— Se oli kovaa työtä, se on varma, sanoi Jim, neekeri. Mutta
kannattavaa se oli eikä laisinkaan vaarallista, kunhan vain pysytteli
kylliksi kaukana koneen rattaista. Meillä oli laivassamme kerran
jättiläiskokoinen meksikolainen; hän teki työtä kahden edestä ja oli
laivurin lellipoika. Mutta eräänä yönä hänen ollessaan vahdissa hän
katosi. Me luulimme, että hän oli karannut, mutta muutamia päiviä
myöhemmin löysimme hänen ruumiinsa mutasäiliöstä.
— Miten se oli tapahtunut?
— Hän oli joutunut koneen rattaitten väliin ja murskautui kuoliaaksi.
Sellaista voi tapahtua, jollei ole varovainen.
Vallitsi hetken hiljaisuus.
— Hyi sellaista työtä! sanoi Jim ja sylkäisi. Parempi täällä sittenkin
on. Vaikkei palkka olekaan yhtä suuri, niin kohdellaan sitä kuitenkin
ihmisiksi. Massa Hillberg on all right.
He loikoilivat heinikössä Pine Mountainin rinteellä, neekeripoika Jim
ja vesisäiliön vahti. Heidän takanaan kohosi vesisäiliön sementtiseinä
peittäen taakseen koko yläosan vuorta, ja edessä levisi tiheikkö
pengerminä aina alas alangolle saakka. Pensaikko ei ollut enää vihreä,
vaan ruskeahko kuin nahka. Sadetta oli näillä seuduin niukalta.
Kokonaiseen kuukauteen ei ollut satanut ainoatakaan pisaraa, ja
kasvullisuus oli kokonaan kuivettunut. Kuumuus oli painostava. Aurinko
paahtoi armottomasti. Päivemmällä helle muuttui polttavan tuliseksi,
niin että silmissä liekehti, mutta nyt oli vielä varhainen aamupuoli ja
ilmassa tuntui vielä hiukan yön kosteutta.
Heti aamiaisen jälkeen oli vahti saapunut tänne, sementtimuurin
juurelle. Joka aamu hän kulki kuivunutta jokiuomaa pitkin ja suurten
sulkuporttien ohi, jotka estivät veden virtaamasta säiliöstä.
Tarkastettuaan että sinetti portissa oli koskematta, hän astui edelleen
vuoren rinnettä myöten ylös pengermälle, missä sementtimuurin juurella
oli varjoisaa suurimman osan päivästä. Jos päivä oli kuuma, saattoi hän
maata siellä aina iltaan saakka. Jim, joka oli myös kokki, toi aika
ajoittain hänelle jonkun suupalan ja viipyi kernaasti juttelemassa
hänen kanssaan. Hänellä oli loppumaton varasto juttuja, joita hän oli
kuullut toisilta tai itse kokenut, sillä hän oli matkustanut paljon
ja ollut jos jonkinlaisissa toimissa, milloin kengänkiilloittajana,
kantajana, vieläpä silmänkääntäjänä. Viimeksi hän oli palvellut
mutausproomussa, ja tältä ajalta oli kertomus, jonka hän vastikään oli
tarjonnut kuuntelijalleen.
Sulkuvahti, joka nimitti itseään Jonesiksi, loikoi selällään kädet
päänsä alla. Hän uneksi. Hän oli ottanut tarkasti selkoa millainen
se mutausproomu oli, jossa Jim oli palvellut, ja ajatuksissaan hän
kaikessa rauhassa kulki jokea pitkin lapioiden joen pohjasta kultaa.
Kullan lapioiminen oli hänelle jotakin aivan uutta. Sellaisesta hän
ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan. Hän ei ollut koskaan käynyt
niin kaukana kuin Kaliforniassa, mutta kuunnellessaan nyt neekerin
kertomuksia, heräsi hänessä halu koettaa myös onneaan. Ja vaikkei
voinutkaan täysin luottaa Jimin sanoihin, niin olisi se kai sittenkin
kannattavampaa työtä kuin loikoilla täällä erämaassa ja vartioida
sulkua, jota ei saatu avata, vaikka ympäristö oli menehtyä veden
puutteeseen.
Asian laita oli näet sellainen, että Jones oli kaikkea muuta kuin
tyytyväinen nykyiseen tilaansa. Hän tunsi vaistomaisesti kelpaavansa
johonkin parempaankin työhön. Tosin hän oli kiitollinen saadessaan
pari kuukautta sitten tämän toimen — mikä nälistynyt, uupunut kulkuri
ei sitä olisi ollut? Hän oli sattumalta eräänä päivänä saapunut
tälle seudulle; hänen vaatteensa olivat repaleiset, hänen vatsansa
tyhjä, hänen voimansa ja rohkeutensa ja kaikki rahansa lopussa. Että
Hillberg oli armahtanut häntä ja ottanut hänet vahdiksi, riippui
yksinomaan siitä, että hänen oli sääli skandinaavia, joka oli joutunut
hunningolle. Mutta jäljestäpäin oli Jones usein itsekseen tuuminut,
eikö hänen olisi ollut yhtä hyvä menehtyä erämaahan kuin maata
toimettomana täällä. Ei hän ollut tullut Amerikkaan viettääkseen
tällaista tyhjäntoimittajan elämää!
Mutta hänen järkensä sanoi, että hän tarvitsi lepoa. Ruumiillinen
työ, jota hän oli tehnyt saavuttuaan Amerikkaan, oli käynyt hänelle
ylivoimaiseksi. Hän ei kelvannut ruumiillisen työn tekijäksi
amerikkalaisten malliin. Kotona Suomessa hän oli kyennyt peltotöihin
yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, mutta kaikkien kokemustensa jälkeen
hän oli nyt toinen mies.
Hänellä oli koko ajan se tunne, ettei hänen paikkansa ollutkaan
raatavien, hikisten työläisten parissa, vaan että hänellä oli tietoja
ja kykyjä, jotka asettivat hänet työnantajien tasalle. Ja hänen
mielensä oli katkeroitunut ajatellessaan, että häneltä puuttui juuri
sitä, mikä olisi voinut saattaa hänet oikealle paikalleen, nimittäin
rahaa. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, mutta häneltä puuttui pääomaa.
Hän ymmärsi monet asiat paljoa paremmin kuin nuo herrat — mutta kun
hän joskus uskalsi ehdottaa jollekin kaivoksenhoitajalle keksimänsä
parannuksen, ei hän saanut vastauksekseen vain ilkeämielistä katsetta,
vaan hän kadotti myös paikkansa. Häntä oli aivan yksinkertaisesti
pidetty yltiöpäisenä fantastina, ehkäpä suorastaan hulluna, ja säälien
kohotettu hänelle olkapäitä, jollei aivan yksinkertaisesti käsketty
hänen pysyä lestissänsä.
Rahoja häneltä puuttui. Mitä hyötyä siitä, että ajatukset ja tuumat
pyörivät hänen päässään, kun hänellä ei ollut rahaa millä toteuttaa
niitä?
Niinkuin tuo Jimin juttukin äsken. Se pani hänen mielikuvituksensa
liikkeelle. Ja otettuaan selkoa itse mutausprosessista ja lapioiden
rakenteesta, makasi hän hyvän aikaa ääneti tuijottaen ylös ilmaan.
Tuskinpa hän huomasi, että neekeri poistui.
— Sehän on päivän selvää, sanoi hän ääneen ruotsiksi, niinkuin hänellä
oli tapana tehdä yksin puhellessaan. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan
ja hänen katseensa harhaili lähimpään pensaikkoon. — Jim sanoo, ettei
kannata enää etsiä kultaa vuorista. Kullansekainen kvartsi on siis
vähentynyt, vuosituhansien kuluessa se on huuhtoutunut jokiin. Vedessä
on kultahiekka sitten vuosisatojen kuluessa hautautunut mutaan. Mutta
mitä syvemmälle voi tunkeutua pohjamutaan, sitä rikkaampi saalis
on. Nuo tyhmeliinit, jotka mutaavat kehnoilla, matalalla kulkevilla
lapioillansa, eivät pääse kyllin syvälle tunkeutumaan, siinä koko syy.
— Täytyy saada syvemmälle kulkevia lapioita, sellaisia, jotka
koskettelevat itse kalliopohjaa, sanoi hän sytyttäen lyhyen piippunsa.
Ja luulenpa tietäväni, miten ne ovat laitettavat. Kas näin — hän
painoi kätensä kuperina, sormet koukkuisina, vastatusten — näin ne
ovat tehtävät! Maltahan — hän etsi taskuistaan paperia ja kynää ja
alkoi nopeasti vetää koko joukon viivoja puhuen yhä edelleen ääneensä.
Teknillisiä termejä sateli hänen huuliltaan, hän oli niin kiintynyt
hommaansa, ettei hän huomannut nuorta tyttöä, joka hiljaa hiipi vuoren
rinnettä alas ja äänettömin askelin pysähtyi hänen taaksensa. Se oli
hentojäseninen, sulavaliikkeinen olento, jonka sievät, päivettyneet
kasvot ja ruskeat, veitikkamaiset silmät kurkistivat valkean
puutarhahatun alta.
Tyttö tarkasteli hetken aikaa miestä, jonka selän takana hän seisoi.
Hän huvitti häntä suuresti, istuessaan siinä piirustuksensa yli
kumartuneena ja mutisten sanoja, joita tyttö ei laisinkaan ymmärtänyt.
Hän tuumi juuri, uskaltaisikohan hän kutittaa miestä korrella niskaan,
kun tämä äkkiä hypähti pystyyn riemusta huudahtaen, joskin huudahdus
katkesi kesken hänen törmätessään tyttöön. Hämmästyneenä hän katsoi
häneen; sitten molemmat purskahtivat nauruun, niin että sementtiseinä
heidän takanaan kajahti.
— Taivasten taatto! huudahti Jones. Olittepa vähällä pelästyttää minut
alas kuiluun!
— Olettepa te kaunis vahti, vastasi tyttö. Helposti olisin voinut avata
sulun teidän huomaamattanne. Mutta antakaahan minun katsella tuota
paperia — Siinä on varmaankin jotakin kovin mielenkiintoista, koska
saatoitte sen vuoksi unohtaa velvollisuutenne.
Mies ojensi tytölle hymyillen piirustuksen. Tyttö katseli kauan häntä
ennenkuin hänen katseensa kiintyi paperiin, ja hänen silmiensä ilme
sanoi:
— Tuollaisena minä pidän teistä.
Ja totta olikin, tyttö oli ihastunut miehen hymyilyyn. Harvoin sitä
näkyi, mutta joka kerta kun se ilmestyi, kirkasti se koko hänen
parrakkaat, hoitamattomat kasvonsa. Siinä oli jotain niin hyvää ja
hienoa, että tytön oli mahdoton uskoa, että mies oli niin rappiolle
joutunut kuin Hillberg väitti.
Hän tarkasteli kauan piirustusta, käänteli sitä joka puolelta.
— En minä ymmärrä tästä hölyn pölyä. Onko se maisema?
— Ei aivan. Se on vain rikkauden haavekuva.
— Mikä? kysyi tyttö ihmeissään.
— Rikkauden haavekuva, toisti mies. Tiedättehän, että on olemassa
juoppohulluja, jotka kuvittelevat mielessään mahdottomuuksia. Minä
olen myöskin hiukkasen juoppohullu, ja tuo piirustus on viimeinen
hassutukseni.
Tyttö katsahti häneen hiukan epäillen. Joskus hän puhui tavalla, joka
sai hänet uskomaan, että Hillberg sittenkin oli oikeassa. Hän oli
varmaankin vaarallinen ihminen, tämä vaaleanverinen villi hirveine
partoineen ja raskasmielisille silmineen. Niiden pohjalla saattoi
päilyä mitä hyvänsä.
Hän katsoi avuttomana ympärilleen.
— Ei, naurahti mies pilkallisesti, sellaisille nuorille neidoille
kuin teille, miss Lawson, ei siitä ole vähintäkään vaaraa. Minun
juoppohulluuteni on aivan vaaratonta lajia. Jos tahdotte istahtaa
tähän, niin kerron miten se ilmenee.
Tyttö seurasi hänen kutsuvaa kädenliikettään ja istahti heinikkoon,
mutta tuumi samalla:
— Miten ikävä, ettei Inga ja lastenhoitaja ole tänään mukanani! Mitäpä,
jos minulle jotain tapahtuisi!
Mutta samalla vaarantunne viekoitteli häntä puoleensa. Yksin erämaassa
miehen kanssa, joka puhui juoppohulluudesta — hän ei tiennyt
tarkalleen, mitä tuo sana merkitsi, mutta luuli sitä sairaudeksi, johon
juopot vajosivat — miten kauheaa! Istuessaan siinä oli hän mielestään
sankaritar jossakin seikkailussa.
Mies kävi vastapäätä tyttöä istumaan, ja nyt hänen kasvoilleen oli
levinnyt jälleen raskasmielinen ilme, joka kaikkein ensiksi oli vetänyt
tyttöä puoleensa. He olivat tavanneet toisensa jo pari kertaa ennen
vuoristossa, kun Margret oli ollut kävelemässä pikku Ingan kanssa,
mutta silloin mies oli käyttäytynyt aivan säädyllisesti ja jäykästi —
liiankin säädyllisesti ollakseen villi, — oli Margret tuuminut — eikä
koskaan puhunut arvoituksellisia asioita. Jos Margret olisi tahtonut
tunnustaa totuuden, olisi hän myöntänyt olleensa hiukan harmistunut sen
vuoksi, että miehen koko huomio oli ollut kiintyneenä vain Ingaan ja
että hän sen vuoksi tänään oli päättänyt yksin tulla häntä tapaamaan.
Hän oli ainoa mies tässä erämaassa — mr Hillbergiä ei voitu ottaa
lukuun, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt Elinoriin! — ja
miksi hän ei voisi yrittää keikailla hänen kanssaan, kunhan ei kellään
ollut siitä aavistusta? Hän oli tullut paikalle aikeissa saattaa hänen
päänsä pyörälle, mutta katsellessaan nyt häntä, tuli Margret ensi
kertaa ajatelleeksi, että se oli ehkä helpommin sanottu kuin tehty.
Hän ei näyttänyt laisinkaan vastaanottavalta, ja kun hän äkkiä kohtasi
hänen sinisten silmiensä alakuloisen katseen, kävi hän kovin hämilleen.
— Niin, nähkääs, miss Lawson, alotti mies. Margretista tuntui aina
omituiselta, kun hän nimitti häntä »miss Lawsoniksi» sen sijaan
että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti vain »miss», niinkuin
miehen luokkaan kuuluvilla ihmisillä oli tapana tehdä. Muutenkin oli
hänessä kovin paljon omituista. Esimerkiksi hänen puheensa! Hän puhui
virheetöntä, murteesta vapaata englanninkieltä, ja kuitenkin se kuului
aivan luontevalta ja totutulta hänen huulillaan. Hän valitsi taidolla
sanansa ja osasi sanoa täsmälleen mitä hän halusi, mikä myös — sen
verran kuin Margret ymmärsi — ei ollut tavallista hänen säädyssään.
— Niin, nähkääs, minä sairastan sellaista tautia, että tahtoisin
parantaa kaikkea. Tahtoisin korjata, oikaista, helpottaa kaikkea.
Te olette elänyt kylliksi kauan käsittääksenne, ettei kaikki tässä
maailmassa ole niinkuin pitäisi olla. Syy ei ole Jumalan — hän
tarkoittaa vain meidän parastamme, mutta eiköhän hän erehtynyt
antaessaan meidän pitää itsestämme huolta. Me olemme turmelleet ja
hävittäneet niin paljon. Katsokaahan nyt tätä vesiallastakin. Se on
maksanut paljon rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on? Sen sijaan että
vesi saisi virrata vapaasti ja kastella maita, haihtuu se vähitellen
ilmaan, ja voi sattua niinkin, että kun minulle vihdoin annetaan lupa
avata sulut, ei vettä enää olekaan. Ja tämä tapahtuu vain vanhan, äreän
myllynomistajan vuoksi, joka sanoo: seis! Onko oikeudenmukaista, että
farmarit tuolla alhaalla saavat nääntyä nälkään tuon itsepäisen miehen
vuoksi? Sallikaa minun sanoa teille jotakin: myllyn uudestirakentaminen
on vain turhaa lorua. Se ei voisi olla kolmeakaan kuukautta vuodessa
käynnissä, niin vähän vettä kuin joessa nykyään on. Koko juttu on
turhaa lorua, josta on vahinkoa kaikille, itse myllynomistajallekin
loppujen lopuksi. Siten me ihmiset sekotamme toistemme vyyhdit.
Margret kuunteli tarkkaavaisesti, vähemmän kuitenkin miehen sanoja,
kuin hänen syvää ja ilmehikästä ääntään.
— Eikö se ole kohtalon ivaa, että minä, joka en toivo mitään sen
hartaammin kuin auttaa noita farmareita, olen pakotettu vahtimaan
sulkuja, ettei kukaan saisi avata niitä? Farmarit, joiden pitäisi olla
ystäviäni, ovat nyt verivihollisiani. Jospa minulla vain olisi rahaa...
Hän teki toivottoman kädenliikkeen.
— Niin, rahaa! toisti hän kiivaasti. Sitä tarvitaan maailman
parannukseksi. Olen säästänyt kokoon lähemmäs sata dollaria
loikoillessani täällä — riittäväthän ne pitkälle, eikö totta? Voisin
milloin hyvänsä paljastaa oikeuden edessä tuon myllyjutun, mutta ei
kukaan usko minua niinkauan kuin olen rahaton. Kuka minä olen? Herra
Eikukaan Eimistään, mies, joka sairastaa suuruudenhulluutta. Mutta jos
minulla olisi rahaa, uskottaisiin minua ja minä saisin veden virtaamaan
kanavaan yhtä helposti kuin voisin murtaa poliisin sinetin.
— Mutta koettakaapa sittenkin, ilvehti tyttö.
— Se on turhaa, vastasi mies synkkänä. Minä puhun kokemuksesta. Onko
teillä mitään sitä vastaan, jos sytytän piippuni?
— Ei, olen mielissäni, jollette anna minun häiritä itseänne. Minähän
olen tunkeutunut teidän alueellenne.
— No niin, jatkoi mies vedettyään ensimäisen sauhun, ehkäpä alatte nyt
ymmärtää juoppohulluuttani. Minä uneksin rahoista — minulla on tuhansia
keinoja millä ansaita niitä, mutta ei ainoatakaan, joka tepsisi
miehelle, jolla on sata dollaria taskussaan. Yksi näistä keinoista on
tämä piirustus. Se on miljoonien arvoinen.
Margret katseli epäillen paperia ja silmäsi sitten mieheen. Tarkoittiko
hän täyttä totta? Ääni ja kasvojen ilme todisti sitä.
— Mutta mitä se esittää? Ettekö luule voivanne selittää asiaa minulle?
Nyt mies jälleen hymyili. Tuo hymyily teki Margretin niin pieneksi ja
vähäpätöiseksi. Ei, hänen kanssaan ei käynyt keikaileminen; Margret
joutui aivan hämilleen niinpian kuin hän vain katsoikin häneen. Mutta
merkillinen mies hän joka tapauksessa oli.
— Voinhan yrittää, sanoi mies yhä hymyillen. Mutta en ole varma
siitä, että se onnistuu. Tiedättekö — oletteko kuullut tai lukenut
jostain, että on tapana mutauskoneen avulla nostaa kultaa jokien
pohjasta Kaliforniassa? Siihen tarkoitukseen käytetään aivan tavallisia
mutauskoneita, jommoisia on kaikkialla satamissa. Mutta niissä on se
vika, että ne tunkeutuvat vain pohjamudan ylimpään kerrokseen, jota
vastoin kultahietaa on runsaammassa määrässä syvemmällä. Tuo piirustus
esittää konetta, jonka avulla voi tunkeutua aina kalliopohjaan saakka.
Ymmärrättekö nyt?
— Ja sen te olette keksinyt? huudahti Margret ihastuneena. Kaikkein
ensimäisenä?
— Niin ainakin luulisin.
— Tämä on siis keksintö — teidän keksintönne!
Mies nyökkäsi päätään. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin ihmetteli vain
mielessään, mitenkä ihastus saattoi kirkastaa ihmisen kasvoja. Hän ei
ollut aikaisemmin huomannut, miten suloinen tyttö oli.
Margret käänsi ja väänsi varovasti paperiliuskaa, ikäänkuin se olisi
ollut miljoonien arvoinen.
— Mitenkä se oikeastaan on, kysyi tyttö epäröiden, keksinnöllehän on
hankittava patentti?
— Niin pitäisi, jotta se tuottaisi jotakin.
— Miksikä ette siis tee sitä?
Mies naurahti, puoleksi huvitettuna, puoleksi katkerana.
— Siihen eivät minun sata dollariani riitä.
— Oh, minä tahtoisin auttaa teitä! huokasi miss Margret.
Tyttö tuumi hetken aikaa. Ajatukset kuohuivat hänen päässään. Sitten
hänen suunnitelmansa oli valmis.
— Sanokaa minulle, voittehan milloin hyvänsä valmistaa toisen
samanlaisen piirustuksen? kysyi hän.
— Voin kyllä! Vielä paljoa paremmankin, naureskeli mies.
— Sitten kai lahjoitatte tämän minulle — muistoksi?
Yhtä kevyeeseen sävyyn kuin tyttö oli kysynyt, vastasi mies epäröimättä:
— Kernaasti.
Siten tapahtui, että Margret Lawsonilla, kiivetessään Pine Mountainiä
alas sinä päivänä, oli miljoonien arvoinen pieni paperiliuska povellaan.