Elinor rouva oli kiitollinen Hallille siitä, että hän sinä iltana —
viimeisenään Cottonwood-huvilassa — vetäytyi heti huoneeseensa. Sen
jälkeen mitä heidän välillään oli tapahtunut oli hänestä kiusallista
olla yhdessä Hallin kanssa, ja hän pahoitteli suuresti, että Hallilla
Pattersonin omaisuuden holhoojana oli oikeus yhä edelleenkin olla
yhdessä hänen kanssaan — oikeus, jota Hall varmaankin tulisi käyttämään
hyväkseen. Sillä omituista tässä miehessä oli se, ettei hän ottanut
vastaan Elinor rouvan antamia rukkasia, vaikka tämä selvästi ja lujasti
oli sanonut hänelle, ettei hän koskaan tulisi hänen vaimokseen.
— Älkää koskaan sanoko koskaan, oli Hall vastannut optimistisesti,
mikä tuntui Elinorista mielettömältä. Minä voin odottaa. Myönnän,
että oli tahditonta minun puoleltani nyt jo ilmaista teille tunteeni,
mutta voin puolustaa itseäni sillä, että rakkauteni on voimakkaampi
kuin sovinnaisten tapojen kunnioittaminen. Olen ikävöinyt teitä niin
kauan, että sulut murtuivat. Älkää luulko, että odotinkaan muunlaista
vastausta teiltä tällä hetkellä. Mutta minä opetan teitä rakastamaan
itseäni. Palaan takaisin puolen vuoden kuluttua, vuoden tai kahden
kuluttua, ja minä voitan teidät, sillä rakkaus on kaikkivoipa...
Tätä lujaa optimismia vastaan kaikki Elinorin todisteet kimposivat
kuin kilpeen. Hänen oli mahdoton saada Hallia käsittämään, että hänen
kieltonsa oli lopullinen.
Oliko se itserakkautta, turhamaisuutta, itsekylläisyyttä? Sitä ei
Elinor tiennyt. Mutta jos jo yksin Hallin kosinta oli kiihoittanut
häntä, niin sai koko asia ilettävän leiman niiden viittausten johdosta,
joita Hall toi esille Elinorin taloudellisesta tilasta. Tuntui siltä,
kuin hän peitetyin sanoin olisi kehottanut Elinoria — myömään itsensä!
Ja tuon miehen kanssa hänen täytyi olla kosketuksessa! Tuolle miehelle
hänen täytyi osoittaa vieraanvaraisuutta ja tarjota hänelle suojaa
kattonsa alla! Tosin vain yhdeksi yöksi enää — Jumalan kiitos, mutta
tuo yö oli pisin Elinorin elämässä. Ja kun hän varhain seuraavana
aamuna kuuli makuuhuoneeseensa vaunujen vierivän rinnettä alas, vaipui
hän väsyneenä, mutta keventynein mielin tyynyjensä varaan ja nukkui
vihdoin hetkeksi.
Mutta pikku miss Margret oli varhain liikkeellä. Hän oli nukkunut hyvin
ja nähnyt ihmeellisiä unia. Ja nyt, ensimäisen aamiaisen jälkeen, istui
hän vuorelle ja parakkiin päin antavalla parvekkeella ja odotti.
Hänen mielestään oli aivan itsestään selvää, että Hillberg ensi
työkseen tänä aamuna kiiruhtaisi hänen luokseen. Olihan hän ottanut
tuon paperiliuskan, joka oli miljoonien arvoinen, ja hänen pitäisi
käyttää hyväkseen ensi tilaa tuodakseen sen takaisin omistajalleen.
Eilen illalla hän ei ollut tullut sisään, vaan kääntynyt puolitiestä
takaisin, ja silloin Margret oli ollut suorastaan kiitollinen siitä
hänelle, sillä hän oli vielä aivan pyörällä päästään sen keksinnön
jälkeen, jonka hän oli tehnyt keskustellessaan Elinorin kanssa.
Keksintö oli se, että hän oli ihastunut Hillbergiin.
Margret ei tahtonut nimittää sitä rakkaudeksi, sillä se kuului niin
juhlalliselta, melkein traagilliselta hänen korvissaan. Mutta ihastunut
hän oli häneen. Se oli tuollainen aurinkoinen, toivorikas tunne, joka
äkkiä oli puhjennut kukkaan hänen tietämättään, että se oli ollut
nupulla — se oli auringonruusu, joka oli kehittynyt kauniiksi ja
ihanaksi ja käänsi kupunsa aurinkoa kohti.
Milloin se oli alkanut?
Sitä ei Margret itsekään tiennyt. Olihan hän tuntenut Hillbergin
aina lapsesta saakka, mutta pikemmin nuori mies oli tehnyt häneen
luotaantyöntävän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli ollut
harmissaan hänelle sen johdosta, että joko hän ei ollut häntä
huomaavinaan tai kohteli häntä setämäisen hyväntahtoisesti kuin lasta,
mitä hän omasta mielestään ei ollut pitkiin aikoihin enää ollut.
Margret ei ollut koskaan voinut liehakoida hänen kanssaan.
Nuori tyttö tuumi, kävisikö se nyt päinsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin
Hillberg vasta eilen ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli
pitkät hameet ja tukka ylhäällä. Hän punastui ajatellessaan sitä.
Joku liikkui parakin edustalla. Oliko se insinööri? Margretin sydän
alkoi sykkiä, kun hän meni sisään hakemaan kiikaria ja katseli sen läpi.
Ei, se oli vain Jim.
Oi, kuinka hän odotti! Eikö hän tuntenut, tuo suuri tyhmä »setä
Hillberg», miten hän odotti?
Tuolta hän vihdoin tuli kylkirakennuksesta ja asettui juttelemaan Jimin
kanssa. Margret riippui kaiteen yli kiikari silmiensä edessä, ja pienet
jalat polkivat kärsimättömästi lattiapalkkeja. Miksei hän kiiruhtanut?
Olihan Jim aina saapuvilla — mutta tässä hän odotti sykkivin sydämin
häntä; eikö hän todellakaan tuntenut sitä?
Nyt hän poistui Jimin luota ja astui rinnettä alas. Margret laski
äkisti kiikarin syrjään — mitä jos hän näkisi sen!
Mutta Hillberg poikkesi vesisäiliölle johtavalle tielle eikä
silmäissytkään huvilaan.
Silloin Margret otti päättävästi puutarhahattunsa käsivarrelleen ja
astui nopein askelin vesisäiliölle päin, hänkin. Tullessaan paikalle
kuuli hän insinöörin ja vahdin keskustelevan keskenään, mikä tuntui
miltei riidalta. Ainakin Jones puhui kovalla äänellä ja huitoi
käsillään ilmaa ikäänkuin hän olisi tapellut.
Mitä oli tapahtunut? Koskiko riita tuota paperipalasta?
Kiivetessään alas pengermälle kuuli hän Jonesin sanovan:
— Minä luulin teitä gentelemanniksi, mr Hillberg, mutta huomaankin
erehtyneeni. Ja minä luotin tuohon tyttöön, miss Lawsoniin — en voinut
uskoa, että hän pettäisi minut...
— Sitä hän ei ole tehnytkään, vastasi Hillberg. Hän on aivan viaton.
Minä rikoin hänen luottamuksensa, minä yksin olen edesvastuussa siitä.
— Kiitos, mr Hillberg, yhtyi miss Margret keskusteluun, sillä hän
oli juuri saapunut paikalle. Hänen ilmestymisensä näyttämölle oli
niin äkillinen ja odottamaton, että molemmat miehet tuijottivat
hämmästyneinä häneen — asia on niinkuin hän sanoo, Jones, jatkoi tyttö
kääntyen tämän puoleen. Hän suorastaan ryösti piirustuksen minulta,
kun tyhmyydessäni kysyin häneltä, oliko se minkään arvoinen. Siksi
onkin aivan oikein, että hän tunnustaa sen. Mutta sanokaahan, mitä
on tapahtunut. Miksi te näytätte niin suuttuneelta, Jones? Onko mr
Hillberg tehnyt jonkun tyhmyyden tuolla piirustuksella?
Hillberg vastasi, jota vastoin Jones tyytyi kuuntelemaan kulmakarvat
rypyssä. Siten Margret sai tietää, että piirustus oli joutunut Hallin
käsiin ja luultavasti oli nyt matkalla Washingtoniin tullakseen
laillisesti turvatuksi, sekä että Hall oli suunnitellut keksinnön
muuttamista rahaksi, mikä toimenpide tuntui erittäin lupaavalta.
— Entäs Jones? kysyi Margret.
— Saa mahdollisimman korkean hinnan keksinnöstään ja tulee rikkaaksi
mieheksi.
— Mutta sitten minä en ymmärrä, miksei hän ole iloinen ja tyytyväinen,
vaan sen sijaan suuttunut, sanoi Margret. Tosin minä en hyväksy
mr Hillbergin menettelyä — hänen olisi ensin pitänyt puhua teidän
kanssanne, Jones — mutta sen verran kuin ymmärrän, ei mitään vahinkoa
ole tapahtunut, koska keksijä saa mikä hänelle kuuluu.
— Mutta vakuus, miss Lawson, vakuus? kysyi Jones synkkänä.
— Minä olen antanut teille sanani, vastasi Hillberg.
Silloin Jones puhkesi sanomaan hyvin kiivaasti:
— Se ei riitä minulle! Ettekö ole luvannut farmareille tuolla alhaalla
antaa vettä? Ja tähän mennessä he eivät ole nähneet pisaraakaan. Tuo
herra Hall, joka seisoo koko Cottonwood-kurjuuden takana, on joko
roisto, ovela petturi tai myöskin mies, joka ei kykene suorittamaan
tehtäviään. Yksi farmareista oli eilen täällä ylhäällä, ja sen verran
pääsin asiasta selville, että tiedän jonkun konnankujeen piilevän koko
jutun takana. Te, mr Hillberg, olette samassa pelissä — saatte suoda
anteeksi, etten pane suurta arvoa teidän sanaanne.
Nyt insinööri suuttui, hänkin. Hän astui askeleen lähemmäksi vahtia ja
hänen muotonsa oli uhkaava.
Mutta Jones ei antanut hillitä itseään.
— Te olette varastanut minun keksintöni — aivan yksinkertaisesti
varastanut sen, sir! Samoinkuin te olette varastanut farmareilta ja
sadoilta köyhiltä raukoilta heidän satonsa. Te olette — te olette...
— Lopettakaa! jyrisi Hillbergin ääni ja hänen kätensä kohosi iskuun.
Mutta pikku miss Margret, joka tuskin ulottui puolitiehen hänen
rintaansa, hillitsi häntä. Hän seisoi nuoren miehen edessä päättävä
ilme kasvoillaan, jonka Hillberg oli kerran ennenkin nähnyt.
— Hyi, mr Hillberg, aiotteko panna toimeen tappelun, minun nähteni?
sanoi tyttö. — Jones puhui tosin suun täydeltä, mutta hänellä on täysi
syy olla teille vihoissaan, sillä te ette ole toiminut oikein. Antakaa
hänen rauhoittua ja seuratkaa minun kanssani kotiin.
Ja Margret tarttui ilman muuta insinöörin käsivarteen. Tuossa tunteessa
oli jotain aivan uutta, kun Hillberg tunsi pienen naisen käden
kainalossaan, ja hän seurasi tahdottomana nuoren tytön mukana.
Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin Jones rauhoittui yksinänsä. »Valkea
villi» antoi läheisten pajupensaikkojen tuntea vihaansa, kunnes Jim toi
hänelle ruokaa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi tämä nähdessään toisen suuttuneen hahmon.
Jones kertoi koko jutun. Neekerin silmät säkenöivät, kun Jones kertoi
satumaisesta palkkiosta, mutta kuullessaan kohtauksesta insinöörin
kanssa, pudisti hän epäröiden villaista päätään.
— Teidät ajetaan pois, sehän on selvää. Ja silloin te olette myös
nähnyt viimeisen vilahduksen rahoista. Te puhutte liian puhtaaksi
suunne, Jones. Ei sellainen kelpaa; tässä maassa saa olla vaiti ja
niellä, jos haluaa jotakin suuhun pantavaa. Muuten — saa pötkiä
tiehensä.
Jones oli vaipunut alakuloisiin mietteihinsä. Nyt hän katui
kiivauttaan. Ja hän tuumi alakuloisena: kiertämään maailmaa taaskin —
mitäpä muuta tässä olisi edessä?...
— Se oli vahinko, mutisi neekeri valittaen. Sillä massa Hillberg on
muuten hyvä mies ja varmaan puhdas korviensa takana. Minä vannon, ettei
hänen aikomuksensa ollut petkuttaa teitä. Mutta jos teidät ajetaan pois
täältä — niin, silloin ei kukaan tiedä, miten keksinnön ja rahojen
käypi.
Hän huokasi.
— Sillä kuka voi saada käsiinsä kulkuria avarassa maailmassa? lisäsi
Jones pilkallisesti.
He istuivat hetken aikaa alakuloisesti jutellen. Neekerillä oli hyvä
sydän, ja hän sääli toista, joka oli ollut hyvä toveri, ei hän ollut
koskaan moittinut ruokaa eikä haukkunut häntä sen johdosta, että
hän oli musta. Ja sitten hänen rohkeutensa uhmailla vaaraa täällä
yön toisensa jälkeen oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Jos Jones
ajettiin pois, niin voisi sattua, että hän, Jim, määrättäisiin vahdiksi
tänne ja siinä tapauksessa — niin, siinä tapauksessa oli parempi heti
lähteä matkaan.
— Jos te lähdette, niin lähden minäkin, sanoi neekeri lopuksi, ja Jones
tunsi jo liikutusta tämän epäitsekkään rakkauden osoituksesta, kun
neekeri lisäsi: — Sitten me lähdemme yhdessä Kaliforniaan ja koetamme
saada jonkun mutauspatruunan innostumaan lapioon. Ja sitten meistä
tulee patruunia kerran meistäkin.
Mutta Jones ei tullut poisajetuksi.
Pariin päivään ei Hillbergiä näkynyt vesisäiliön luona. Sen sijaan tuli
Margret sinne eräänä iltana. Rauhanvälittäjänä tietenkin.
Hän puhui insinöörin puolesta tavalla, joka antoi Jonesille paljon
ajattelemisen aihetta. Tyttö oli suorastaan liikuttava. Ja koska
vahdin suuttumus jo kauan sitten oli häipynyt, ei hänen ollut vaikea
antaa anteeksi insinöörille sitä, mitä hän ei ollut tehnyt, nimittäin
lyönyt häntä. Hän meni niinkin pitkälle, että hän lupasi juhlallisesti
tytölle, ettei hän taittaisi hiuskarvaakaan hänen päästään, vaan olisi
nöyrä ja »kiltti», kun he tapaisivat toisensa.
Jones katsoi hymyillen Margretin jälkeen, kun tämä kiipesi taas alas,
ja ihmetteli, eiköhän hän saanut kiittää häntä siitä, ettei häntä
ajettu pois paikastaan. Tyttö ei ollut sanonut sitä, mutta Jonesilla
oli niin tuore kokemus hänen ylitsepuhumiskyvystään, että hän uskoi
hänen voivan taivuttaa kenen hyvänsä mihin tahansa.
Omituista kyllä, oli tyttö saanut hänetkin uskomaan, että noiden
herrojen aikomukset keksintöön nähden olivat rehelliset.
— Uskokaa minua, oli tyttö sanonut, mr Hillberg antaisi mielemmin
henkensä alttiiksi, kuin sallisi teidän etujanne loukattavan
vähimmälläkään tavalla. Hänen kunniallaan ei ole pienintäkään
tahraa, eikä siinä ole vähintäkään perää, mitä te sanoitte hänen
osallisuudestansa tuohon peijakkaaseen vesijuttuun. Mitä peijakkaan
vesijuttua te muuten tarkoitatte? Unohdatteko te ehkä, että minun isäni
johtaa tätä yritystä, eikä hän koskaan ryhtyisi mihinkään rumaan asiaan.
— Jospa te vain tietäisitte, miten hyvä hän on meidän osakkaillemme,
varsinkin pikkuomistajille, köyhille osakkaille, oli Margret neiti
lisännyt. Olen itse kuullut hänen kehottavan heitä myömään osakkeet
hänelle täydestä hinnasta, vaikka niiden arvo oli vain puolessa.
Pelkään todellakin, että isä saattaa itsensä perikatoon voidakseen
auttaa noita raukkoja.
— Ostaako hän heidän osakkeensa, sanotteko te niin?
— Aivan niin! Sadottain. Pian hän omistaa yksin koko Cottonwoodin,
sanoo hän itse.
Kun Jones myöhemmin yksin ollessaan tuli ajatelleeksi tätä, vaivasi hän
turhaan päätään tuumimalla, mitä se oikeastaan saattoi merkitä. Ostaa
vararikon partaalla olevan yhtiön osakkeita kaksinkertaisesta hinnasta,
sehän olisi mieletöntä, jollei sen takana piilisi jotakin. Sehän oli
luonnollista, että Lawson oli mukana pelissä, ehkä päänäyttelijänäkin,
ja samalla kun tämä selvisi Jonesille, oli hän yhä taipuvaisempi
julistamaan Hallin ja Hillbergin syyttömiksi.
— Kun kaikki käy ympäriinsä, niin ehkei keksintöni ole niinkään
huonosti sijoitettu, tuumi hän. Ja sitä paitsi — mitä minä olisin yksin
voinut saada aikaan sadalla dollarilla?
Surullisena hän tuumi, että miss Lawsonin hyvä ajatus isästään jonakuna
päivänä näyttäytyisi vääräksi. Mutta ajatusten siirtyessä jälleen
keksintöön, unohtuivat kaikki muut tuumat, ja suloisiin mietteihin
vajonneena Jones loikoi tänä iltana pengermällään, hiljaisuuden ja
pimeyden kohotessa hänen ympärillään.
Valoisat olivat myöskin miss Margretin unelmat, kun hän istui
mukavassa lepotuolissa yläparvekkeella ja tähysteli tähtitaivaaseen,
joka ihmeellisen loistavana kaareutui laajan preerian yli. Pikku
Inga oli vastikään antanut hänelle yösuudelman, ja avonaisen ikkunan
kautta kuului juuri hänen huoneestaan iloinen ääni, lapsen polskuessa
kylvyssä. Elinor oli vetäytynyt huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä, ja
keittäjätär oli työtouhussaan. Margret oli siis yksin.
Omituista — hän joka ennen oli vihannut yksinoloa, viihtyi nyt
parhaiten yksin. Silloin hän saattoi uneksia ja rakentaa tuulentupia
ja rauhassa ajatella häntä, joka päivä päivältä voitti yhä suuremman
tilan nuoren tytön sydämessä. Hän kuvitteli mielessään, että Hillberg
jollakin salaperäisellä tavalla tunsi, että hän istui täällä ja
ajatteli häntä. Kun hän kumartui hiukan kaiteen yli, saattoi hän
nähdä tulen tuikkivan Hillbergin ikkunasta, aivankuin pienen tähden
preerialla. Mitä hän teki parasta aikaa? Aavistiko hän, miten rakas hän
oli Margretille?
Margret oli siinä onnellisessa iässä, jolloin rakkaus ei merkitse
vielä omistamista. Hän oli onnellinen Hillbergin seurassa, onnellinen
ajatellessaan häntä, onnellinen, kun hän katsoi häneen tai kosketteli
hänen kättään, eikä hän näyttänyt kaipaavan enempää. Mutta sittenkin
oli hänellä tänä iltana erityinen ilon aihe, joka heitti uutta loistoa
hänen unelmiinsa.
Hän oli äsken kysynyt Hillbergiltä, oliko hänen elämässään ollut
monta naista, ja silloin oli nuori mies katsonut häneen vilpittömine
silmineen ja vastannut kuiskaten ja suoraan:
— Ainoastaan äitini.
Ja hetken äänettömyyden jälkeen hän oli lisännyt — mutta silloin hän ei
ollut katsonut enää Margretiin:
— Mutta tuntuu siltä, kuin tulisi vielä toinenkin...
Silloin Margret tunsi selvästi, että hän halusi jotakin muuta ja
enempää kuin vain katsella häntä ja puhua hänen kanssaan silloin
tällöin. Ja samalla hän oli iloinen, ettei kukaan ollut hänen tiellään.
Parvekkeen ovi avautui äkkiä, ja Elinor rouva astui ulos.
— Margret, oietko sinä siellä? Täällä on niin pimeä.
— Täällä, täällä nurkassa.
— Voitko ajatella, Margret, luulen löytäneeni myllypalstan ja veden ja
kaiken kauppakirjan! Henry on ostanut ne vielä eläessään.
Elinor rouvan ääni kuului aivan hengästyneeltä.
— Mitä sinä sanot? Margret suoristi selkäänsä. Mistä sinä sen löysit?
— Henryn kirjoituspöydän laatikosta tuolta sisältä. Siinä oli laatikko,
jota en aikaisemmin ole saanut auki. Oi, Margret! Nyt vesi saa vapaasti
juosta! Cottonwood on pelastettu!
— Kiiruhdetaan mr Hillbergin luo ja kerrotaan hänelle. Hän on vielä
hereillä; tuli näkyy hänen ikkunastaan. Oi, mitenkä iloiseksi hän tulee!
Margret veti innostuneena ystävätärtään ovelle.
Samassa paukahti laukaus hiljaisuuden halki. Vielä toinenkin. Sitten
taas yhtä hiljaista kuin ennen.
— Oi, Elinor! Se tuli parakista! huusi Margret kiihtyneenä. Hänet
murhataan! Tule — pian!
* * * * *
Jones oli varmaankin nukahtanut, maatessaan tähtikirkkaan taivaan alla.
Hän heräsi kuitenkin siihen, että kivi vierähti jokiuomaan.
Nopeasti hän hiipi jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Mutta siellä
oli pilkkoisen pimeä; uoma avautui pohjattomana, tyhjänä nieluna hänen
allaan. Vasta hiukan ylempänä, parin jalan päässä kalliojyrkänteestä,
valaisivat tähdet himmeästi jyrkännettä sekä vesisäiliötä.
Jones kuunteli henkeään pidätellen ja kivääri ojossa.
Ei kuulunut mitään.
Olisikohan lintu, portimo tai preeriarotta saattanut kiven liikkeelle?
Jonkun kerran näinä kuukausina, jolloin hän oli ollut täällä vahdissa,
oli tapahtunut, että maa oli haljennut kuivuudesta ja heittänyt koko
kuormallisen soraa ja pikkukiviä jokiuomaan.
Hän kuunteli vielä hetken aikaa. Mutta vain hiljaisuus, erämaan suuri,
rajaton hiljaisuus, kajahti korvan rumpukalvoa vasten. Sitten hän
vetäytyi hiukan etemmäksi ja kävi istumaan kallionjyrkänteelle.
Täältä hän saattoi varsin hyvin nähdä kanavanyläosan, sen kohotessa
sulkua vasten. Vesiallas itse näytti harmaalta hirviöltä vuoren mustaa
kuvetta vasten.
Taaskin kuului hiljaista ääntä alhaalta. Pikkukivet rapisivat
ihmisaskeleen alla — siitä hän oli aivan varma.
Seisoessaan väijyksissä, sormi hanalla, oli hän näkevinään jotain
mustaa keskellä kanavan uomaa. Hän tarkkasi sitä hetken aikaa.
Se oli ihminen, joka hiipi sulun luo!
Silloin hän astui askeleen lähemmäksi ja huusi:
— Kuka siellä? Mitä te tahdotte?
Ei mitään vastausta. Mutta varjo pysytteli paikallaan alhaalla.
Silloin Jones nosti kiväärin poskelleen.
— Vastatkaa, tai olette kuoleman oma!
Samassa leimahti alhaalla, ja laukaus jyrähti kuin ukkonen jokiuomasta,
kaiun vastatessa moninkertaisena vuoren seinämistä.
Jones tunsi kipua kyljessään ja horjahti. Yhteenpuristunein huulin hän
pakottautui kuitenkin pystyssä seisomaan, tähtäsi ja ampui.
Sitten hän vaipui korahtaen maahan.