa:
— Vettä!