Kun Hall väitti Elinor rouvalle, että se »älykäs» tuuma, jonka
nojalla Pattersonin firma oli kadottanut satoja tuhansia, oli Henry
Pattersonin, ei hän ollutkaan aivan väärässä. Sillä itse ajatus olikin
Henry Pattersonin. Mutta syynä firman vahinkoon oli se, että Hall,
joka ajoi firman asioita, samalla oli sen vastustaja. Sen, minkä firma
kadotti, sen Hall korjasi omaan taskuunsa.
Liikkeen palveluksessa olevia henkilöitä ihmetytti suuresti, miksikä
Hall varasi itselleen kolmannen osan sen yhtiön osakkeista, jonka
oli määrä toteuttaa Pattersonin suurenmoinen kastelusuunnitelma. He
eivät ymmärtäneet myöskään, miksikä tämä yritys, jonka Patterson oli
ajatellut jäävän firman omaksi, muodostettiin osakeyhtiöksi, josta
kolmannen osan omisti firma, toisen kolmanneksen Hall ja viimeinen
kolmannes jaettiin pienemmille merkitsijöille. Vahingonvaara ei
sivullisesta tuntunut niin suurelta, ettei firma olisi jaksanut sitä
yksin kestää.
Varsinkin oli Hallin käytös harmittanut vanhaa Lawsonia, sillä hänestä
tuntui aivan väärältä, että Hall tahtoi itselleen riistää kolmannen
osan voitosta, joka olisi kuulunut kokonaisuudessaan firmalle. Hän oli
niin hermostunut, ettei Hallkaan voinut olla sitä huomaamatta — ja hän
luuli myös tietävänsä syyn siihen. Lawson ei ollut koskaan sietänyt
Hallia, nyt hän suorastaan säihkyi sappea ja vihaa.
Lawson, joka oli täysin luotettava ja uskollinen isäntä-»vainajaansa»
sekä liikettä kohtaan, oli aina ollut Hallin silmätikku, ja hän odotti
vain tilaisuutta, milloin hän voisi päästä hänestä eroon. Erottaa häntä
hän ei voinut — se olisi ollut isku vasten Elinor rouvan kasvoja,
hän kun pani suurta arvoa tähän vanhaan mieheen. Hall oli koettanut
monella tavalla osoittaa Lawsonille, ettei häntä enää tarvittu liikkeen
palveluksessa, saadakseen hänet itsestään eroamaan. Mutta Lawson oli
paksunahkainen. Eivät mitkään viittaukset tepsineet häneen. Päinvastoin
hän kävi vain sitä ärhäkämmäksi, mitä enemmän hän pääsi uuden johtajan
kujeiden perille. Päivä päivältä hän kävi siten epämukavammaksi
Hallille. Hänen täytyi vapautua hänestä.
Ukko Lawson hämmästyi aika tavalla, kun hänet eräänä päivänä
korotettiin konttoripäälliköstä uuden Kasteluosakeyhtiön johtajaksi
paria tuhatta dollaria suuremmalla palkalla. Hän aikoi ensin kieltäytyä
tarjouksesta, sillä hän vainusi jotakin sen takana. Hall oli varmaankin
järjestänyt asian täten, joskin asia kävi johtokunnan nimissä. Mutta
hän huomasi, ettei hän kaikesta murisemisestaan huolimatta voinut estää
asioiden kehitystä Pattersonin firmassa, jota vastoin hän Wyomingissa,
jossa nuo suurenmoiset kastelusuunnitelmat aiottiin toteuttaa, voisi
tehdä suuria palveluksia Henry Pattersonin leskelle. Johtaja-»vainaja»
oli ennen onnetonta matkaansa useasti puhunut tästä suunnitelmasta,
jonka merkitys kansantaloudelliselta kannalta katsottuna oli tavattoman
suuri. Ja Lawson oli saanut sen käsityksen, että tämä yritys oli paljoa
tärkeämpi Pattersonin firmalle, kuin mitä Hall itse aavistikaan.
Kun hän lupasi ottaa vastaan tarjouksen ja muuttaa Cheyeneen, päätti
hän lujasti, ettei Henry Pattersonin lempiajatus ainakaan saisi tulla
pilatuksi tai väärinkäytetyksi.
Kun hän yhdessä insinööri Hillbergin kanssa, joka oli johtanut
töitä paikalla, ensi kerran kävi siellä, täytyi hänen myöntää, että
Pattersonin tuuma näytti vielä paljoa edullisemmalta todellisuudessa
kuin kartalta katsottuna. Kaikki poraus- ja patorakennustyöt olivat
suoritetut jo keväällä, ja vuorivirta, joka kuohuen kohisi Pine
Mountainin rosoista seinää alas, oli ihmiskäden pakotuksesta johdettu
suureen vesisäiliöön, aivankuin järveen, joka osittain oli hakattu
vuoreen, osittain keinotekoisesti rakennettu. Tarkoitus oli näet,
että talvisin ja keväisin kerättäisiin vettä tähän säiliöön, jotta
kuivina kesinä voitaisiin siitä kastella sitä laajaa tasankoa, joka
levisi silmänkantamattomiin vuoren eteläpuolella. Siellä täällä oli jo
alettu viljellä pieniä maapaloja, eikä kestäisi niinkään monta vuotta,
ennenkuin koko autio preeria olisi muuttunut aaltoilevaksi, viljavaksi
pelloksi. Tämä tehtävä oli sellaisen miehen kuin Pattersonin arvoinen,
ja Lawson surkutteli vain, ettei hän itse saanut nähdä yrityksensä
toteuttamista.
Kaikki näytti olevan parhaassa kunnossa. Lawson, joka tähän mennessä
oli nähnyt vain insinöörien piirustuksia ja karttoja, hämmästyi
suunnitelman laajuutta, kun hän mr Hillbergin kanssa käveli jokivartta
pitkin suurta johtokanavaa kohti, joka oli kaivettu alangon läpi.
Maa oli täällä vuoren alapuolella tiheää pensaikkoa, joka jokirannassa
muuttui pajumetsiköksi. Tunkeutuessaan tiheikön läpi joutuivat he äkkiä
paikalle, missä jokiuoma oli levennyt tuntuvasti, ja sen epätasaiset,
alasvierineet äyräät todistivat ihmiskäden jälkiä. Lawson pysähtyi ja
katseli ihmeissään ympärilleen. Hän tarkasteli kallionkuvetta, joka
muodosti yhden lammikon sivuista. Pensaitten takaa häämöitti jotain,
mikä ei ollut kasvullisuutta eikä kivimuodostusta.
Hän tunkeutui paikalle ja joutui siten rakennusraunioitten luo.
Oikeastaan ei ollut muuta kuin kivijalka jäljellä, sekin sammaleen
ja heinän peitossa. Seuraten äkillistä mielijohdetta hän palasi
jokirantaan, kurkisteli veteen ja vihelsi pitkään.
— Oliko teillä tästä aavistusta? kysyi hän.
Insinööri, joka oli seurannut ukon liikkeitä puoleksi huvitetuin,
puoleksi levottomin ilmein, naurahti. Lawsonin ketteryys ja tarmo
ihmetytti häntä, sillä hän oli lyhytkasvuinen, lihavanpuoleinen mies ja
kaikkea muuta kuin tottunut liikkuvaan elämään.
— Oli kyllä, vastasi hän. Että täällä on kerran ollut pieni mylly ja
pato, ei ole mikään salaisuus.
Lawson katseli lakkaamatta veteen. Se oli kahdeksan tai kymmenen jalan
syvyistä, mutta kirkasta kuin kristalli, ja siksipä saattoi selvästi
erottaa virran pohjalla joukon suuria kiviä, jotka yhdessä rivissä
kulkivat uoman poikki. Kauempana oli yhtä pitkien välimatkojen päässä
toisistaan paaluja, joiden päät pistivät ulos vedestä.
Lawson tuumi.
— Tiedättekö, onko yhtiö ostanut oikeuden tähän veteen? kysyi hän.
— Mr Hall sanoo, ettei siinä ole mitään ostettavaa, vastasi insinööri.
Me emme polje kenenkään oikeutta, jos annammekin veden virrata siinä
uomassa, jossa se aina on kulkenut.
— Kenen oma tuo mylly on?
— En tiedä. Luultavasti ei kenenkään. Sehän on useita vuosia jo ollut
autiona, niinkuin näette.
— Entäs maa — kuka sen omistaa?
— Yhtiö. Aina tuon kukkulan juurelta saakka, missä maja seisoo. Se on
Pattersonin perheen oma. Mr Patterson asui siinä, kun hän teki täällä
laskujaan.
— Kuka omisti majan aikaisemmin?
— Myllynomistaja varmaankin. Kukaan ei tiedä kuka hän oli. Hän kuoli
varmaankin kauan sitten.
Vanha Lawson pudisti päätään. Hänestä tuntui varsin merkilliseltä,
ettei vanha mylly eikä lampi ollut yhtiön karttoihin merkitty. Hall
ei ollut myöskään koskaan maininnut niistä sanaakaan. Voisi koitua
paljonkin ikävyyksiä, jollei tätä seikkaa otettaisi huomioon. Lawson
tiesi liiankin hyvin, miten kokematon ja huolimaton Hall saattoi olla,
siksipä tämäkään laiminlyönti ei ihmetyttänyt häntä.
Lawson kirjoitti heti asiasta Hallille, ja samalla hän antoi
salapoliisitoimistolle toimeksi ottaa selkoa, kuka oli vanhan myllyn
omistaja. Hallin vastaus viipyi kauan. Sen sijaan salapoliisitoimisto
ilmoitti jonkun viikon kuluttua, että pari kuukautta sitten mylly oli
joutunut uudelle omistajalle. Entinen omistaja, vanha Tarssney niminen
köyhä ukko, joka asui kauempana sisämaassa, oli myönyt myllyn kaikkine
oikeuksineen eräälle chicagolaiselle välittäjälle, Rudolf Salelle, joka
luultavasti oli ostanut sen toisen henkilön nimessä. Kuka se oli, siitä
ei toimisto ollut saanut selkoa.
Nämä tiedot tuottivat Lawsonille suurta levottomuutta. Varmaankin
jotakin juonta punottiin yhtiötä vastaan, ja vanha mylly oli siinä
valttina. Ja Rudolf Sale, tuo huonomaineinen keinottelija, jota ei
kuitenkaan voitu saada edesvastuuseen teoistaan, piteli juonen lankoja
käsissään. Kuka hänen takanaan mahtoi seisoa?
Vanha Lawson muisti nähneensä välittäjän nimen hankkeiden yhteydessä,
joiden hän tiesi lähteneen Hallista. Mitäpä, jos asian laita olisi
samoin nytkin? Tuo ajatus pani rehellisen Lawsonin pään aivan pyörälle.
Tähän saakka hän oli pitänyt Hallia tyhmänrohkeana pelaajana,
kokemattomana keinottelijana, joka oli huonolla onnella leikitellyt
hänelle uskotuilla varoilla, mutta hän ei ollut epäillyt hänen
rehellisyyttään. Nyt epäilys iski hänen päähänsä, ja sitä lujemmalla se
istui, mitä kauemmin hän aprikoi asiaa.
Ja eräänä kauniina päivänä vanha Lawson matkusti suin päin Chicagoon.
Jo Omahassa hänet tapasi ensimäinen Jobin sanoma. Sähkösanoma, jonka
insinööri Hillberg oli lähettänyt hänelle, kuului täten:
»Pelkonne myllyn suhteen ovat käyneet toteen. Omistaja, eräs Clayton,
on vetänyt yhtiön oikeuteen. Vaatii vesiuoman vapaanapitoa vuoden
umpeensa. Odotan määräyksiä. Hallille ilmoitettu.»
Tämä sähkösanoma saattoi Lawsonin kiihkoihinsa. Selvää oli, että
onnettoman myllyn omistaja — kuka se sitten lienee ollutkin — oli
säästänyt tämän valttinsa juuri siksi ajaksi, jolloin kastelun piti
alkaa ja jokainen vesipisara oli satojentuhansien arvoinen yhtiölle.
Jos yhtiötä kiellettiin nyt toimimasta tai jos sitä pakotettiin
laskemaan valloilleen entiseen jokiuomaan kaiken sen veden, jota
kevätkuukausien kuluessa oli koottu jättiläissäiliöihin, olisi vahinko
hirveän suuri, ehkäpä yhtiö ei siitä jaksaisi enää noustakaan. Nyt kävi
ilmi, miten epäedullista oli ollut muodostaa yritys osakeyhtiöksi!
Pattersonin liike olisi varmaankin yksin voinut välttää myrskyn ilman
että kukaan sivullinen olisi päässyt asiasta perille, mutta kun nyt
kerta oli perustettu julkinen yhtiö, niin pienemmät osakkeenomistajat
nostaisivat hälinän, ja suuri hanke menisi myttyyn.
Lawson sähköitti heti Hillbergille käskien häntä ryhtymään
myllynkauppaan ja alottamaan kastelun sekä kehotti jo ennenmainittua
salapoliisitoimistoa mitä pikimmin ottamaan selkoa myllyn nykyisestä
omistajasta. Sen lisäksi hän pyysi kaikkia asianomaisia pitämään
asian salassa. Mutta toinen isku seurasi toistaan. Tuskin hän oli
lähettänyt sähkösanomansa, kun hänelle saapui tieto Hillbergiltä, että
vesisäiliön avaaminen oli oikeudellista tietä kielletty. Ja ennenkuin
hän oli saapunut edes Chicagoon, oli hän jo selvillä seuraavista
asioista: että Claytonia oli mahdoton saada käsiinsä, mutta että hän
luultavasti olikin vain bulvaani, koska hän oli maksanut myllystä
viisi tuhatta dollaria, vaikka tiedettiin, ettei hän omistanut
sadannettakaan osaa tästä summasta, ettei mylly ollut myötävänä sekä
että Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat laskeutuneet kahdellakymmenellä
prosentilla ja varmaankin laskeutuisivat yhä vieläkin.
Varsinkin viimeinen tieto saattoi ukko Lawsonin epätoivoon. Hän oli
toivonut, että asia voitaisiin pitää salassa. Mutta nyt oli jo täysi
paniikki. Kukahan oli petkuttanut häntä?
Taaskin hän tuli ajatelleeksi Hallia. Hall oli asiasta perillä, hän
yksin saattoi pettää. Hän pelasi kaksinkertaista peliä. Lawson pui
nyrkkiään.
Toistaiseksi oli vain epäilys olemassa. Todisteita ei hänellä ollut.
Mutta hän päätti pyhästi ottaa asiasta selkoa. Ja jos Hall oli
syyllinen, niin hän paljastaisi hänet armotta!
Hall odotti Lawsonia konttorissaan. Kun Lawson oli käynyt häntä vastaan
istumaan, tarkasteli hän häntä terävästi hetken aikaa. Hänen sileäksi
ajetut kasvonsa ilmaisivat syvää huolta. Silmien ilme oli levoton,
kädet liikkuivat hermostuneesti.
— Miten myllyjuttu on päässyt julkisuuteen? kysyi Lawson käyden suoraan
asiaan.
Hall kohautti leveitä hartioitaan.
— Eihän sellaista voi estää. Niinpian kuin asia joutuu oikeuteen, tulee
se aina julkiseksi. Jo ennenkuin olin saanut insinööri Hillbergin
sähkösanoman, olin sanomista nähnyt, että asia oli vedetty oikeuteen.
— Pianpa se tuli tiedoksi. Teidän täytyy tunnustaa, että näyttää siltä,
kuin tuo Clayton olisi halukas painamaan alas osakkaiden arvoa, ja
koska hän ei tahdo myödä myllyä, niin hän koettaa siis saada osakkeet
haltuunsa.
— Ahaa, te taidatte, vainuta jotain pahaa — Hallin ääni kuulosti
pilkalliselta. Mutta tiedättekö kuka omistaa myllyn? Köyhä raukka,
jonka mieleen ei edes juolahdakaan keinotella osakkeilla.
— Mutta joku piilee Claytonin takana.
— Kuka sitten?
— Kyllä luulen sen tietäväni, enkä rauhoitu, ennenkuin olen saanut
hänet kynsiini.
Hall väisti pöytälampun syrjään, ikäänkuin sen valo olisi vaivannut
häntä. Mutta hän ei menettänyt malttiaan hetkeksikään.
— Yksi asia on päivän selvä, jatkoi Lawson, se nimittäin, että jos
Clayton on niin köyhä kuin te sanotte, hänen pitäisi olla hyvinkin
halukas myömään mylly.
— Mutta hän ei mielestään saa siitä vielä kylliksi suurta voittoa.
Hän tahtoo kiristää meitä. Ja hän tulee sen tekemään, kunnes yhtiö on
mennyt nurin. Nuo farmarit ovat ahnaita. Näyttääpä todellakin siltä,
kuin kadottaisimme kaikki rahat, jotka olemme panneet yritykseen.
— Liian varhaista on vielä menettää kaikki toivo, arveli Lawson.
Clayton tulee joko myömään myllyn tai ostamaan osakkeet. Hänen asemansa
on verraton — hän voi odottaa.
— Niin, odottaa! huudahti Hall nousten hermostuneena pystyyn. Odottaa,
kunnes Kasteluosakeyhtiö on tehnyt vararikon! Tänään osakkeet
olivat laskeutuneet jo seitsemäänkymmeneen, huomenna ne voivat olla
vieläkin alhaisemmat, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka ne alenisivat
neljäänkymmeneen, jopa kolmeenkymmeneenkin saakka. Se merkitsee yhtiön
häviötä!
Hall astui myrskyaskelin edestakaisin lattialla. Lawson tarkkasi häntä.
Hetken kuluttua hän sanoi käheällä äänellä:
— Omituista, ettemme tienneet mitään tuosta vesioikeudesta.
— Oli todellakin erehdys, ettei myllyä ostettu, kun se olisi ollut
melkein ilmaiseksi saatavissa, sanoi Hall pysähtyen toisen eteen
ja hänen kasvojensa synkentyessä. Mutta minä luulin Pattersonin
huolehtineen asiasta.
Lawson nousi nyt myös loukkaantuneena pystyyn. Häntä harmitti, että
Hall yritti piiloutua vainajan taakse.
— Älkää sekoittako hänen nimeään tähän asiaan, huudahti hän ankarasti.
— Niinkuin haluatte, sanoi Hall alistuvaisesti. Se pitää kuitenkin
paikkansa, että tämä yritys, jonka me olemme toteuttaneet, ei ole minun
eikä teidän keksimänne; kaikki oli jo edeltäkäsin suunniteltu.
— Se on vale, sen te kyllä tiedätte, Hall. Teillä oli oikeus sopia
kaikista kaupoista, kontrahdeista ja senkaltaisista. Ja te olette
osoittautunut kykenemättömäksi tähän toimeen. Te olette jo hyvällä
tiellä saattaa Pattersonin firma vararikkoon. Teidän tekemiänne
erehdyksiä ei millään voi puolustaa!
Hall painoi päänsä alas, ikäänkuin toisen sanat olisivat iskeneet hänet
maahan.
— Te teette oikein moittiessanne minua, sanoi hän. Olen syyttänyt
itseäni aivan samoinkuin te nyt minua. Mutta se ei paranna asiaa. Mitä
me voimme tehdä?
Ensi kertaa Hall kysyi neuvoa Lawsonilta, ja jollei itse onnettomuus
olisi niin kokonaan kiinnittänyt hänen huomiotaan, olisi hän iloinnut
tästä tosiasiasta.
— Meidän tulee ennen kaikkea rohkaista pienten osakkaiden mieltä. Jos
he nyt myövät osakkeensa, kadottavat he puolet, ehkäpä enemmänkin. Jos
he sen sijaan odottavat, niin voi asia ehkä tulla korjatuksi. Minä otan
selkoa tuosta Claytonista tai miehestä, joka seisoo hänen takanaan
ja annan hänen kuulla kunniansa, niin totta kuin nimeni on Thomas W.
Lawson. Hän iski nyrkkinsä pöytään.
— Te ette totta tosiaan tee kunniaa nimellenne, mr Thomas, sanoi Hall
hiukan pilkallisesti. Te olette parantumaton sangviinikko.