XIII.

Insinööri Hillberg tuli eräänä päivänä huvilaan vieraisille.

Hän oli rouva Pattersonin lähin naapuri — niin, oikeastaan ainoa

naapuri. Hän asui näet sen barakin sivurakennuksessa, jonka

Kasteluosakeyhtiö oli rakennuttanut työmiehiään varten. Parasta aikaa

oli barakki aivan tyhjä lukuunottamatta Hillbergin neekeripalvelijaa

ja vahtia. Kahdenkymmenen mailin laajuudelta ei ollut muita ihmisiä

paitsi puolta tusinaa farmariperheitä, jotka asuivat hajallaan vuorien

eteläpuolella.

Nämät farmarit katkeroittivat insinööri Hillbergin elämän. He olivat

ostaneet maata siinä toivossa, että Kasteluosakeyhtiö alkaisi

toimintansa, mutta kuiva aika oli aikoja sitten jo alkanut, eikä

ainoatakaan pisaraa vettä oltu laskettu janoaville pelloille. Sato oli

mennä aivan hukkaan, mikä merkitsi täydellistä häviötä farmareille,

sillä he olivat panneet kaikki varansa ja enemmänkin maahan. Ja niiden

asema, jotka olivat ostaneet velalla sekä maat, siemenet, työkalut että

rakennusaineet, oli kerrassaan epätoivoinen.

Luonnollisesti nämä onnettomat ihmiset hyökkäsivät insinöörin kimppuun,

uhaten ottaa hänet hengiltä, jollei hän hankkisi heille vettä.

Mutta sulkuportit olivat sinetillä suljetut. Hillbergin mielestä

oli tosin mieletöntä, että viattomat ihmiset kadottaisivat koko

omaisuutensa siksi, että yhtiön laskuissa oli tapahtunut pieni erehdys,

mutta hänen täytyi alistua maan lakeihin, miten naurettavia ja

epäoikeutettuja ne hänen mielestään olivatkin. Jos hän olisi rikkonut

sinetin, olisi hän joutunut vankeuteen. Mielemmin hän siis otti vastaan

raivoavien farmarien uhkaukset.

Hillberg oli yksi noita ruotsalaisia insinöörejä, jotka hiukan

kaikkialla maailmassa ovat mukana uusia uria uurtamassa, kun on

kysymyksessä uuden maan valloittaminen sivistykselle. He rakentavat

siltoja, maanteitä ja rautateitä ilman että kukaan käsittää, ja

kaikkein vähinten he itse, minkä suurtyön he täyttävät ihmiskunnan

kehityksessä. Tuhansien vaikeuksien, alituisen hengenvaaran alaisina

he kaikessa hiljaisuudessa tekevät tämän työnsä. He ovat sankareita —

heidän elämänsä on sankarin, samoinkuin heidän kuolemansakin. Mutta

harvojen työlle heidän oma aikansa tai tulevaisuus antaa oikean

arvonsa. Heidän nimensä unohtuvat, ja ruoho saa häiritsemättä kasvaa

heidän haudoillaan.

Hillberg oli ollut siksi kauan lännessä, että hän oli oppinut tuntemaan

sen kovat lait. Olemassaolon taistelu ei ollut kadottanut vielä

alkuperäisiä muotojaan, ja menestys riippui useinkin siitä, kellä oli

tarkin silmä ja nopein käsi. Kun farmarit uhkasivat hänen henkeään,

tarkoittivat he täyttä totta. Hän oli heidän mielestään heidän

oikeutensa tiellä, ja ajasta vain riippui, milloin he raivaisivat tämän

esteen tieltään.

Mutta Hillbergin mieleen ei edes juolahtanut pelastaa henkensä

avaamalla sulut. Hän oli rohkea mies, ja monesti öisin hän oli yhdessä

vahdin kanssa valvonut vesisäiliön ääressä, revolveri ladattuna ja

kaikki aistit jännitettyinä. Hänen ainoa pelastuksentoivonsa oli se,

että asia pian tulisi oikeudessa käsiteltäväksi. Langetkoon ratkaisu

kenen eduksi hyvänsä, joka tapauksessa vesi saisi vapaasti virrata

säiliöstä, vahtien hengenvaara välttyisi ja yhtiö mahdollisesti

pelastuisi.

Hän oli usean kerran käynyt Starvillessä, missä piirituomari asui

ja selittänyt hänelle miten epätoivoisessa tilassa asia oli sekä

kehottanut häntä kiirehtimään ratkaisua. Mutta odotettiin tärkeää

asiapaperia, jonka kantaja oli sanonut lähettävänsä, eikä tuomari

luvannut muuta apua kuin pari miestä vahdin vahvistukseksi. Hillberg

ei kuitenkaan huolinut ottaa tätä apua vastaan. Olihan päivän selvää,

että kantaja ehdoin tahdoin viivytteli asiapaperin lähettämistä ja että

tuomari oli lahjottu.

Raskaat huolet painostivat siis sen miehen mieltä, joka tuli mrs

Pattersonin luo käymään. Elinor näki hänet ensi kertaa, mutta naisen

vaistolla hän huomasi heti, että jokin asia painosti häntä. Vaikea ei

ollutkaan viekoitella esille hänen huolensa syytä, sillä mistä sydän on

täysi, siitä suu puhuu.

Kun Hillberg alkoi puhua Kasteluosakeyhtiön kireästä tilasta,

oletti hän, että Elinor rouva tunsi ennestään asian laadun. Siksipä

hän suuresti hämmästyi, kun tämä kysymällä yhtä ja toista ilmaisi

tietämättömyytensä.

Hall oli näet salannut Elinor rouvalta koko asian, ja kun nuori leski

oli nyt kadottanut kaiken toivon miehensä suhteen, ei hän enää avannut

sanomalehtiäkään, jotta tämäkin tiedonlähde oli häneltä suljettu. Ainoa

mistähän oli selvillä, oli se, että yhtiö oli perustettu ja että hänen

miehensä lempiajatus siten oli tullut toteutetuksi. Hän oli otaksunut,

että Hall oli ajanut asiaa, ja hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa

oli sen johdosta herännyt uudelleen häntä kohtaan.

Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli nyt, mihin kurjaan tilaan yhtiö

oli joutunut. Ja hän tiedusteli asiaa lähemmin. Hillberg oli valmis

kertomaan hänelle kaikki — se on, sen verran kuin hän itse tiesi — eikä

kestänyt kauan, ennenkuin Elinor rouva suureksi hämmästyksekseen oli

selvillä koko jutusta. Ehkeipä afäärejä sittenkään ollut niin vaikea

käsittää kuin hän oli luullut. Ei ainakaan tätä.

Hän oli kovin pahoillaan kuullessaan pikku osakkeiden omistajien ja

farmarien tappioista. Heidän hätänsä koski hänen säälivään sydämeensä,

ja hän päätti voimiensa mukaan auttaa heitä. Farmarithan olivat siksi

lähellä, että hän saattoi ulottua heihin.

Tähän saakka hän oli kokonaan syventynyt omaan suruunsa. Hillbergin

kertomukset olivat äkkiä selvittäneet hänelle, että hänellä oli

muutakin tekemistä kuin vain surra. Hän tahtoi tehdä samaa mitä Henry

Pattersonkin tällaisessa tilanteessa olisi tehnyt. Henry ei olisi

sallinut kenenkään kärsiä vahinkoa hänen tähtensä, vaan uhrannut

viimeisenkin penninsä vahinkojen korvaukseen.

Samoin hänkin tahtoi toimia.

Hillberg, jolle Elinor rouva uskoi suunnitelmansa, piti sitä aivan

mielettömänä ja katui, että hän lainkaan oli puhunut hänelle asiasta.

Nainen saattoi vain tuolla tavalla heittäytyä keskelle tulta, sen

sijaan että hän olisi antanut asioiden kehittyä itsekseen. Mutta

syvimmässä sielussaan hän ihaili kuitenkin hänen auttamishaluaan,

samoinkuin hän ensi hetkestä saakka oli ihaillut hänen surunvoittoista

kauneuttaan.

Hillberg kielsi häntä kuitenkin sekaantumasta koko juttuun. Tosin raha

oli ainoa, mikä saattoi tehota farmareihin, mutta sillä kannalla kuin

asiat nyt olivat, olisi se vain hukkaan heitettyä vaivaa. Sitä paitsi

heidän vahinkonsa nousivat hyvinkin suuriin summiin.

— Miten paljon luulette tarvittavan, jotta nuo ihmisparat olisivat

tyydytettyjä, kysyi Elinor rouva.

Hillberg laski hetken aikaa. Sitten hän nimitti kuuslukuisen summan.

— Heidän todellinen vahinkonsa nousee siihen summaan, lisäsi insinööri,

mutta enpä luule heidän siihen tyytyvän. Heillä on näet toivoa saada

paljoa enemmän, jos he vaativat yhtiöltä vahingonkorvausta, mitä jotkut

heistä jo ovat tehneetkin.

Elinor rouva katsahti hämmästyneenä insinööriin. Niin suurien summien

arvoisiksi ei hän olisi olettanut muutamia farmareja. Hän huomasi,

että asia oli paljoa monimutkaisempi, kuin mitä hän oli luullut. Hänen

hyvä sydämensä oli tehnyt hänelle kepposet, ja hän pahastui hiukan

ajatellessaan, miten naiivina mr Hillberg häntä varmaankin piti.

Mutta hän pysyi sittenkin suunnitelmassaan, ja pyydettyään insinööriä

ilmoittamaan hänelle, miten asia kehittyisi, istahti hän kirjoittamaan

Hallille ja pyysi häntä lähettämään tarpeellisen summan hänen

omaisuudestaan erästä hyväntekeväisyystarkoitusta varten.

* * * * *

Miss Lawson oli kovin pahoillaan, kun hän palattuaan pitkältä

kävelyretkeltä sai kuulla, että mr Hillberg oli käynyt huvilassa hänen

poissaollessaan. Hän oli niin pahoillaan, että hän melkein itki. Rouva

Elinorin täytyi vasten tahtoaan hymyillä, ja lempeään tapaansa hän

härnäili nuorta tyttöä hänen tähtensä.

— Ei, minä inhoan häntä, vastasi miss Margret. Mutta — hänhän on ainoa

mies sadan mailin alalla!

Tämä huudahdus paljasti miss Margretin salaisen sydänsurun: hänen oli

ikävä täällä erämaassa ilman miehisiä tuttavia, joiden kanssa hän

saattoi liehakoida. Pieni, soma kahdeksantoista-vuotias neitonen oli

luullut, että täällä olisi ainakin jokunen »cowboy», sellainen kuin

Broncho Billy, joka oli sankarina kaikissa niissä filmidraamoissa,

joita hän oli nähnyt elävissäkuvissa. Mutta väijyvistä katseistaan

huolimatta hän ei ollut nähnyt ainoatakaan kävelyretkillään. Ainoa

mies, jonka hän oli metsässä kohdannut, oli eräs vanha farmari, jolla

oli koukkunenä ja paksu iho kuin nahka, ja tämä oli katsellut häntä

niin salavihkaisesti, että Margret oli oikein pelännyt.

Hän oli tavannut insinööri Hillbergin Cheyennessä, milloin hänen isänsä

oli pyytänyt häntä jäämään heille päivällisille. Siellä hänen oli ollut

vaikea sietää häntä, sillä hänen ihonsa oli kovin ruskea ja kätensä

känsäiset — aivankuin päivätyöläisen — ja kaiken lisäksi hän oli

kohdellut häntä kuin pientä tyttöä, mikä suuresti oli loukannut hänen

itsetietoisuuttaan. Mutta täällä, erämaassa, kelpaisi hän kuitenkin —

paremman puutteessa!

Nyt Margretin päähän pälkähti, että tuo suuri, tyhmä mr Hillberg oli

heti paikalla rakastunut Elinor rouvaan. Sillä hänestä oli aivan

luonnollista, että kaikki miehet rakastuisivat tähän kauniiseen

naiseen. Mitenkä he olisivat voineet olla rakastumatta, kun hän oli

niin häikäisevän kaunis? Olihan hänen hipiänsäkin aivan maidonvalkea,

jotavastoin Margret oli päivettynyt kuin mustalainen...

Siksi pikku Margret neiti tuskin saattoi pidättää kyyneleitään

kuullessaan mr Hillbergin käyneen talossa.

— Jos hän vielä toistenkin sattuu tulemaan sinun poissaollessasi,

lohdutti Elinor rouva, niin nostan lipun tankoon, jotta tiedät palata

kotiin.

Mutta Margret ei tarvinnut tätä merkkiä. Ei kulunut montakaan päivää,

kun nuori insinööri avasi jälleen villiintyneen puutarhan portin

huvilan edustalla. Astuessaan verannalle täytyi hänen kulkea aivan miss

Margretin ohi, joka jo kaukaa oli nähnyt hänen tulevan ja asettunut

mahdollisimman edulliseen asentoon riippumattoonsa.

Insinööri pysähtyi ja tervehti niin hämmästyneenä, että Margret

ihmetteli, eikö Elinor todellakaan ollut kertonut insinöörille, että

hän oli täällä.

He vaihtoivat muutamia leikillisiä sanoja, sitten insinööri kysyi,

oliko rouva kotona. Hänen kysymyksensä tuli niin äkkiä, että Margret

täydellä syyllä saattoi olla loukkaantunut. Hän saattoi hänet kuitenkin

sisään ja he löysivät Elinor rouvan pohjoisenpuoleisella parvekkeella

lukemassa vastasaapunutta kirjettä. Margret, ottaessaan tuon kirjeen

vastaan kirjeenkantajalta, oli huomannut, että kuoressa oli Oscar E.

Hallin firmamerkki.

Margret katui, että hän oli seurannut mukana sisään. Sillä mr Hillberg

ei nähnyt eikä kuullut häntä. Hän alkoi heti keskustella Elinor

rouvan kanssa asioista, joista hän ei ymmärtänyt muuta, kuin että ne

koskettelivat sulkulaitteita Pine Mountainin juurella sekä farmeja

alangolla. Mutta hän huomasi heidän kasvojeneleistään, että kumpikin

oli hyvin huvitettu asiasta, ja että Elinor oli tavallista kalpeampi.

Siinä ei ollut mitään kummaa, sillä kirje, jonka hän vasta oli lukenut,

olisi saattanut minkä naisen hyvänsä kalpenemaan; ja harvapa luettuaan

sellaisen kirjeen olisi kyennyt keskustelemaan niin vilkkaasti kuin hän

nyt.

Hall valitti, ettei hän voinut suostua Elinorin pyyntöön ja lähettää

hänelle kysymyksessäolevaa rahasummaa. Niinkuin hän kai tiesi,

oli hänen omaisuutensa kiinnitetty firmaan, ja nykyisinä tukalina

raha-aikoina ei firma olisi sietänyt niin suurta suoneniskua, varsinkin

kun paljon varoja oli kiinni Kasteluosakeyhtiössä.

»Jos te kuitenkin», kirjoitti hän edelleen, »välttämättä

tarvitsette näitä rahoja, niin luovutan ne suurimmalla mielihyvällä

yksityiskassastani. Lähipäivinä pyydän saada käydä luonanne sopiaksemme

lähemmin asiasta.»

Tämän kirjeen ensi vaikutelma oli hirveä. Hän, Elinor Coyne Patterson,

ei ollut siis enää rikas, vaan pakotettu ottamaan vastaan tilapäistä

lainaa tyttärensä holhoojalta! Tai, jos tämä kielto riippui

satunnaisesta rahapulasta, niin näytti sittenkin siltä, kuin hän ei

enää voisi vapaasti käyttää omaisuuttaan, vaan oli holhouksenalainen

samoinkuin pikku Ingakin! »Jos te kuitenkin välttämättä tarvitsette»

— nämät sanat todistivat muutosta hänen elämässään, jommoista hän

ei koskaan olisi voinut uneksiakaan. Vuotuinen kannatus, jonka

Henry Patterson testamentissaan oli määrännyt hänelle ja hänen

tyttärelleen, oli niin runsas, ettei hän koskaan olisi voinut kuluttaa

edes toista puolta siitä, mutta nyt näytti siltä, kuin näitäkin

rahoja kontrolleerattaisiin tai jostakin syystä vedettäisiin firman

rahaajauhavaan myllyyn. Jollei näin olisi asian laita, olisi hänen

anoamansa summa ilman muuta lähetetty hänen käytettäväkseen.

Ensi kertaa sen jälkeen kun hän oli joutunut leskeksi iski häneen

se pelottava ajatus, että ehkei hänellä ja hänen pikku tyttärellään

jonakuna kauniina päivänä olisikaan kaikkea mitä he tarvitsivat ja

toivoivat.

Mr Hillbergin tuomat tiedot eivät myöskään olleet hyviä. Hän kertoi,

että toisetkin farmarit olivat nyt oikeuden tietä vaatineet yhtiöltä

korvausta niistä vahingoista, joita he olivat kärsineet, kun sato veden

puutteen vuoksi auttamattomasti oli mennyt hukkaan. Heidän vaatimansa

vahingonkorvaus tuottaisi täydellisen häviön yhtiölle.

Elinor rouva väänteli valkeita käsiään. Kunpa hänellä nyt vain

olisi ollut ne rahat, joita hän oli Hallilta pyytänyt, olisi hän

epäilemättä voinut rauhoittaa farmareita ja pelastaa yhtiön — miehensä

lempisuunnitelman.

Muutamia minuutteja sitten ei hän ollut kiinnittänyt vähintäkään

huomiota Hallin lainatarjoukseen. Hänestä oli tuntunut aivan

mielettömältä, että hän, Elinor Coyne Patterson, olisi pakotettu

lainaamaan rahaa sellaiselta nousukkaalta kuin Hall oli. Mutta

Hillbergin tiedonanto oli saattanut hänet jonkinmoiseen kuumeeseen.

Nyt hän olisi lainannut summan vaikka pahimmalta viholliseltaan. Sillä

hän tahtoi tarttua asiaan. Miehensä muiston vuoksi hänen oli pakko

auttaa viattomasti kärsiviä farmareita sekä samalla pelastaa hänen

lempiyrityksensä.

Kun Hillberg palasi barakkiinsa, oli hänellä taskussaan paperi, johon

Elinor rouva oli hermostuneella käsialalla kirjoittanut seuraavan

sähkösanoman:

»Hall, Chicago, tulkaa heti. E. P.»

Ratsastavan lähetin kera se oli lähetettävä lähimmälle

sähkösanoma-asemalle.

Mutta pikku miss Margret nyrpisti tyytymättömänä suutaan, kun Hillberg

läksi huvilasta. Tämä oli vaihtanut tuskin kahtakymmentä sanaa hänen

kanssaan.