Seuraavana päivänä Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat 60:een.
Mutta samalla vanha Lawson oli päässyt asian perille.
Hän oli käynyt puhuttelemassa muutamia välittäjiä, jotka aikaisemmin
olivat olleet asioissa Henry Pattersonin kanssa, ja heiltä hän sai
kuulla, mitä kehnoa peliä Oscar E. Hall oli pelannut kulissien takana.
Noin kuukausi sitten oli koko joukko Kasteluosakeyhtiön osakkeita
päästetty markkinoille. Yhteensä ne muodostivat varsin tuntuvan osan
koko osakepääomasta, mutta myöjä oli pienissä osissa päästänyt ne
liikkeelle, jotta epäilyksiä ei syntyisi. Ja koska yritystä pidettiin
hyvin vankkana, niin oli niiden hinta pysynyt jokseenkin tasa-arvossa.
Vaikkei myöjän eikä ostajan nimiä tiedettykään vielä, niin oli varsin
helppo arvata kuka myöjä oli. Sillä yhdellä ainoalla henkilöllä
oli suuremmassa määrässä näitä papereita, ja se mies oli Oscar E.
Hall. Hän omisti itse kolmannen osan ja saattoi sitä paitsi vapaasti
käyttää Pattersonin firman kolmatta-osaa. Ja nyt oli hän päättänyt
painaa osakkeiden arvon alas saadakseen ne kaikki käsiinsä. Siten hän
voittaisi kaksi miljoonaa!
Kun Lawson pääsi Hallin vehkeitten perille, ei hän tietenkään mennyt
suoraa päätä hänen luokseen ilmoittamaan, että hän oli paljastettu.
Hall vain nauraisi ivallisesti hänelle. Sen sijaan hän aikoi käyttää
yhtä salaperäisiä keinoja kuin Hall itsekin ja yllättää hänet aivan
äkkiarvaamatta.
Lawson ryhtyi heti toimiin. Eräältä Pattersonin ystävältä, jolle hän
oli uskonut suunnitelmansa, hän sai tarvittavan pääoman lainaksi ja
pani sitten kaikki välittäjät liikkeelle. Hänen käskynsä kuului:
ostakaa kaikki Kasteluosakeyhtiön osakkeet, jotka ilmestyvät
markkinoille! Kova ottelu siitä tulisi syntymään, sillä Hall
tavoitteli niitä myöskin, mutta Lawson luotti asiamiestensä suurempaan
toimekkuuteen.
Itsekkäistä pyyteistä ei Lawson ryhtynyt tähän vaaralliseen peliin.
Voitto tulisi lankeamaan kokonaan Pattersonin firmalle, ja Lawson
voisi iloita siitä, että hän pelastaisi rakkaan päällikkönsä lesken
täydellisestä perikadosta sekä samalla nujertaisi Hall roiston. Lawson
oletti näet, että Hall oli pannut koko omaisuutensa tähän yritykseen,
ja jos se epäonnistuisi, niin hänen häviönsä olisi myös täydellinen.
Lawsonin oli vaikea salata vihamielisiä tunteitaan Hallilta. Joka
kerta kun heidän miljoonakaupungissa oli pakko tavata toisensa, olisi
vanha kunnon ukko tahtonut iskeä nyrkillään viekasta roistoa kasvoihin
ja sanoa miten suuresti hän häntä halveksi. Siksipä hän tyytyväisin
mielin nojautui vaunun tyynyjä vasten, kun hän jälleen saattoi istahtaa
länteen kiitävään junaan.
* * * * *
Kun Lawson palasi Cheyenneen, uhrasi hän suuren osan aikaansa
osakkeiden omistajille, jotka ahdistivat yhtiön konttoria. Hänen
oli heitä kovin sääli. Monelle näistä pikkuomistajista merkitsi
osakkeiden laskeutuminen heidän säästöjensä kadottamista. Koska Lawson
toistaiseksi vielä ei voinut paljastaa Hallin vehkeitä, niin ei hän
myöskään voinut estää näitä pikkuomistajia myömästä osakkeitaan. Eivät
he myöskään ottaneet uskoakseen Lawsonin vakuutuksia, että yhtiön tila
oli aivan vankka, sillä sanomalehdet uskottelivat lukijoilleen aivan
toista, samoinkuin firman chicagolainenkin konttori vastasi kaikkiin
tiedusteluihin, että sen asema oli aivan toivoton.
Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat viiteenkymmeneen, mutta
sitten ne pysyivät siinä hinnassa jonkun aikaa. Asia tuntui
kovin salaperäiseltä, sillä ostajia ei koskaan puuttunut näiltä
silminnähtävästi aivan arvottomilta papereilta. Ja Lawsonilla oli täysi
syy olla tyytyväinen, sillä ei montakaan osaketta livahtanut hänen
asiamiestensä ohi. Hallilla sen sijaan oli kehnot apulaiset.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Elinor Patterson eräänä päivänä
ilmestyi Cheyenneen. Hän aikoi yhdessä pikku Ingan kanssa asettua
joksikin aikaa läheiseen Cottonwoodiin asumaan.
Kuumuus oli vihdoinkin karkoittanut hänet Chicagosta, mutta ei yksin
sekään. Yhtä vähän kuin ihmiset aavistivat, miten kauan Elinor rouva
oli odottanut miestään kotiin palaavaksi, yhtä vähän he tiesivät,
mikä hirveä epätoivo oli vallannut hänet päästyään varmuuteen siitä,
että hänen miehensä todellakin oli kuollut. Siksi hänen oli mahdoton
oleskella muitten ihmisten ilmoilla, vaan etsi yksinäisyyttä ja rauhaa.
Mutta että yksinäisyys voisi käydä hänelle vaaralliseksi, ehkäpä johtaa
vaikeaan kriisiinkin, sen vanha, uskollinen Lawson ymmärsi nähdessään
edessään Elinor rouvan laihtuneet, muuttuneet kasvot. Hänellä täytyi
paitsi Ingaa olla joku muukin seuranaan, jonka kanssa hän voisi puhua
ja olla yhdessä. Niinpä hän ehdotti hänelle, että hänen tyttärensä,
Margret Lawson, saisi seurata mukana. Hän esitti asian kuitenkin siten,
ettei Elinor rouva käsittänyt oikeaa syytä tähän pyyntöön, vaan luuli
tekevänsä vain palveluksen miehensä vanhalle apulaiselle.
Neiti Margret Lawson oli kovin ihastunut saadessaan seurata rouva
Elinorin mukana. Hän ihaili suuresti tätä nuorta, kaunista leskeä,
joka puolestaan osoitti suurta ystävällisyyttä äidittömälle tytölle,
ja iloitsi suuresti saadessaan matkustaa hänen kanssaan Cottonwoodiin,
joka sijaitsi aivan erämaan keskellä.
Cottonwoodin bungalow, jossa Henry Patterson oli viikkokausia
oleskellut saadakseen levätä ja rauhassa työskennellä tehdessään
suurenmoisen suunnitelmansa laskelmia ja mittauksia, oli hyvin
yksinkertainen pieni rakennus. Ei kukaan ollut käynytkään siellä sen
jälkeen kun sen isäntä, viimeisen kerran oleskeltuaan siellä, oli
sulkenut oven jäljessään. Syvän liikutuksen vallassa Elinor rouva
astuikin nyt sen kynnyksen yli, hänestä tuntui, kuin hänen miehensä
henki olisi yhä täällä viipynyt. Matalat, pienet huoneet olivat
täynnä muistoja hänestä. Ei ainoatakaan huonekalua tai kapinetta
ollut talossa, jota hän itse ei olisi hankkinut tänne tai pidellyt
kädessään. Kaikkialla vallitsi mitä ankarin yksinkertaisuus, ainoa
koriste kirjoituspöydällä oli Elinor rouvan miniatyyrikuva, jota
Henry Patterson aivan erikoisesti oli rakastanut. Hopeisten kehysten
ympärillä oli yhä vieläkin lakastunut orvokkikiehkura, jonka hän
varmaankin itse oli poiminut viimeksi talossa ollessaan.
Rouva Elinor ei ollut koskaan käynyt täällä, sillä hänen miehensä ei
ollut tahtonut näyttää sitä hänelle ennenkuin se olisi täysin kunnossa.
Mutta tänä keväänä hänen oli ollut määrä tuoda hänet tänne; he olivat
aikoneet viettää täällä pari viikkoa kahden, ja muistaessaan sitä tunsi
Elinor rouva syvää surua ja kaihoa.
Jos hän olisi ollut yksin, niin täällä hän olisi voinut kokonaan vajota
entisiin muistoihinsa, jotka salaperäisellä voimallaan viekoittelivat
häntä puoleensa. Mutta hänellä oli pikku Ingansa, jonka riemulla ei
ollut rajoja päästessään nyt kerta oikein maalle. Se oli hänelle
jotakin aivan uutta; hän ei ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia
kuin täällä, ei koskaan aurinko ollut paistanut niin kirkkaalta terältä
kuin täällä. Hän voimistui ja virkistyi aivan silminnähtävästi, ja
hänen toimintahalunsa oli aivan rajaton. Lastenhoitaja ei tahtonut
mitenkään jaksaa juosta hänen kanssaan metsässä ja vuorella.
Neiti Margret sen sijaan oli Ingan väsymätön seuralainen, sillä hän oli
yhtä utelias kuin lapsikin näkemään seutua. Ei kestänyt kauan ennenkuin
nuori tyttö oli huomannut, että Elinor rouva viihtyi parhaiten
yksiksensä. Turhaan hän oli yrittänyt saada häntä avaamaan sydäntään
hänelle — hän olisi näet niin kernaasti tahtonut tietää, miltä tuntui
olla nuori, hurmaavan kaunis leski, jonka mies oli hukkunut mereen.
Mutta kun hän ei voinut saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, käänsi hän
huomionsa kiitollisempiin ja vähemmän salaperäisiin seikkoihin. Ja
siten Elinor rouva sittenkin tuli oleskelleeksi suurimman osan päivää
yksikseen muistoinensa ja suruinensa.