XV.

Insinööri Hillberg istui kumartuneena piirustuksen yli, jonka Margret

oli antanut hänelle. Hänen ensimäinen ajatuksensa, kun tyttö oli

kertonut hänelle, kuka sen oli tehnyt ja mitä se tarkoitti, oli päästä

eroon asiasta olkapään nykäisyllä. Mutta Margret näytti niin hartaasti

haluavan tietää, kelpasiko piirustus mihinkään vai ei, että Hillberg

pelkäsi loukkaavansa häntä, jos hän liian kevyesti työntäisi hänet

luotaan.

Ottaessaan piirustuksen käteensä oli hän vakuutettu siitä, että se oli

vain miehen mielettömän mielikuvituksen luoma, miehen, joka kulutti

aikaansa järjettömiin suunnitelmiin ja jonka aivot ehkä suorastaan

olivat kärsineet vahinkoa pitkästä toimettomuudesta. Hän oli joskus

ollut yöllä vahdissa yhdessä Jonesin kanssa, mutta, tämä ei ollut

tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta kuin mikä mies hyvänsä hänen

asemassaan. Totta puhuakseen eivät he olleet paljon puhelleet yhdessä;

sillä välin kuin toinen nukkui, valvoi toinen, ja siten Hillberg tunsi

lähintä miestään vähemmän kuin Margret neiti, vaikka mies oli ollut

hänen palveluksessaan lähemmäs kaksi kuukautta, ja nuori tyttö oli

tuntenut hänet vain viikon päivät.

Mutta ensimäinen silmäyskin piirustukseen ilmaisi hänelle, että maksoi

vaivaa tutustua siihen lähemmin. Hän huomasi heti, että käsi, joka

oli piirtänyt tämän luonnoksen, oli tottunut ja kokenut. Se tapa,

millä piirtäjä oli merkinnyt joitakin vähäpätöisiä sivuseikkoja

ja sommitellut suunnitelman, tämä nopeasti piirrettyjä pienimpiä

yksityiskohtia myöten tarkka piirustus todisti, että sen keksijä oli

teknikko, kokenut konerakentaja.

Tämä keksintö hämmästytti suuresti Hillbergiä. Hänen pitkät kasvonsa

venyivät vieläkin pitemmiksi, ja hänen ahavoittuneille kasvoilleen,

joiden rinnalla hänen vaalea tukkansa näytti miltei valkoiselta, levisi

kiihoittunut puna. Ja Margret, joka tarkkasi hänen ilmettään, tunsi

sydämensä lyövän entistä nopeammin.

— Mahdotonta, että Jones itse on tehnyt tämän piirustuksen, sanoi hän

lopulta.

— Ihme ja kumma, sanoi tyttö kiihkeänä; se on totisen totta. Näinhän

itse hänen piirustavan.

Insinööri katseli ensi kertaa oikein tarkasti tyttöön. Hänen somat

pienet kasvonsa, joiden hipiä oli niin lämpimän ruskea, näyttivät kovin

varmoilta. Silmissä, jotka kiintyivät häneen, oli miltei harmistunut

ilme. Varmaankaan tällä kertaa ei mikään kuje ollut kysymyksessä.

— Kas vaan, tuumi insinööri tarkastaessaan uudelleen luonnosta,

pienokainen ei päästä hyppäämään nenälleen.

Insinöörin mielestä Margret aina oli ollut pieni tytön hupakko, jonka

olisi pitänyt käydä palmikko niskassa.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli unohtanut hänet. Hänen

mielikuvituksensa alkoi askaroida. Luonnoksesta puuttui selittävä

teksti, mutta vähitellen hän alkoi päästä sen ajatuksen perille niiden

viittausten nojalla, joita miss Margret kojeen tarkoitusperästä

oli tehnyt. Kun hän vihdoin oli selvillä rakenteesta — jokunen

yksityiskohta tuntui hänestä yhä epäselvältä, mutta pääasiassa hän oli

huomannut, että aate teoriassa oli oikea — nousi hän kovin kiihkeänä

ylös ja aikoi poistua huoneesta. Mutta miss Margret pidätti häntä.

— Te ette saa karata ja viedä piirustusta mukananne, sanoi hän. Se on

minun.

Insinööri pysähtyi käsi ovenrivalla. Hän oli unohtanut, että tyttö oli

huoneessa.

— Suokaa anteeksi, änkytti hän kiireisesti. Mutta toivottavasti te

sallitte minun ottaa sen kotiin. Kädenkäänteessä ei voi perehtyä näin

monimutkaiseen rakenteeseen.

— Odottakaahan! huudahti Margret. Te olette tutkinut piirustusta toista

tuntia. Senhän pitäisi riittää vai mitä?

Hän ojensi kätensä tavoitellen paperia.

— Ei, teidän täytyy antaa minun tutkia sitä tarkemmin. Siinä on

tehtävä muutamia laskuja, jotka vievät aikaa, pyysi insinööri hiukan

kärsimättömänä.

— Minulla ei ole oikeutta jättää luonnosta käsistäni, kaikkein

vähinten ammattimiehelle, piti Margret puoliaan. Te unohdatte, ettei

piirustukselle vielä ole hankittu patenttia.

Kiihoittuneesta mielialastaan huolimatta insinöörin täytyi hymyillä

tytön varmalle äänensävylle.

— Ettekö te luota minuun, miss Lawson, kysyi hän.

— Minä tunnen teitä kovin vähän, vastasi tyttö ja hänen äänensä oli

niin pikkuvanhan ylimielinen, että insinöörin täytyi purskahtaa nauruun.

— Tunnette minua kovin vähän! Sen te voitte sanoa, vaikka olen käynyt

täällä melkein joka päivä kuukauden ajan.

— Te unohdatte, että te ette ole käynyt täällä _minun_ tähteni.

Hän sanoi sen niin harmistuneella äänellä, että Hillberg hämmästyi.

Mitä tuo tyttö tarkoitti!? Insinöörin täytyi jälleen katsella häntä

lähemmin. Margretin pää oli puoleksi poiskääntynyt, mutta profiili,

jonka nuori mies näki, oli harvinaisen puhdaspiirteinen ja samalla

kertaa suloinen ja tarmokas. Ei, lapsi hän ei tosiaankaan enää ollut.

Missä hänen silmänsä olivat olleet, kun hän ei ollut sitä aikaisemmin

huomannut?

— Elinorin vuoksi, vastasi nuoren miehen omatunto. Ja samassa ajatus

iski hänen päähänsä: voisiko pikku neiti Margret olla pahoillaan

minulle Elinorin vuoksi?

Tämä ajatus käänsi hänen aivonsa aivan ylösalaisin, sillä niissä tähän

asti logaritmit ja teknilliset määritelmät eivät olleet jättäneet sijaa

naiselle. Insinööri Hillbergin elämä oli ollut ankaraa työtä, ja kun

hänen silmänsä nyt ensi kertaa kiintyivät naiseen, vaikutti tämä häneen

miltei kuin ilmestys.

Hän oli niin hämillään, että jollei mr Hall samassa olisi tullut

sisään, olisi hän auttamattomasti joutunut tappiolle. Pattersonin

firman johtaja oli oleskellut pari päivää Cottonwoodissa, Elinor rouvan

sähkösanoman kutsumana, ja insinööri Hillberg kiitti luojaansa, joka

lähetti Hallin juuri oikeassa hetkessä huoneeseen.

— Voitteko ajatella, Hall, alkoi hän heti, meillä on täällä vahti, joka

taitaa olla oikea nero!

Jollei hän olisi kääntynyt selin miss Margretiin, ei hän olisi voinut

olla huomaamatta niitä kiihkeitä merkkejä, joilla tyttö koetti saada

häntä vaikenemaan. Mutta näin ollen hän jatkoi:

— Niin, tuo Jones vekkuli — se ei ole hänen oikea nimensä, mutta

hänellä lie joku syy salata sitä — on keksinyt itsetoimivan

lapiokojeen, jonka avulla voi tunkeutua jotakuinkin pehmeään pohjaan

melkein miten syvälle hyvänsä. Hän on etusijassa ajatellut keksintöään

käytettäväksi kullanmutauksessa Kaliforniassa, mutta itsestään on

selvää, että laitteella on paljoa laajempi kantavuus. Tahtoisinpa

väittää, että se on suorastaan käänteentekevä.

— Mikä mies tuo Jones on? kysyi Hall.

— Köyhä kulkuri, nälistynyt ja repaleinen, jonka minä armahdin. Hän on

suomalainen synnyltään, mutta tästä paperipalasesta käy selville, että

hän on teknikko, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan.

— Onko hän pitänyt sitä salassa?

— Me emme ole suuria puhuneet keskenämme. Maantienkulkuri,

käsitättehän. Hän näyttää vaaleanveriseltä villiltä.

— Hän on tietysti pakotettu myömään keksintönsä. Voiko siitä tulla

afääri?

— Erittäin hyväkin, uskokaa minua! Siinä voi piillä miljoonia!

Hall alkoi innostua asiaan. Lausuttuaan pari kohteliasta sanaa miss

Margretille hyvästiksi läksivät molemmat herrat yhdessä ulos ja

astuivat parakkia kohti. Hillbergillä oli yhä paperiliuska kädessä; hän

oli suorastaan unohtanut antaa sen pois.

* * * * *

Kun miss Margret syöksi Elinor rouvan huoneeseen, tapasi hän hänet

kyynelissä. Se oli tytölle jotain aivan outoa, sillä Elinor rouva oli

aina hillinnyt itseään, ja nuori tyttö oli vähitellen tullut siihen

vakaumukseen, ettei Elinor rouvalla ollut kyyneleitä lainkaan. Aluksi

hän siis suuresti hämmästyi ja unohti suuren uutisensa, josta hän oli

aikonut kertoa ystävättärelleen: Jonesin keksinnön. Se mitä Hillberg ei

ollut tahtonut sanoa hänelle, sen hän oli ilmaissut keskustellessaan

Hallin kanssa; vain tuo huudahdus: »Siinä voi piillä miljoonia!» oli

riittänyt vakuuttamaan häntä, ja riemuissaan hän oli kiiruhtanut

ystävättärensä luo — nähdäkseen hänet vain pitkällään sohvalla

kiihkeästi nyyhkyttäen. Samassa Jones ja hänen keksintönsä oli hävinnyt

nuoren tytön mielestä.

Hän polvistui sohvan viereen ja kietoi hellävaroen käsivartensa

Elinorin olkapäitten ympärille.

— Elinor, kultaseni, mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket? — sinä joka

et koskaan...

Rouva Patterson oli hätkähtänyt kosketuksesta ja käänsi kyyneleiset

kasvonsa tyttöön.

— Oi, sinäkö se olet, Margret.

Sitten hän kohosi pystyyn, häveten heikkouttaan, ja pyyhki

kyyneleensä pitsinenäliinallaan, joka jo ennestään oli läpimärkä.

Mutta nyyhkytykset eivät silti lakanneet, avuttomuuden tunteen

vallassa Elinor veti nuoren tytön puoleensa ja kätki kasvonsa hänen

olkapäätänsä vasten. Margret siveli kömpelösti Elinorin tukkaa — tätä

ihmeellisen paksua ja kultaista tukkaa, jota hän ei koskaan voinut olla

kadehtimatta ja ihailematta. Hän tahtoi niin kernaasti lohduttaa, mutta

hän ei tiennyt millä tavalla hän sen tekisi, ja vähällä hänkin oli

purskahtaa itkuun. Isäänsä hän osasi lohduttaa, kun tällä oli huolia,

mutta ylpeän, kauniin Elinorin rouvan avuton, käsittämätön suru saattoi

hänet aivan ymmälle.

— Oi, sano, mikä sinun on, Elinor, muuta Margret ei kyennyt

sanomaan, ja hänen omasta mielestään se kuului hirveän typerältä

ja arkipäiväiseltä. Mutta osoittaakseen osanottoaan hän painoi

ystävättärensä lujasti rintaansa vasten ja ilokseen hän huomasi, että

nyyhkytykset vähitellen alkoivat hiljetä.

Mutta yhä edelleen hyvinkin alakuloinen Elinor Patterson irrottautui

hiljaa Margretin syleilystä ja kävi istumaan katsoen ylpeästi eteensä.

Hänen katseensa ilme huolestutti nuorta tyttöä. Näytti siltä kuin hän

olisi tuijottanut mustaan ja pohjattomaan epätoivoon.

— Kultaseni, etkö voi ilmaista suruasi minulle?

— Ei se ole muuta, kuin että olen niin yksin, sanoi Elinor kumeasti,

ja Margret tunsi pistoksen sydämessään ajatellessaan, miten hän oli

juossut pitkin vuoria ja laiminlyönyt Elinoria. — Minulla ei ole

ketään, joka puolustaisi minua, joka suojelisi minua, kun Henry on

poissa...

Samalla kun Margret tunsi sanomatonta helpoitusta sen johdosta, ettei

Elinor suorastaan syyttänyt häntä, ei hän voinut oikein käsittää, mitä

syytä Elinorilla oli tähän valitukseen. Eikö keittäjätär ollut totellut

häntä? Mahdotonta — hänhän oli valmis suutelemaan ihaillun emäntänsä

hameenhelmoja. Olisiko Hillberg voinut loukata häntä? Oi, kyllä hän

opettaisi häntä — Margretin pienet ruskeat kädet puristuivat nyrkkiin.

Miten Hillberg uskalsi, miten hän saattoi!

— Voitko ajatella, Margret, sanoi Elinor omituinen sävy äänessään,

minulle on tänään tehty — naimatarjous!

Pikku miss Margret hypähti pystyyn. Kuuma verilaine kuohahti hänen

kasvoilleen. Hengästyneenä hän kysyi:

— Ja sinä vastasit?

— Paha kyllä en voinut rangaista häntä tämän loukkauksen johdosta

niinkuin hän olisi ansainnut, vastasi Elinor tukahtuneella äänellä. Ja

uudestaan hän heittäytyi sohvalle. — Hirveää on olla yksin. Oi, Henry,

miksi sinä jätit minut!

Miss Margretin päässä ajatukset surisivat kuin pelästyneet mehiläiset.

Tosin se tuotti hänelle hiukan tyydytystä, että toinen oli saanut

rukkaset, mutta itse se tosiasia, että hän oli kosinut Elinoria,

herätti sellaisen ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden myrskyn, että

hänen oli mahdoton selvitellä sitä itselleen. Hyvän aikaa hän seisoi

aivan masennuksissaan, ystävättären maatessa omalla tahollaan nenäliina

kasvoillaan.

Elinor rouva heräsi syvästä epätoivostaan kuullessaan Margretin

nyyhkyttävän. Ihmeissään hän katsoi ylös. Margret istui lähimmällä

tuolilla selkänojan yli kumartuneena ja itki ikäänkuin sydän olisi

haljeta. Elinorin oli mahdotonta käsittää sitä; mitä varten pienokainen

itki? Häveten omaa heikkouttaan Elinor nousi ja lähestyi nuorta tyttöä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hänen onnistui päästä tytön surun

perille. Hän itki vain lakkaamatta. Elinor ei ollut tunteeton, mutta

hänessä oli paljon huumoria, ja kun hän nyt ajatteli äkkiä vaihtuneita

osia — hänhän sai nyt olla lohduttajana! — oli hänen vaikea salata

surunvoittoista hymyilyä. Se oli sitä vaikeampaa, kun hän alkoi

aavistaa, miksi nuori tyttö itki. Ja tämä aavistus näyttäytyi oikeaksi.

Niinpian kuin Margret saattoi nyyhkytyksiltään puhua, sanoi hän

puoleksi tuhahdetulla, mutta silti hyvin varmalla äänellä:

— En tahdo koskaan — koskaan — nähdä häntä enää!

Ja vaikkei kukaan vastustanut häntä, lisäsi hän hetken kuluttua ehkä

hiukan vähemmän varmasti:

— Ei — en koskaan.

— Mutta, rakas ystävä, uskalsi Elinor rouva sanoa vastaan, eihän hän

ole tehnyt _sinulle_ mitään pahaa?

— Eikö ole? Margret katsoi uhkamielisesti ylös, silmät kyynelissä ja

nenäliina hampaitten välissä. Ei, olisihan minun pitänyt alusta alkaen

ymmärtää, että hän kulki täällä vain sinun tähtesi. Yksin vain sinun

tähtesi! Oi, mikä pöllö minä olen ollut...

Nyt hymyili Elinor todellakin. Alakuloinen, lämmin hymyily, joka

ikäänkuin kietoi nuoren tytön äidillisen, ymmärtävän hellyyden

laineeseen. Mutta Margret ei nähnyt sitä; hän oli taaskin kätkenyt

pöhöttyneet kasvonsa nenäliinaansa.

— Mutta te olette yhtä hyviä kumpikin, sai hän vihdoin sanotuksi. Minä

lähden heti täältä; en tahdo nähdä häntä enää!

— Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni. Sen vuoksi voit huoleti jäädä

luokseni ja koettaa olla entinen kiltti pikku Margretini. Mr Hall on

tilannut hevoset huomen-aamuksi.

Margret katsoi äkkiä ylös. Myöhästynyt nyyhkytys tunkeutui vielä

rinnasta esille, mutta hänen itkettyneet silmänsä olivat suuret ja

kysyvät.

— Mr Hallko? huudahti hän. Mitä tämä asia liikuttaa _häntä_?

— Hän matkustaa varhain huomen-aamulla, toisti Elinor hymyillen.

— Mr Hall! Sanohan, _hänkö_ se — loukkasi sinua?

— Niin!

Miss Margretin sydämestä kohosi jotain, joka yhtä hyvin olisi voinut

olla viimeinen nyyhkytys kuin syvä helpotuksen huokaus. Se oli pitkä ja

vavahteleva kuin pienen lapsen, joka on itkenyt itsensä väsyksiin ja

tullut tyydytetyksi, ja Elinor rouva veti itkettyneet kasvot puoleensa

ja painoi ne äidillistä rintaansa vasten. Ja siitä Margret oli hänelle

hyvin kiitollinen, sillä hän tunsi hehkuvan punan leviävän tukan rajaan

ja aina kaulaan asti.

— Minä olen suuri pöllö, hirveän suuri pöllö, sanoi hän hetkeä

myöhemmin ja katsoi Elinor rouvaan suurin, loistavin, punareunaisin

silmin. Ja sinä olet herttaisin pikku äiti, mitä tuollaisella pöllöllä

koskaan on ollut. Minä annoin itseni ilmi, mutta minä tiedän, että —

että hän...

— Mr Hillberg, lisäsi Elinor hymyillen.

Silloin punastui Margret vieläkin enemmän ja kätki kasvonsa uudestaan.

— Mitä sinä tiedät, lapsi?

— Oi, en mitään...

Ja samassa hän hypähti pystyyn, tarttui Elinor rouvaa vyötäisistä

kiinni ja pyöritti häntä ilosta hurjana.

Melkein samaan aikaan astuivat Hall ja Hillberg jälkimäisen asunnosta

ulos ja suuntasivat askeleensa huvilaa kohti. He olivat neuvoteltuaan

tulleet täysin yksimielisiksi, eikä Hillbergillä ollut mitään sitä

vastaan, että Hall ottaisi toistaiseksi huostaansa keksinnön, antaisi

piirustaa luonnoksen suurempaan skaalaan ja jättää sen sitten

patenttiosastoon.

— Te tiedätte, että minulla on hiukan kokemusta sellaisissa asioissa

siitä saakka, kun Pattersonilla ja minulla oli patenttitoimistomme, oli

Hall lisännyt.

— Entäs Jones? kysyi insinööri. Ei suinkaan käy päinsä...

— Niin, tehän voitte ilmoittaa hänelle mitä on tekeillä, vastasi Hall

välinpitämättömästi. Hänellä ei varmaankaan ole tarvittavia varoja,

jotta asia tuottaisi voittoa, ja hänen pitäisi olla kiitollinen, että

me ajamme hänen asiaansa.

— Ehkä olisi oikeinta heti mennä puhumaan Jonesin kanssa.

Hall teki torjuvan liikkeen.

— Ei tarvitse, sanoi hän. Ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.

Hänellä ei ole varaa siihen, ymmärrättekö.

— Mutta meidän pitäisi ottaa selko hänen oikeasta nimestään.

— Sehän on selvää, sanoi Hall hiukan kiihoittuneena toisen

vastaväitteistä, että tuolla mies paralla on syynsä pitää nimensä

salassa. Hänellä on jotakin omallatunnollaan ja varmaankin hänen omasta

mielestään olisi hiukan epämukavaa jättää omassa nimessään keksintönsä

viranomaisille. Hänelle ei tehdä mitään vääryyttä, jos esimerkiksi

jompikumpi meistä lainaa nimensä keksinnölle, koska hän aikoinaan

kuitenkin saa maksun siitä.

Mitä arvelette nimestä: »Hillbergin syvälapio»? Kuuluu hyvältä, eikö

totta?

Insinööri kieltäytyi.

— Minulla ei ole mitään osaa asiassa. Silloin »Hallin syvälapio»

soveltuu paremmin, sillä tehän otatte patentin hankkimisen huoleksenne.

— All right. Olkoon menneeksi »Hallin syvälapio». Nimihän on

yhdentekevä. — Hän kohautti olkapäitään.

Ja täysin tyytyväisenä insinööri seurasi vierastaan huvilaan. Tosin

hänen omaatuntoansa pisti hiukan se ajatus, että ehkeipä miss Margret

olisi täysin tyytyväinen tähän toimenpiteeseen, mutta hän koettaisi

saada hänet vakuutetuksi siitä, että kysymyksessä oli täysin rehellinen

peli, mistä Hallin nimikin oli takeena. Jonesista hänellä ei ollut

vähintäkään epäilystä — tekiväthän he oikeastaan vain hyvän työn tuolle

raukalle, ja hän päätti puhua hänelle asiasta vielä samana iltana.

Toive saada hyvä maksu siitä — lahja suoraan taivaasta — tekisi hänet

kesyksi.

Aurinko oli juuri mennyt levolle vuorien taakse, ja hiukan viileämmässä

ilmassa luonto huokasi vapaammin. Kevyt iltatuuli rasahteli hiljalleen

kuivuneessa heinikossa, kapean polun reunassa. Ottamatta lukuun

muutamia suuria lintuja, jotka liitelivät ilmassa, oli kaikki elo

ikäänkuin kuollutta, ja Hillberg, joka oli vastaanottavainen kaikille

ulkonaisille vaikutteille, tunsi hiljaisuuden laskeutuvan kuin

juhlatunnelman mieleen. Niinkuin niin usein muulloinkin tällaisina

hetkinä palasivat ajatukset kotimaahan, vanhaan Ruotsiin, jota hän ei

ollut nähnyt siitä saakka, kun hän vastaleivottuna diploomi-insinöörinä

läksi avaraan maailmaan, ja tuo kaukainen maa tuntui nyt olevan häntä

lähempänä kuin ennen. Syynä siihen oli se, että Hall oli esittänyt

syvälapion rahaksimuuttamisesta suunnitelman, joka antaisi tilaisuuden

hänelle, Hillbergille, parin vuoden kuluttua palata kotimaahan, missä

varakkaalla ja toimeliaalla miehellä oli paljon työtä. Epäilemättä

tämä toive osaltaan sai hänet vähemmän ankarasti arvostelemaan sitä

kieltämättä kevytmielistä tapaa, millä Hall käsitteli keksijän

juriidista ja moraalista oikeutta.

Hillbergin rinnalla astui Hall syventyneenä afäärilaskelmiinsa. Hän

ei kiinnittänyt huomiota ympäristöön; hiljaisuus oli hänelle vain

tervetullut ehto niiden suunnitelmien kehittämiseen, jotka itivät

hänen mielessään, ja sen vuoksi teki häneen ikävän vaikutuksen, kun he

tienkäänteessä näkivät miehen, joka astui kuivunutta jokiuomaa myöten

neljäkymmentä jalkaa heitä alempana. Mies oli puettuna tavalliseen

preeriapukuun, leveälierinen huopahattu päässä ja kivääri olalla.

Hillberg astui äyrään reunalle ja huusi alas:

— Halloo, Jones, onko kaikki kunnossa ylhäällä?

— On kyllä, mr Hillberg, vastasi mies.

Mutta Hall oli hetken aikaa nähnyt miehen kasvot tämän kohottaessa

päätään, — nuo kasvot olivat aivan villiintyneen vaalean parran

peitossa — ja vaistomaisesti hän oli hätkähtänyt hämmästyneen

huudahduksen päästessä hänen huuliltaan. Hän tarttui nopeasti

Hillbergiä käsivarteen ja kysyi käheällä äänellä:

— Kuka tuo mies on?

Hillberg katsoi kummissaan Halliin, ensiksikin siksi, että hän saattoi

tehdä tuollaisen kysymyksen, vaikka hän epäilemättä oli kuullut nimen,

ja toiseksi hänen muuttuneen muotonsa vuoksi. Hall oli tuhanharmaa

kasvoiltaan ja silmät tähystivät eteensä ikäänkuin ne olisivat nähneet

haamun.

— Sehän oli Jones, sanoi Hillberg, keksijä. Mutta mikä teidän on, Hall?

Tunnetteko miehen?

— Oi, en, en! vastasi toinen tavattoman tarmokkaasti, ikäänkuin

puolustautuen ankaraa syytöstä vastaan. Sitten hän tarttui rintaansa ja

henkäsi syvään: — Sydämeni ei ole hyvässä kunnossa... Olen varmaankin

kävellyt tänään liikaa... Ja hän ponnisteli saadakseen kasvonsa

taas entiseen velttouteensa, mutta Hillberg huomasi sittenkin hänen

silmissään pelokkaan ilmeen, joka ei ottanut kadotakseen.

Ja tuo ilme antoi insinöörille paljon ajattelemisen aihetta.